jos olisit vierelläni #1

Pyyhin kyyneleiset kasvot paidan hihaan ja nousin ylös lattialta. 

elämä jatkuu. kyllä sie selviät. suru muuttaa muotoaan ajan kuluessa. 

Siitä en ollut ihan varma. Kaikki oli pysähtynyt. Jopa seinällä roikkuva kello. En ollut jaksanut raahautua ostamaan uusia pattereita. Millään ei ollut merkitystä. Sairasloma. Mä en ollut sairas, mutta kipu, joka laajeni mun sisällä, sai mut tuntemaan oloni sairaaksi. Olin jäänyt totaalisen yksin. Yksin pyörivien ajatusteni kanssa. Yksin painajaisten ja loputtomalta tuntuvan surun kanssa. Tuudittauduin iltaisin ajatukseen, että huomenna kaikki olisi paremmin. Ja että sitten olisin taas selvinnyt päivän eteenpäin. 

Kaakao jäähtyi kupissa. Olin jumittunut tuijottamaan ulos ikkunasta, jota ei oltu pesty aikoihin. Auringon pehmeä kellertävä valo näytti joka ikisen likatahran ja pölyhiukkaset. Kaikki näytti sumealta. Tulevaisuus kaikista eniten. Puristin kättäni vielä hetken lämmittävän kupin ympärillä ja toivoin, että se sama lämpö olisi hetkellisesti siirtynyt sydämeeni ja tuonut toivoa. Pakotin itseni nielaisemaan vielä muutaman lusikallisen jogurttia ja kippasin sitten puoliksi syödyn purkin roskakoriin. 

Seisoin kuumana valuvan veden alla ja yritin hengittää. sisään ja ulos. sisään ja ulos. Tuntui, että se oli ainut hetki päivässä, jolloin kykenin olemaan ajattelematta mitään muuta kuin veden valumista hartioilleni, jotka olivat jäykät ja arat. Tuukka oli poissa. Eikä hän tulisi takaisin. Kaikki oli niin lopullista. Löysin jälleen kerran itseni itkemästä pulleita kyyneliä, joille ei näkynyt loppua. Itku tuli syvältä sisältä. Se veti ikään kuin jalat alta ja piti nöyränä. Kuolema oli kuin valtias. Valtias, joka määrää juoksemaan aavikolla eteenpäin niin kauan, että askeleet eivät enää kanna. Ja sitten se korjaa mukaansa. Korjaa kypsyneen sadon. 

Kirkon parkkipaikka oli tyhjä. Lukitsin kaiken varalta pyörän kaiteeseen kiinni ja katselin ylhäällä katon korkeimmalla kohdalla olevaa ristiä. Avasin jykevän puuoven ja nousin portaat ylös parvelle. 

-Sie tulit.

Aaron istui urkupenkillä ja katseli mua. Sen silmistä heijastui kaikki, mitä mun tarvitsi tietää. 

otan osaa

Sanoja ei tarvittu. Oli vain toisen hyväksyvä katse. Ajatus, että ensimmäistä kertaa en ollut surun kanssa yksin.

-Sie halusit tavata?

-Joo. Mä ajattelin, että.. 

Itku puski syvältä, eikä mun auttanut pidätellä sitä. Se vavisutti koko kroppaa ja sai mut haukkomaan henkeä. 

Kuulin Aaronin askelten tulevan lähelle ja tunsin sen painavan käden olkapäälle -Sie et ehkä tiiä, mutta Tuukka jätti sulle kirjeen. 

-Kirjeen? kysyin hämmentyneenä.

-Se on ollut mulla tallessa tähän asti. Tuukka toivo, et sie saisit sen vasta nyt. 

Aaron perääntyi ja kaivoi laukustaan kirjekuoren. 

-Tässä.
Ja ojensi sen minulle.





jatkoa novellisarjalle Lähellä sinua