varjele kaikelta pahalta #83

Rauhanyhdistyksen pihassa kiemurtelee jono makkaroiden ja lihapiirakoiden paistopisteelle. Hengittelen kylmää pakkasilmaa ja toivon, että myyjäisiin ei olisi tullut kauheasti tuttuja. En jaksaisi selitellä kenellekään missä Matias on tai vastailla kysymyksiin siitä missä aion viettää tänä vuonna joulua sillä mulla ei ole vastausta kumpaankaan kysymykseen. Olisin jättänyt myyjäisten kassavuoron väliin, jos vain olisin saanut siihen jonkun tilalle. Mutta yllättäen kenellekään muulle ei sopinut juuri kyseinen päivä.

Hetken pelkäsin, että Matias olisi ilmestynyt paikalle ja iltapäivä olisi mennyt kiusallisissa tunnelmissa, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Sen sijaan sakastiin ilmestyi hengästyneen oloinen ja punaposkinen Severi, joka pahoitteli myöhästymistä. Me ei keretty vaihtaa sanaakaan ennen kuin se jo ohjeistettiin jonkun toisen pariksi ottamaan leivoksista maksuja vastaan. Mä sen sijaan päädyin ulos pakkaseen.

Havahdun ajatuksistani, kun päälaelta kaljuuntunut mies pysähtyy eteeni ja ilmoittaa haluavansa kaksi makkaraa ja pillimehun. Näpyttelen maksupäätteelle summan ja ojennan sitä miestä kohti, joka vilauttaa pankkikorttia näyttöä vasten. Sitten ohjaan miehen odottelemaan makkaroiden valmistumista sivummalle. 

Muutama tunti menee hujauksessa, vaikka varpaat ovat olleet jäässä melkein alusta saakka. Palaan sisälle ja kannan maksupäätteen takaisin sakastiin, jossa Severi nojaa rennosti seinää vasten ja juttelee kassaparilleen niitä näitä. Se huomaa mut vasta kun olen jo lähdössä ja vinkkaa odottamaan. Jään seisoskelemaan eteiseen naulakoiden luokse takki päällä ja tunnen miten hermostuneisuus valtaa kehon ja mielen. Pelkään, että se on yksi niistä, jotka ajattelevat mun leikkineen Matiaksen tunteilla, vaikka sisimmässäni tiedän, ettei Severi ole koskaan ollut sellainen. Jo riparilla se pystyi ottamaan ristiriitatilanteissa roolin, jossa se ei valinnut vain toista puolta vaan pyrki pysyttelemään jossakin sellaisessa välimaastossa, että osapuolten oli helppo hyväksyä, että se saattoi olla kumman seurassa tahansa ilman, että se loukkasi sillä kumpaakaan. 

- Sä jäit sitten kuitenkin, se sanoo tullessaan mun viereen takki kainalossaan.

- Tietysti, sanon ja väläytän sille surumielisen hymyn.

- Voidaanko kävellä yhtä matkaa? se kysyy pukiessaan takkia päälleen. 

- Ihan miten vaan.

Severi nappaa ylähyllyltä pipon ja nahkahanskat ja seuraa mun perässä eteisen halki ulko-oville. Kävelemme rinnakkain juuri aurattua tietä ja jätämme rauhdanyhdistyksen etupihalta kuuluvan puheensorinan taaksemme. 

- Matias varmaan kertoi sulle, että mä tiedän mikä homman nimi on, Severi sanoo ja vilkaisee mua ohimennen. 

Huokaisen syvään ennen kuin vastaan. 

- Niin se taisi kertoa. 

Severi ei hetkeen sano sanaakaan vaan kävelee vain eteenpäin ja tuijottelee jonnekin kaukaisuuteen. Annan itselleni luvan hengitellä rauhassa sisään ja ulos, jotta mahanpohjalla puristava tunne ei saisi musta otetta. 

- Mä pyydän jo etukäteen anteeksi, jos en osaa sanoa näitä asioita niin hyvin kuin mitä sä ansaitsisit, se lopulta sanoo ja jatkaa sitten - Oonko mä oikeassa, jos sanon, että sä ajattelet, että me tyyliin vihataan sua tai jotain? 

Pysähdyin kuin ammuttuna ja katson Severiä, joka seisahtuu myös paikoilleen. Tuntuu kuin joku olisi laskenut kiviä täynnä olevan repun mun harteille ja läpsäissyt täydellä voimalla kädellä poskelle.

- Joo, kyllä sä taidat olla, sanon ja yritän nielaista kurkkuun noussutta palaa. 

Severi kallistaa päätään ja potkii höttöistä lunta kengänkärjellään. 

- Lili saanko mä sanoa ihan suoraan mitä mä ajattelen? se kysyy samalla kun kääntää katseensa mua kohti. 

- Siitä vaan. Mä en enää jaksa välittää, sanon ja puristan silmiä kiinni, jotta sinne kihonneet kyyneleet kuivuisivat pois. 

Tiesin, että tämä keskustelu pitäisi käydä jossakin vaiheessa jonkun kanssa, mutta että juuri Severin kanssa, jonka katse tuntuu porautuvan syvälle sieluun asti. 

- Mun mielestä sä olet yksi rohkeimmista ihmisistä, jonka mä tunnen. Sä et ole päässyt sun elämässä koskaan helpoimman kautta ja sen lisäksi sä olet joutunut hyvästelemään ihan liian monta rakasta ihmistä. Mä olen nähnyt vierestä mitä sun ja Matiaksen yhteinen matka on ollut ja minkälaisissa tunnelmissa se on päättynyt, enkä mä voi olla sanomatta, että sen päätöksen tekeminen on varmasti ollut yksi sun elämän vaikeimmista. Mä tiedän, ettei kukaan tee tuollaisia päätöksiä hetkessä, eikä kukaan sellainen ihminen kuin sinä, halua tehdä toisille ihmisille pahaa. Sulla on sydämessä niin paljon rakkautta, että joku toinen tuolla jossakin ansaitsee sen vielä jonain päivänä, vaikka sitä oliskin nyt vaikea edes ajatella. Sä saat muistella lämmöllä mennyttä tai vaikka vihata jokaista hetkeä, mutta mä tiedän, että sä olit myös onnellinen Matiaksen kanssa. Joskus meidän elämässä käy ihmisiä, joilta me voidaan oppia jotain tärkeitä asioita ja joiden kanssa me voidaan kasvaa yhdessä, mutta sen ei silti tarvitse tarkoittaa, etteikö voisi ajan kuluessa tuntea, että nyt on aika jatkaa matkaa erikseen. 

En pysty sanomaan hetkeen sanaakaan sillä kaikki ne asiat, joita kuvittelin Severin sanovan, on todistettu vääriksi. On vain lämpimät kyyneleet, jotka jäätyvät matkalla poskilleni ja sanat, jotka kuihtuvat huulilleni.

Severi kaivelee taskujensa pohjalta nenäliinapaketin, jonka otan kiitollisena vastaan sillä joudun niiskuttamaan joko kyynelten tai pakkasen takia. 

- Pärjäätkö? se kysyy, kun ojennan paketin sille takaisin. 

- Enköhän, vaikka sä taisit juuri sanoillasi osua sellaiseen paikkaan, joka ei kestä hippustakaan rakkautta, sanon sille ja mua alkaa väkisin hymyilyttää.

- Minkä mä sille voin, että olen tällainen herrasmies, se sanoo virnistellen ja saa siinä samassa hetkessä mun kyynärpään kylkeensä.

- Rakkaudesta se hevonenkin potkii.

Käännymme molemmat Severin kanssa ympäri ja näen huppelissa olevan miehen ylittävän katua takanamme. Vilkaisemme toisiamme ja purskahdamme nauruun heti kun mies on kuulomatkan ulkopuolella.

- Vai että rakkaudesta, Severi heittää hymy huulillaan, kun saan viimein taas kunnolla henkeä. 

- Älä vaan jatka, mä sanon ja nauru kuolee sisälläni sillä ajatuksiini on juuri lipunut kuva Matiaksesta, jonka silmistä heijastuu vain loputon suru ja tuska.

- Mä en tule ikinä olemaan okei... mutisen hiljaa, kun jatkamme matkaa lumihiutaleiden alkaessa putoilla päällemme. 

- Voi Lili, usko pois. Kyllä sä vielä tulet olemaan, Severi sanoo ja laskee hetkeksi käden olkapäälleni.