jos olisit vierelläni #3

Elämä tasaantui hiljalleen. Pyristelin eroon painajaisista, jotka valtasivat öisin mieleni. Istuin ulkorappusilla auringon paahteessa ja purin syvimpiä ajatuksiani päiväkirjaan. Aaron oli tullut läheiseksi. Olimme tukeneet toinen toistamme. Olleet vierellä, kun toinen oli tarvinnut sitä. Vaikka ikävöin Tuukkaa, annoin itselleni luvan jatkaa elämääni ilman häntä. Ja sitä Tuukka kai oli toivonutkin. 

Tein koko kesän töitä. Kitkin kukkapenkkejä ja leikkasin nurmikoita. Helsinki tuli kahden kuukauden aikana tutuksi. Ja jollakin ihmeellisellä tavalla rakastuin siihen kaupunkiin. Sykkeeseen, joka siellä oli. Ja ihmisiin, jotka hymyilivät minulle vaellellessani kaduilla. Kiertelin kirppiksiä ja suunnittelin tulevaisuutta. Näin Aaronia yhä harvemmin ja harvemmin, mutta yritin pitää häneen yhteyttä soittamalla silloin tällöin ja kyselemällä kuulumisia. Jossakin syvällä sisimmässäni tiesin, ettei tämä voisi päättyä näin ja siksi yritinkin luottaa siihen, että kaikki jatkuisi siitä samasta pisteestä, mihin olimme jääneet, kun seuraavan kerran tapaisimme. 

Syksy saapui verkalleen. Puut pudottivat lehtensä ja minä katselin keittiön ikkunasta ulos sateeseen. Ja vaikka aina aiemmin sade oli tehnyt minut surulliseksi, löysin siitä nykyään toivoa. 

Puhelin tärisi. Joltakin oli tullut uusi viesti.

-Mie oon Helsingissä. Nähtäiskö?

Lähettäjä: Aaron. 

Sydän hyppäsi kurkkuun. Tietysti haluaisin nähdä. Mutta sisälleni kätkeytyneet tunteet pakottivat ahdistuksen pintaan. Mitä, jos kaikki olisi muuttunut. Mitä, jos en enää osaisikaan keskustella mistään. 

Siellä Aaron seisoi. Katulamppujen tähdittämällä kadulla, joka oli hetki aiemmin tyhjentynyt ihmisistä, ja nähdessään minut hän käveli verkkaisesti luokseni ja kiersi käsivartensa ympärilleni. Rutistin häntä takaisin, enkä olisi millään halunnut päästää irti. Ja aivan huomaamattani kyynel vierähti poskelleni.

-Maria oletko sie kunnossa?

Nyökkäsin vain, koska sanat takertuivat kurkkuuni. Paljon jäi sanomatta. Niin paljon.

-Mulla on ollut ikävä.

Aaronin ääni oli hiljainen. Mä en halunnut uskoa, että sillä oli ollut ikävä mua. Tietysti se tarkoitti Tuukkaa. 

-Tuukka oli kyllä niin hyvä ihminen.

Aaron kohotti katseensa ja käänsi hellästi kasvoni häneen päin.

-Voi Maria. En mie nyt puhu Tuukasta vaan sinusta. Vaikka ikävöinhän mie Tuukkaakin päivittäin.

Heikotti. Ihan vietävästi.

-Voitko sä pitää musta kiinni. Mulla on vähän huono olo.

Ja Aaron piti. Siinä me nojasimme toisiamme vasten ja annoin sen ylitsevuotavan surun ja kaipuun vyöryä ylitseni. Olin tarvinnut Aaronia enemmän kuin olin itselleni uskaltanut myöntää. Ja ehkä hän oli yhtälailla tarvinnut minua. Takerruin siihen hetkeen niin tiukasti kiinni kuin vain pystyin. En haluaisi unohtaa. En sitä iltaa. Enkä meitä. En kahta rikkinäistä ihmistä, jotka koittivat nähdä sateen takana valoa.