pakkaan mun elämän pahvilaatikoihin

Oon aina kuvitellut, että vaihtelu ja muutokset tekee mun elämästä mielekästä. Mutta nyt tämän muuttokaaoksen keskellä ja hämärtyvän tulevaisuuden lähentyessä, olen aika hukassa. Pakkaan mun elämän pahvilaatikoihin ja kahteen matkalaukkuun. Laatikot vien kotiin. Matkalaukut otan mukaan kolmen kuukauden kestävälle matkalle. 

Kolmas kesä peräkkäin, kun matkustan pois Suomesta ja jätän ystävät ja läheiset ihmiset taakseni. Kun samaan aikaan olen äärettömän kiitollinen ja surullinen. Kiitollinen, että on mahdollisuus lähteä. Ja surullinen, kun mietin kaikkea sitä, mitä tulen kaipaamaan Suomesta. Mökki-illat ja juhannuskokko. Valoisat kesäyöt ja suvikset. Puhtaat järvivedet ja mökin sauna. Raikkaat mehujätskit ja ystävien kanssa ajelut autolla ilman määränpäätä. 

Vaikka tiedän, että opinnot ja viimeinen harjoittelu odottaa mua syksyllä, pelkään sitä tyhjyyden tunnetta, kun se kaikki päättyy. Tuntuu, etten ole valmis työelämään tai sitoutumaan opintoihin päälle kolmeksi vuodeksi. Enkä oikeastaan ole edes varma, mitä haluaisin lähteä opiskelemaan. Elän samaa ympyrää uudelleen ja uudelleen. Ensin olen varma, minne haen. Puhun unelma-ammatistani, jota tavoittelen. Ja sitten kaikki tuntuukin liian paljolta. Unelma kutistuu pieneksi paperiksi, jonka puristan palloksi nyrkissäni. 

Haluan kuitenkin uskoa, että elämä opettaa ja ohjaa lopulta oikeaan suuntaan. Ja että minunkin tulevaisuudelle on olemassa suunnitelmia. Ehkä löydän ne pala palalta, joista kokoan oman näköiseni kartan. Kartan, jossa on alku ja loppu.