varjele kaikelta pahalta #92 (Julle)

Laulu soljuu sisälläni. Se muistuttaa lapsuuden leikeistä ja niistä hetkistä, kun tummat pilvet eivät vielä olleet laskeutuneet kotimme ylle. Kaipaus katosi ajan myötä. Liian kipeät kokemukset veivät kauniit muistot pois. Ulospäin piti näyttää kaiken olevan kunnossa, vaikka keho kantoi vain jäljellä olevia sirpaleita.

Äidin kasvoilla valuneet kyyneleet olivat lopulta se merkki, jonka jälkeen en enää kestänyt. En vaiettuja tekoja, enkä loputonta tuskaa, joka repi koko perheemme kappaleiksi. En kyennyt suojelemaan muita, vaikka uhrasin itseni toisten puolesta toivoen, että jonain päivänä olisin niin vahva, ettei minua enää voisi satuttaa.

Sanat kaikuvat jostain kaukaa ja pinnistellessäni kovemmin kuullakseni ne, tuntuu kuin laulu vaimenisi yhä vain. Se on ollut ainoa turva ja lohtu jo pidemmän aikaa. Ainoa tuttu asia, josta pitää kiinni, kun kaikki muu on vain sohjoa, joka liukenee otteessani. En tunnista muita ääniä. En tuoksuja tai puheensorinaa, joka toisinaan tulee lähemmäksi vain lähteäkseen pian pois.

Olen nähnyt tätä unta jo pitkään. Se alkaa aina vain uudestaan ja uudestaan muistuttaakseen, ettei siitä ole pois pääsyä. Olen jumissa, mutta en tiedä missä. Ei ole mitään tai ketään. On vain ne laulun sanat, jotka yritän muistaa, vaikka en edes tiedä teenkö sillä tiedolla mitään. Jostakin syystä se kuitenkin tuntuu tärkeältä.