lähellä sinua #4

Tuukka näytti nukkuvan. Katselin lasin takaa, miten levolliselta se näytti. Siinä se oli. Ihminen, jonka olin tavannut kerran. Mutta joka oli jättänyt sydämeeni ikuisen jäljen. Ja joka oli halunnut minut tänne. Kaikista maailman ihmisistä. Minut. En meinannut uskoa sitä. 

Hain kanttiinin automaatista kahvia ja istuin hetkeksi alas katselemaan ympärilläni liihottavia sairaanhoitajia ja lääkäreitä. Ihmisiä, jotka pelastivat toisten henkiä. Olin lapsesta saakka haaveillut olevani yksi heistä. Haaveillut siihen saakka, kunnes minulle oli kerrottu, ettei minusta olisi siihen. Vakavat allergiat olivat estäneet tarkat suunnitelmani ja pistäneet minut miettimään koko elämäni ja unelmani uudelleen läpi. Jostakin oli pitänyt luopua. Minulla se oli ollut unelmani lastenlääkärinä toimimisesta.

Hoitaja laski kaiteen alas ja siirsi pöytätason sängyn viereen. 

-Sano vain, jos tarviset jotain.

Nyökkäsin ja väläytin kiitollisen hymyn hänen peräänsä. 

Peiton alla makaava hahmo näytti hauraalta. 

-Tuukka mä en tiedä kuuletko sä mua, mutta sä pyysit mua tänne ja tässä mä nyt olen. Tulin Kuopiosta junalla heti kun mä vain pääsin. Mä luulin, että sä olit kadonnut kartalta, kun susta ei kuulunut mitään, eikä kukaan ollut nähnyt sua. Ja mä olin huolissaan. Musta on outoa ajatella, että me ei tunneta oikeasti, koska musta tavallaan tuntuu siltä niin kuin me oltais tunnettu aina. Sinä ja minä. Aika hassua vai mitä.

Jotakin kosteaa putosi paidankaulukselle. 

Tunsin käden hipaisevan omaani.

-Maria. Älä itke. Mie olen tässä.

Tuukka oli avannut silmänsä ja katsoi mua akvamariinin värisillä silmillään. Se riipaisi mun sydäntä. 

-Mie halusin sut tänne.. Koska musta tuntu, että sie olisit ainoa, joka ymmärtäis. Ja mie välitän susta.

-Mutta onhan sulla äiti ja isä. Ja sun tyttöystävä.

-Äiti ja isä on ulkomailla. En halua huolestuttaa niitä. 

-No entä Mira?

-Ei me seurustella. Se on vaan lapsuuden ystävä, jonka tapasin pitkästä aikaa.

Tuukka hengitti raskaasti ja jatkoi -Voisitko sie mitenkään pyytää sen hoitajan. Musta tuntuu, että en pysty ite kertomaan.

Nousin. Tuntui, kuin jalat olisivat olleet spagettia. Ne eivät meinanneet kantaa. Huikkasin käytävässä olevan hoitajan luokseni, joka oli aiemmin ollut huoneessa.

-Jos voisit kertoa Marialle. Ihan kaiken. Ja alusta. Täysin rehellisesti.

Hoitaja pyysi mua istumaan. Ehkä se olisi kaiken kannalta parasta.

-Tuukalla on uusiutunut vatsasyöpä ja se on tehnyt laajasti etäpesäkkeitä, joita on myös aivoissa. Käytämme sytostaattihoitoja ja toivomme parasta, että Tuukka toipuu ja syöpä saadaan hoidettua pois. Takuita hoitojen toimivuudesta ei ole ennen kuin kokeillaan. 

-Ja jos ne eivät tehoa? kysyin lamaantuneena.

-Ei valitettavasti ole mitään tehtävissä.

Itku tuli jostain syvältä. Kyyneleet valuivat poskilleni jättäen jälkeensä punaiset railot. Tuukka tarttui mua kädestä kiinni. Piteli sitä hellästi ja silitti peukalollaan mun kämmentä.

-Ja sä kerrot tän mulle koska?

Hoitaja oli poistunut huoneesta ja sulki oven perässään.

-Mie välitän susta ihan todella. Ja mie toivon, että siekin välität. Tai sitten mie oon ihan väärässä sen yhden illan suhteen ja mun pitäis vaan jättää sut rauhaan.

-Ei kun.. mä.. vaan..

-Ei sun tarvi sanoa mitään. Riittää, et sie oot siinä. Millään muulla ei ole väliä.

Ja siinä me olimme. Toisillemme melkein täysin tuntemattomat, pidellen toisiamme kädestä kiinni. Ja jokin sanoi minulle, että niin kuuluikin olla. Ja kerrankin olin jonkin suhteen oikeassa.