varjele kaikelta pahalta #2

Neon väriset kirjaimet välkkyvät kadun molemmin puolin. Seuraan ikkunalasia pitkin valuvia pisaroita ja niiden takana vaeltelevia ihmisiä, jotka etsivät tietään kotiin. Siemailen liian kirpeältä maistuvaa juomaani ja pähkäilen, miten oikeastaan edes päädyin tulemaan tänne juuri tänään.

    Nuorempana kokeilin kaikkea. Ei ollut estoja, eikä rajoja. Vain valtava palo olla jotain, mitä ei ollut ennen voinut olla. Se kaikki päättyi kuitenkin melko nopeasti. Ei huvittanut herätä aamulla tunteeseen, ettei muistanut viimeisistä kymmenestä tunnista mitään. 

    Havahdun siihen, kun joku tuntematon tummiin pukeutunut mies lähestyy minua. Se istahtaa vastapäätä olevalle nojatuolille ja näyttää siltä, että saattaa hyvinkin sammua siihen. Sen silmät kuitenkin päätyvät tuijottamaan minua rävähtämättä ja hetken olen jo ajatuksissani tekemässä lähtöä. 

    - Voishitko mitenkään shoittaa mun veljelle? Loppu puhelimeshta akku.

    En kehtaa kieltäytyä. Ei kai avuliaisuudesta mitään haittaakaan voi olla. 

    Puhelin tuuttaa hetken aikaa ennen kuin sieltä vastataan. 

    - Leivon Matias puhelimessa. 

    - Julle thässä shoittelee. Voishitko käydä hakemasha kotiin. 

    - Soitat sitten jonkun tutun puhelimesta vai? 

    - Shammu puhelin. Tuletko vai pitääkö she kävellä? 

    - Tulossa. 

    Puhelu katkaistaan ja otan vastaan kiitokset, joille ei tunnu näkyvän loppua. 

    Viihdytän vieruskaveriani siihen asti, että sen pää rojahtaa vasten käsinojaa ja se painuu parempien unten maille. 

    Jostain syystä minun käy sitä tyyppiä sääliksi. 

    - Siinähän sä olet. 

    Käännyn vilkaisemaan tulijaa. Tummat siististi leikatut hiukset. Eläväisen näköiset silmät, jotka sattuvat juuri sillä hetkellä katsomaan minuun. 

    - Lili? 

    Äänessä on jotain niin tuttua. 

    Sydämeni taitaa tunnistaa sen myös, sillä se jättää yhden lyönnin välistä. 

    - Matias? 

    Se ojentaa kätensä ja tartun siihen. Ja tuntuu kuin en olisi silloin vuosia sitten päästänytkään siitä irti. 

    En löydä sanoja, eikä sekään kykene muuhun kuin vetämään jakkaran veljensä viereen ja katselemaan tätä, toisen vedellessä sikeitä. 

    - Luulin, etten enää ikinä näkisi sinua, Matias lopulta sanoo. 

    - Ja mä kun kuvittelin, ettet olisikaan halunnut nähdä, sanon hiljaa. 

    - En ehkä ensimmäisenä ajatellut näkeväni sua täällä. 

    Matiaksen katseessa viipyy suru. Se sama, jonka löydän aina uudelleen ja uudelleen isän kasvoilta. Ja jostain kumman syystä olen jälleen kerran pahoillani siitä. 

    - Mun pitää lähteä viemään Julle kotiin. Voin heittää sut samalla himaan, jos kaipaat kyytiä. 

    Nyökkään ja pudistelen päätäni, ja näytän varmaan harvinaisen typerältä juuri kyseisellä hetkellä, sillä en tiedä, pitäisikö kutsu ottaa vastaan vaiko ei. 

    - Eli joo? Matias kysyy ja heittää lopuksi hymyn perään. 

    - Kyllä kiitos, saan vastattua ja yritän hymyillä hänelle takaisin. 

Minä ja pari muuta tyyppiä autamme Matiasta saamaan Jullen auton kyytiin. Matias köyttää hänet turvavöihin takapenkille ja sanoo, että pelkääjänpaikka on varattu mulle. 

    Tarkkailen Matiasta sen ohjatessa auton sujuvasti liikenteen sekaan ja yritän löytää kohtia sen ulkonäössä, jotka ovat muuttuneet sitten viime tapaamisen. 

    - Siitä on jo aikaa, Matias sanoo ikäänkuin lukien ajatukseni. 

    - Neljä vuotta. 

    Se kääntyy katsomaan mua. Väistän sen katsetta ja päädyn tuijottelemaan maisemia, joissa ei paljoa ole nähtävää. 

    - Aika kuluu ihan huomaamattomasti. Vastahan sitä täysi-ikäistyi ja sai ajokortin. Ja rippikoulu. Siitäkin tulee ensi kesänä kuluneeksi kuusi vuotta. 

    - Toisinaan ikävöin niitä aikoja, huomaan sanovani. 

    - Silloin osasi jotenkin luottaa tulevaan. Mielessä oli selkeä kuva siitä, että kaikki kyllä järjestyy. Mutta nyt on sitten nähnyt senkin puolen, kun ei järjestykään. Toisinaan pitää kompuroida ja kaatua, että voi päästä eteenpäin elämässä. Tai menettää jotain, jotta voi ymmärtää sen arvon. 

    Uskallan melkein väittää, että näen sillä hetkellä Matiaksen silmiin kohonneen kyyneleitä. Ja miten paljon haluaisinkaan sanoa, että mä niin tiedän sen tunteen. Tiedän, miltä tuntuu menettää jotain. Jotain, mikä niin pitkään piti kiinni elämässä.