vähän valoa elämään

Se ajaa mut pimeään nurkkaan. Pitää otteessaan. Sanoo, ettei se oo päästämässä irti milloinkaan. Mun täytyy vaan kestää loputtomiin. Mutta entä jos mä en enää jaksa. Mitä jos huomenna kaikelta menee tarkoitus. Onko mulla edes oikeutta elää, ku mä oon niin paha. 

Bongasin juuri puhjenneet leskenlehdet kerrostalon seinänvierustalta. Hymyilin. Keväällä jaksoin taas elää. Kuorin mustat, liian isot villapaidat mun päältä pois ja avasin pölyttyneet ikkunaverhot ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen. Tuijottelin vain parvekkeilla auringonlaskusta nauttivia ihmisiä, joiden nauru kaikui pihamaan poikki mun korviin asti. 

Mun mielessä oli myllertänyt jo pitkään. Ajatukset oli sinkoillu sinne ja tänne. Taivas oli ollut musta. Tähdet olivat olleet kadoksissa jo pitkään. Olin katsellut tummaa taivasta. Miettinyt, miten uppoaisin sinne. Hukkuisin. Olin leikitellyt sillä ajatuksella. Pyörittänyt sitä vimmatusti niin että lopulta kaikki oli ollut yhtä sekamelskaa. Sen saman mielikuvan olin maalannut puhtaanvalkoiselle pohjalle. Maalannut kerros kerrokselta. Hukuttanut vaaalean värin mustaan. Elämä oli ollut mustavalkoista. Kuin kaikkea olisi katsellut filtterin läpi.

Siinä mä nyt kuitenkin olin. Pyllistelin vihertyvällä nurmikolla ja poimin käteeni kimpun leskenlehtiä, jotka laittaisin maljakkoon ikkunalaudalle. Vähän valoa elämään. Terapeutti oli sanonut, että vähän oli hyvä. Ja se riitti. Kaiken ei tarvinnut muuttua kerralla. Aika parantaisi haavat. Valo lisääntyisi viikkojen edetessä. Olisi hyvä vain hengittää puhdasta ilmaa sisään ja uskaltaa maalata tulevaisuutta eteenpäin. Pitkästä aikaa näin siellä toivoa. Kaikki oli ihan hyvin. Eikä ihan hyvin tarkoittanut tällä kertaa sitä, etten mä selviäisi huomiseen.



teksti on fiktiivinen