Musta auto hiljentää kohdalle ja kuski nousee avaamaan takakonttia, jotta saamme matkalaukut kyytiin. Matias nostaa ensimmäisenä omansa ja huomaan siinä sivussa sen käsien tärisevän hillittömästi. En kuitenkaan kommentoi sille siitä, koska voin vain kuvitella miten kovasti se yrittää peittää pelkoa, joka on levittäytynyt meidän molempien kehoon. Otan puhelimen taskusta ja yritän varmaan sadatta kertaa saada Julleen yhteyttä, mutta puhelu ei vieläkään mene läpi vaan katkeaa itsestään. Miten todennäköistä on, että voimme ylipäänsä löytää oikean sairaalan vieraassa maassa ja kaiken lisäksi nähdä vielä Jullen elävien kirjoissa. Puistelen ajatuksen pois mielestäni ja keskityn laittamaan turvavyötä paikoilleen.
Matias ei puhu matkalla sanaakaan, joten päätän itsekin olla hiljaa. En oikeastaan edes keksi mitään, mitä tässä tilanteessa voisi puhua. Ei tee mieli sanoa ääneen yhtäkään niistä mielikuvista, jotka vilahtelevat edestakaisin silmieni edessä. Kuski tyytyy kääntämään radion volyymia kaakkoon peittääkseen musiikin alle autoon langenneen ahdistavan hiljaisuuden.
Maisemat vilahtelevat ohi. Jossain kaukana horisontissa vilahtelee auringon valossa välkkyvän meren pinta ja se saa jostakin syystä mut miettimään, miten julma se voi toisinaan olla. Ei tarvita kuin muutamia sekunteja ja aallot voivat muuttua niin suuriksi, ettei ihminen kykene enää taistelemaan niitä vastaan. Vain yksi epäonnistunut yritys päästä rantaan, kun aalto kerkeää napata mukaansa ja heittää päistikkaa takaisin veden syvyyksiin.
Viimein kuski pysäyttää auton valkoisen sairaalarakennuksen läheisyyteen. Kiitämme kyydistä ja jäämme seisoskelemaan pääportin edustalle auton kiihdyttäessä pois parkkipaikalta takaisin liikenteen sekaan.
- Mitä me nyt tehdään? Matias kysyy levitellen samalla käsiään.
- Ei kai tässä auta muu kuin mennä sisälle ja kysyä, että onko niillä tietoa Juliuksesta, vastaan sille ja johdatan sen perässäni oville.
Vastaanottotiskillä oleva nainen puhuu pelkästään espanjaa, joten emme ymmärrä toisiamme. Nainen kääntyy ja poistuu tiskin takaa, joten jäämme Matiaksen kanssa odottelemaan, jos joku toinen englannin kieltä osaava työntekijä saapuisi palvelemaan meitä. Nainen palaakin pian takaisin työkaverinsa kanssa, joka alkaa kysellä meiltä millä asialla oikein olemme. Selitämme tilanteen niin hyvin kuin kykenemme, vaikka molempien ääni ei jaksa kantaa normaalilla tavalla vaan hiipuu ajoittain päälle iskevän epätoivon ja surun alle.
Hoitaja pyytää meitä näyttämään henkilöllisyystodistukset ja kysyy, mitä sukua olemme kyselemällemme mahdolliselle potilaalle. Matias kertoo olevansa Jullen veli ja että minä puolestaan olen hänen tyttöystävänsä. Hätkähdän vastausta ja vilkaisen Matiasta hämmentyneenä, mutta tämä vain pudistelee huomaamattomasti päätään ja yrittää elehtiä, etten puutu keskusteluun. Seuraan sivusta keskustelua, joka etenee siihen, että sen niminen potilas kuin Julius Leivo on tuotu kyseiseen sairaalaan kaksi päivää aiemmin, ja että Juliuksen tila on edelleen kriittinen.
Lamaannun paikoilleni ja yritän ajatella selkeästi, mutta siitä ei tule mitään. Koko pää tuntuu raskaalta ja ajatukset ovat yhtä puuroa.
- Mutta Julius on elossa, eikö niin? Matias kysyy, kun olemme viimein ymmärtäneet, mitä hoitaja on juuri sanonut.
Silmäkulmat tuntuvat kosteilta ja koitan räpytellä silmiä, jotta en alkaisi itkeä.
- Hän taistelee tällä hetkellä hengestään, hoitaja vastaa ja tarjoaa nenäliinaa, kun näkee poskilleni juuri valuvat kyyneleet.
- Voidaanko me mennä katsomaan Juliusta? kysyn, kun Matias rutistaa mua pikaisesti ja keho alkaa hiljalleen rauhoittua.
- Teidän täytyy odottaa hetki, kun selvitän onko se vielä mahdollista. Istukaa hetkeksi tuonne penkeille niin tulen kohta ilmoittamaan voinko päästää teitä sinne.
Vedämme matkalaukut perässämme lähimpien penkkien viereen. Istun ruskeaan muovituoliin samalla kun Matias alkaa hermostuneen oloisena pyöriä vieressäni ympyrää.
- Tajuatko sä, että me just löydettiin Julius? Että se on oikeasti täällä? kysyn siltä hiljaa sillä pelkään ääneni pettävän.
- Tajuan. Tai en. Tää on ihan hullua. Mitä me nyt tehdään? se kysyy ja pysähtyy eteeni.
- Ei kai tässä auta kuin odottaa ja toivoa yhä parasta, sanon ja hipaisen sen kättä, jotta se malttaisi istua alas.
- Niin kai... En vaan pysty olemaan ajattelematta mitä se hoitaja sanoi. Kriittinen tila, ja että taistelee hengestään...
- En mäkään, vastaan sille ja painan pään käsien väliin.
Missään ei ole juuri nyt mitään järkeä. Ei missään. Tuntuu kuin olisin painajaisessa, joka vain jatkuu ja jatkuu, enkä löydä keinoa herätä siitä.
Ihana🥹❤️ tää tarina on niin ihana , innolla odottelen aina uutta. Niin eläytyy tarinan henkilöiden elämään ja tuntuu välillä niin surulliselta kaikki vastoinkäymiset, mitä vaikka Lilinkin elämässä on tapahtunut. Kumpa kaikki päättyisi hyvin🥺 Jatkoa odotellessa ❤️❤️
VastaaPoistaOon otettu sun sanoista, kiitos super paljon! ❤️
PoistaAiettää oon oottanu niin kauan että tulee lisää ja vihdoinkin!! Oot niiiin hyvä kirjottaa, tähän uppoutuu ihan kokonaan ❤️❤️💎💎👌🏻
VastaaPoistaOlin kuukauden reissussa niin blogin kirjoittaminen jäi lomalla kokonaan. Toivottavasti saisin nyt vähän useammin uutta tekstiä tänne ☺️ Ja kiitos! Merkitsee paljon ❤️
Poista