musta taivas

Se sama tunne tulee mussa esiin. Se, kun mut koulukiusattuna jätettiin yksin. Kun läheisimmät ystävät sano, ettei niillä enää olis aikaa mulle. Tai että mä olin itsesäälinen. Ihmiset kaikkoaa mun ympäriltä nyt, kun tarvisin niitä mun vierelle kaikista eniten.

Itkettää vähän väliä. Paha olo tulee joka ikinen yö. Tekis mieli oksentaa. Huimaa. Poden matkapahoinvointia ensimmäisiä kertoja vuosiin. Olo on yksinäinen. Ja petetty. Ja voimaton. Tekis mieli huutaa, kuinka pahalta tää kaikki tuntuu. Mutta kukaan ei nää mua. Eikä kuule, miten mun sisällä sydämeen muodostuneet juovat muuttuu sirpaleiksi.

Kuin olisin suolla, joka upottaa. Ja mä vajoan sinne pikkuhiljaa. Mä en näe loistavia tähtiä. Vain mustan taivaan. Kaikki on mustaa. Maisema, mieli ja vaatteet. Ahdistaa ihan hulluna. Ehkä mä en selviä. Entä jos mä romahdan. Miks tämä kaikki, kun elämä oli niin hyvää ja hyvin. Mä oon vaan pieni eksyksissä oleva lapsi, joka ei löydä ulos pimeästä metsästä, ja jonka suuri ja pelottava susi syö.

Oispa olkapää, johon nojata. Joku joka kertois, että kuolemassa on myös jotain kaunista. Ja että tää ei oo lopullista. Ja että mä selviän.