olet epätodellisuus ja todellisuus samaan aikaan

Maaliskuu

Ajelehdin toisinaan vaan päivästä toiseen ja koitan selvitä eteenpäin. Kaukana siintää jotain kiintopisteitä, mut tuntuu, et niihin on liian pitkä matka.

Huhtikuu 

Sinä olet vesi, joka jäätyy sormilleni, kun astun suihkuun sumuisena aamuna. Olet tummanpuhuva pilvi, joka peittää valon silmiltäni. Olet lakastunut ruusu roikkumassa ikkunankarmista. Olet päähäni pinttynyt ajatus, joka ei lähde mielestäni, vaikka käyttäisin kuinka voimakasta pesuainetta tahansa ja puunaisin loputtomiin. Olet uni, joka muuttaa muotoaan ja joka ei koskaan pääty onnellisesti. Olet kihelmöivä tunne ihollani, joka muistaa lämpösi ja kosketuksesi. Olet kuva, jonka päälle on kaatunut mustetta. Olet epätodellisuus ja todellisuus samaan aikaan.

Toukokuu

Mä hankin itselleni apua. Tai ainakin yritin. Laitoin puoli vuotta sitten viestiä psykologille, joka ei koskaan vastannut. Soittaa en uskaltanut. Kaikkeen mäkään en pysty. Mulla ois ollut tänään se aika, mutta se peruttiin. Sain uuden ajan. Mutta jostain syystä mulle tulee tunne, että mä viimein ymmärrän, miks on niin vaikea hankkia apua. Ehkä siks, että sitä on välillä niin toivotonta saada. Mut ohitettiin jonkun kiireellisen syyn takia. Ja joo. Mä ymmärrän kyllä. Tai ainakin haluan ymmärtää. Mutta entä minä? Millä asteikolla mun elämä on? Ei kiireellinen? Vaikka tuntuu, kuin maailma peittyis paksuun sumuverhoon. Ja yritän vain hokea itselleni, että tää on normaalia. On okei surra ja olla surullinen. Ehkä mä ansaitsen tän kaiken. Mun elämähän on ollut niin helppoa. Aina.