varjele kaikelta pahalta #89

Puhelin jatkaa tuuttaamista niin kauan, että lopulta katkeaa itsestään. Tämä on ensimmäinen kerta eron jälkeen, kun yritän saada Matiasta kiinni, enkä sinällään ihmettele lainkaan, että se ei vastaa. Näpyttelen sille viestin ja toivon todella, ettei se ole estänyt mun numeroa ja viesti tavoittaisi sen mahdollisimman pian. 

En muista milloin olen viimeksi ollut näin huolissani kenestäkään. Huoli on syvää ja riipivää. Niin täysivaltaista, etten kykene muuta kuin sahaamaan ympyrää keskellä kämppäni olohuonetta. Pelkään, että olen auttamattomasti myöhässä, mutta pakotan itseni olemaan ajattelematta, mitä se voisi konkreettisesti tarkoittaa. Tiedän vain, etten saa rauhaa ennen kuin olen yrittänyt kaikkeni.

Puhelin soi. Liu'utan vihreän kuvakkeen oikealle ja vastaan.

- Lilian.

- Olit yrittänyt soittaa, Matias sanoo hieman yllättyneen kuuloisena. 

Yritän kasata ajatuksiani ennen kuin jatkan.

- Mä en olisi soittanut, ellei olisi hätätapaus. Pystytkö sä puhumaan hetken?

Sydän hakkaa lujaa rinnassani ja ääneni on pettää, mutta en anna itseni romahtaa. Nyt täytyy vain koittaa kestää vielä hetki.

- Pystyn, Matias sanoo ja jatkaa sitten - Onko sulle käynyt jotain?

- Ei mulle. Julle sen sijaan... 

Nieleskelen.

- Mitä Jullesta? 

Äänestä kuultaa hiipivä paniikki. 

- Se on pelastettu merestä ja sitä on jouduttu elvyttämään. Sain puhelun Espanjasta joltakin paikalliselta mieheltä. Sen mukaan ambulanssi lähti viemään sitä rannalta sairaalaan. Mä en tiedä missä se on nyt.

Anteeksi...

Kyyneleet valuvat poskipäille ja viimeinen sana kuihtuu huulilleni. 

- Tarkoitatko sä, että se on nyt Espanjassa? Ja että se saattaa olla...

Matias ei pysty sanomaan lausetta loppuun, mutta tiedän, mitä se olisi sanonut.

- Se mies oli kuulemma löytänyt mun numeron Jullen puhelimesta. En mä voi varmaksi tietää, että puhuiko se totta, mutta en mä tiedä onko tässä varaa jossitella... sanon ja pyyhin enimmät kyyneleet paidan hihaan. 

Matias ei sano hetkeen sanaakaan.

- Oletko sä koittanut soittaa Jullen omaan puhelimeen? se kysyy lopulta hiljaa. 

- Olen, mutta se ei vastaa. Puhelut menee joka kerta vastaajaan. 

- Lili, tää varmaan kuulostaa hullulta, mutta alkaa vaikuttaa siltä, ettei tässä auta kuin hankkia lentoliput. Tiedätkö sä yhtään mistäpäin Espanjaa se mies soitti? 

- Ei se sanonut sitä, mutta se arveli niiden vieneen Jullen Malagaan, kun se on kuulemma lähin sairaala. Se on ainoa tieto, mitä mulla on. Tää on kyllä ihan hullua. Entä jos mä olen ihan väärässä. Mitä jos mä näin vaikka unta... huokaan ja ravaan edelleen olohuoneen nurkasta nurkkaan puhelin korvallani. 

- Mä en antais ikinä anteeksi itselleni, jos mä pistäisin tän mielikuvituksen piikkiin. Mulla on jo tietokone tässä auki. Alan katsella lentoja. Voidaan pitää puhelu auki niin tiedetään koko ajan missä mennään. 

- Matias... Mä lähden mukaan, sanon ja pidän samalla sormia ristissä, jotta en saisi kieltävää vastausta. 

- Mä en kestä jäädä tänne yksin odottelemaan, jatkan, kun Matias ei heti vastaa. 

- Tietysti sä voit lähteä, jos haluat, mutta miten sun työt?

- Saan ne järjestettyä. En anna jäädä siitä kiinni.

Sovimme, että alan järjestellä työkuvioita sillä välin, kun Matias selaa eri lentoyhtiöiden sivuja edullisten lippujen toivossa. Kaikki tuntuu sujuvan yllättävän vaivattomasti. Vajaan puolen tunnin jälkeen olen saanut vaihdettua työvuorot toisen työntekijän kanssa ja Matias on tilannut meille liput seuraavalle päivälle. Lopetamme puhelun ja lupaamme pitää äänet päällä yön ajan, jotta saamme toisemme tarvittaessa kiinni. 

En kykene rauhoittumaan koko loppuiltana. Saan vaivoin pestyä hampaat ja vaihdettua yövaatteet päälle pakkaamisen lomassa. Uni ei meinaa millään tulla, mutta lopulta vaivun pimeyteen, jossa katselen avuttomana vierestä, kun Julle vajoaa yhä uudelleen ja uudelleen pinnan alle ja katoaa lopulta näkyvistä.