torstai 31. joulukuuta 2020

kiitos, että olette

Kuuma vesihöyry saa pään tyhjäksi musertavista ajatuksista, joiden kantamiseen minulla ei ole voimia. En ole kyennyt laskemaan, kuinka monta kertaa näiden viikkojen aikana olen tuntenut putoavani pimeään ja syvään koloon. Kun kuljettujen teiden varsilla olevat jouluvalot eivät ole saaneet hymyä huulilleni niin kuin aina ennen. Sydämessäni on säröjä, jotka eivät paikkaannu, vaikka ne muutamat lähelläni olevat ihmiset jakavat minulle rakkautta. Yksinäisyys painaa sydäntä. Ehkä sieluakin. Ja olen liian voimaton etsimään kysymyksiini vastauksia.

Yksinkertaisempaa vain jäädä aamun ainoiden valoisten hetkien aikaan peiton alle ja lakata ajattelemasta elämää. Ehkä yritän huomenna. Tai ehkä sitten, kun tulee kevät. Mutta miten jaksan sinne asti. Kuka kantaa minua silloin, kun en enää siihen itse kykene.

Ajattelen sinua siellä jossain. Oletkohan antanut itsellesi luvan unohtaa. Unohtaa minut. Ehkä jonain päivänä kohtaamme. Nostat katseesi ja hymyilet. Kysyt - miten olet jaksanut?
Ja minä annan kyynelten tulla. Kyynelten, jotka ovat niin usein olleet lähellä saada minut romahtamaan mytyksi lattialle. Katsot minua lempeästi, halaat tiukasti ja lupaat, että kaikki muuttuu vielä hyväksi.

Kohta on kulunut vuosi. Vuosi siitä, kun hän kirjoitti rakastavansa minua. Vuosi siitä, kun minä lakkasin yrittämästä. Ja minä olen vihdoin alkanut ymmärtää, miksi se kaikki ei riittänyt minulle. 

Kirjoitan sinulle, joka et koskaan lakkaa uskomasta minuun. Kirjoitan sinulle, joka valvoit öitä kanssani ja annoit minun kertoa tarinani. Kirjoitan sinulle, joka annoit minulle uuden mahdollisuuden sen kaiken jälkeen. Kirjoitan sinulle, joka olet pysynyt kaikki nämä vuodet vierelläni. Ja kirjoitan sinulle, jolle olen velkaa pitsan jonain tulevana kesänä. Kiitos, että olette! 

tiistai 22. joulukuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #54 (Juhani)

Sinä vuonna talvi tulee aikaisin. Puut saavat painavan lumivaipan kantaakseen ja oksat taipuvat kohti maata, jota peittää nyt paksu valkoinen kerros. Päivisin on valoisampaa ja joinakin iltoina aurinko värjää taivaan punaisen ja violetin eri sävyihin. Makuuhuoneen ikkunan peittää jääkukat, joiden takaa pienimmät lapset tirkistelevät ulos nähdäkseen edes vilauksen tontuista, joista vanhemmat sisarukset ovat niin paljon puhuneet. 
Keinutuoli natisee, kun pysäytän vauhdin Meten halutessa syliin. Muut nuorimmaiset istuvat olohuoneen plyysimatolla ja rakentavat legoista uusia rakennelmia. 
- Isi? Mette kysyy hiljaa, kun jatkan uutisten selaamista puhelimellani. 
- Niin? 
Olen väsynyt ainaisiin kysymyksiin. Väsynyt lasten jatkuvaan tarpeeseen saada huomiota. 
- Voidaanko kirjoittaa kirje joulupukille?
Lasken puhelimen kädestäni sohvapöydälle ja huokaisen syvään.
- Kysyitkö ensin äidiltä? Äiti taitaa olla parempi siinä hommassa.
Mette nyökkää ponnekkaasti ja sanoo sitten - Äiti leipoo pullia. Se sanoi, että kysy isältä.
Ääni pääni sisällä raivoaa. 
Tuska, jota olen tuntenut jo aivan liian pitkään, meinaa ottaa jälleen vallan. 
Miksi aina minä.
Silloin, kun aloimme Pirjon kanssa puhua avioliitosta, kukaan ei sanonut minulle, että isänä oleminen olisi tällaista. Ainaista lasten vinkumisen kuuntelemista. Riitoja ja eripuraa. Halusin vain Pirjon. Siinä olisi kaikki, josta haluaisin pitää kiinni. Vaimo, jonka viereen mennä iltaisin nukkumaan, ja jonka kanssa kiertää maailman ympäri tutkien sen jokaisen kiven ja kolon. 
Mutta sitten Pirjo tuli raskaaksi. Pahoinvointi viivästytti reissuun lähtöä. Juliuksen syntyminen oli viimeinen tikki. Pirjo alkoi puhua, ettei jaksaisi sitä kaikkea pienen lapsen kanssa. Siirtymisiä ja epävarmoja kyytejä sekä majapaikkoja. 
Ja kyllä minä sen ymmärsin. En olisi jaksanut sitä itsekään.
Sitten oli puhe, että Juliuksen ollessa vanhempi, jättäisimme tämän Pirjon vanhemmille hoitoon ja lähtisimme matkalle. Lyhyemmälle sellaiselle, mutta matkalle kuitenkin. 
Mutta sitten Pirjo tuli jälleen raskaaksi. Ja kohta meillä oli kaksi alle kolmevuotiasta lasta. 
Ja parin vuoden kuluttua lapsia oli kolme. Sitten neljä. 
Pirjo halusi pysyä kotona lasten luona. Se sopi minulle paremmin kuin hyvin. Enhän meinannut jaksaa pienimpien kitinää iltaisin, kun Pirjo vuoroin heijasi jotakuta lapsista sylissä ja silitteli toista. Minä sen sijaan yritin saada nukuttua sillä työaamut olivat aikaisia ja työmaalla venähti aina iltaisin. Pirjo hoiti lapset ja kotityöt. Minä toin rahaa elämiseen.
Ensin väsyi Pirjo. Sitten minä. 
Kyllähän minä olin jo kuukausia miettinyt, miten Pirjo jaksoi pyörittää sitä kaikkea. Suurta lapsikatrasta, pyykkejä, tiskejä ja siivousta. Pirjo herätti lapset kouluun, voiteli aamupalaleivät kaikille ja lämmitti kaakaon mikrossa. 
Aloin hermostua. Ensin lasten jättämistä sotkuista. Sitten siitä, että ne riitelivät keskenään, kenen homma oli siivota ja kenen ei. Lopulta siihen riitti pelkkä märkänä vesihanan päälle jätetty luutu.
Pirjo ei pitänyt siitä, mutta sillä ei ollut voimia sanoa vastaan. Se oli itsekin niin poikki. 
Julius taisi saada siitä suurimman osan. Kyllähän minä tiesin, että useinkin muut lapset riitelivät keskenään ja Julius vain yritti saada heitä lopettamaan, mutta kun kysyin syyllisiä, Julius ilmoitti aina itsensä, mutta ei ketään muuta. Ja minä annoin sen mennä niin. Oli niin helppo vierittää se kaikki tuska Juliukseen, jonka vuoksi olin joutunut luopumaan suurimmista unelmistani. 
- Isi? Mette kysyy varovaisesti uudelleen.
Minusta on alkanut tuntua, että lapset pelkäävät minua. 
- No mitä Mette? kysyn ja katson lastani tiukasti silmiin. 
- Autatko kirjoittamaan sen kirjeen?
Vilkaisen ulos. Valkeat ja suuret hiutaleet leijailevat laiskan näköisesti kohti maata. On alkanut hämärtää. 
- Hae paperi ja kynä.
Mette hyppää pois sylistäni ja kiiruhtaa portaat ylös. Kohta se palaa takaisin kädessään hieman rypistyneen näköinen ruutupaperi ja punainen tussi. 
Nostan Meten uudestaan syliini ja otan ojennetusta kädestä paperin. 
- Isi joku toinen on varmaan kirjoittanut jo pukille, Mette sanoo ja osoittaa haaleasti näkyvää lyijykynällä kirjoitettua tekstiä paperin alareunassa. 
Nostan paperin lähemmäksi kasvojani ja luen ne muutamat rivit. 
Rakas taivaan Isä.
Puhuja sanoi joskus seuroissa, että sinä olet luvannut kuulla kaikki rukoukset. Minä en tiedä, onko se totta, mutta kun kysyin sitä äidiltä, äiti sanoi asian olevan niin. Sen jälkeen minä olen rukoillut. Rukoilen samalla tavalla joka ilta. Taivaan Isä auta, että isä lakkaisi lyömästä. Tiedätkö, kun se sattuu niin paljon, että itkettää. Isä on kuitenkin sanonut, ettei pojat saa itkeä. Siksi minä olen lakannut itkemästä. En halua, että isä lyö lisää. 
Taitan paperin kahtia ja tunnen palan kohoavan kurkkuuni. Ja vaikka kuinka yritän nielaista, palan tunne kurkussani ei katoa. 
- Isi, mitä siinä lukee?
En pysty vastaamaan Metelle. Lasken lapsen hellästi lattialle ja painelen eteiseen. Mette seuraa perässäni ja kiskoo paidanhelmasta. 
- Isi sinä lupasit kirjoittaa sen kirjeen. 
Meten puhe muuttuu nyyhkytykseksi. Pienen tytön silmiin kohoavat kyyneleet. 
Tuntuu, etten kohta saa enää happea.
Minun on pakko päästä pois. Pakko. 
- Juhani, mihin sinä olet lähdössä? kuulen Pirjon huutelevan keittiöstä. 
En kuitenkaan kykene selittämään. En voi vain jäädä ja esittää kuin mitään ei olisi tapahtunut. En voi, koska Pirjo näkisi lävitseni sillä samalla sekunnilla, kun katsoisimme toisiamme silmiin. 
Heitän takin päälleni ja kiskon ovensuussa olevat saappaat jalkaani. Sitten painelen ovesta ulos kirpeään pakkasilmaan.
Taivaan Isä auta, että isä lakkaisi lyömästä. 

lauantai 12. joulukuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #53 (Matias)

Aamu on ollut erityisen hiljainen. Liekkö vaikutusta sillä, että jokaisella matkustajalla on tullut valvottua yöllä vähän turhankin myöhään. 
Oli ollut epätavallisen lämmintä, vaikka elettiin vielä heinäkuun alkua. Ehkä syy oli siinä, että mereltä päin puskenut puhurimainen tuuli oli tyyntynyt ja aurinko oli jaksanut lämmittää pitkälle yöhön. 
Lili on nuokkunut vieressäni takapenkillä jo tovin, enkä voi siksi hymylleni mitään, kun sen pää jälleen kerran nytkähtää eteenpäin ja se näyttää hämmentyneeltä avatessaan silmänsä ja katsoessaan mua nolostuneena silmiin. 
- Nukuinko mä? se kysyy unisella äänellä.
Kuulen Jullen naurahtavan etupenkillä. 
- Oot melkein yhtä kova pilkkijä kuin tuo mun broidi, se sanoo ja vilkaisee meitä taustapeilistä. 
Lili painaa kädet kasvoilleen ja näen hennon punan kohoavan sen poskille.
- Hei ei sun tarvi nolostua. Me ollaan kaikki yhtä poikki, sanon sille lempeästi ja isken silmää Jullen tuijottaessa jälleen edessä mutkittelevaa tietä.
- Mutta sua ei silti väsytä? Lili kysyy ja kallistaa päätään.
- Väsyttää. En vain saa unta, sanon hiljaa sillä en haluaisi paljastaa, mikä on siihen perimmäinen syy.
Lili katselee mua tarkkaavaisesti. Alkaa näyttää siltä, että senkin väsymys on hiipumassa jonnekin taustalle.
- Mitä sä mietit? se kysyy ja hymyilee vaisusti. 
- En mitään erityistä, sanon ja käännyn vilkaisemaan ikkunasta ohi vilahtelevia maisemia.
- Niin, et ehkä mitään erityistä, mutta jotakuta erityistä Severi huikkaa olkani takaa takapenkiltä.
Ja jotenkin sopivasti Aada ja Maiju säpsähtävät hereille kuin yhteisestä sopimuksesta, enkä voi olla miettimättä, ovatko ne edes olleet unessa.
- Mitä multa meni ohi? Maiju kysyy katsoen vuoron perään mua, Severiä ja Liliä.
- Ja multa, Aada säestää perään.
En tiedä, mitä sanoa vai olisiko parempi vain olla hiljaa.
- Pohdittiin tässä juuri, että milloin tuo meidän Severi rengastaa tän takapenkin kultakutrin, Julle heittää ja vetää naaman niin näkkärille kuin vain kehtaa.
Se, jos mikä saa koko autolastillisen hetkeksi olemaan täysin hiljaa. Edes hengityksen äänet eivät kuulu moottorin jylinän yli.
- Sen mä tosiaan tahtoisin tietää, Aada sanoo ja siristää silmiään katsoessaan vieressään istuvaa poikaystäväänsä.
- Hei hei. Otetaanpa nyt ihan rauhassa, Severi sanoo, nostaa kädet kohti kattoa ja virnistää.
- Mä en tiennyt, että sulla on noin kiire päästä kuulemaan mun huonoja juttuja joka ikinen päivä. Ajattelin, että se jo riittäis, kun nähdään ainakin joka toinen, se vielä jatkaa. 
Lili naurahtaa vieressäni ja ajaudumme hetkeksi katsomaan toisiamme hymyn kohotessa viimein kasvoilleni. Puristan hellästi sen kättä, ja kun olen vetämässä omaani pois, tunnen Lilin käden takertuvan siihen vain tiukemmin kiinni. Käymme hetken silmäpeliä samalla, kun  kuulen toisten jo etenevän keskustelussa Jullen ja Maijun ihmissuhdestatuksiin.
- Julle mä kun luulin, että sä löysit jonkun kivan tsirpulan sieltä suviksista. Sä niin hanakasti halusit pyöriä siellä kentällä, Severi sanoo ja saa Jullen nauramaan. 
- Olisinkin löytänyt. Eihän mulla ole enää mitään mahdollisuuksia, kun sä ja Matias tunnutte vetävän kaikki vähänkään kivat tyypit pois vapailta markkinoilta.
- Mutta Julle. Puolensa tälläkin. Ainakin tässä porukassa on joku, ketä pyytää bestmaniksi, Aada huikkaa ja saa loputkin autossa nauramaan.
- Mä kyllä luulen, että tää meidän Julle vielä yllättää. Katotaan niin se on ensimmäinen meistä, jolla on pikku skidejä, sanon ja taputan veljellisesti Jullen olkapäätä.
- Kaikki aikanaan, se sanoo ja kysyy sitten, kuinka moni luulee tarvitsevansa kohta ruokatauon.
- Mä en kyllä taida saada mitään alas, Lili sanoo niin hiljaa, että vain mä kuulen sen.
- Nyt mä taidan vuorostani olla se, jonka pitää alkaa pelätä, että sä et kohta pysy enää hengissä, sanon sille ja hymyilen samalla, kun mahanpohjassani kipinöi. 

perjantai 4. joulukuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #52

Lokkien kirkunasta on tullut jotenkin tavallinen tapa herätä äkillisesti yöllä teltassa paidan liimaantuessa selkään kiinni. Eikä siis tämäkään yö ole poikkeus. 
Raotan vetoketjua sen verran, että saan kurkistettua ovesta ulos. Illasta vinkunut tuuli on rauhoittunut ja korkeina vaahtopäinä rantaan lyöneet aallokot ovat poissa. Kuulostaa kuitenkin siltä kuin jossain palaisi nuotio. Kukakohan mahtaa olla hereillä.
Käärin liian ison villapaidan päälleni ja kiskon reisitaskuhousut jalkaani. Hiukset kietaisen nopealle niskanutturalle, josta jää pursuilemaan lyhimpiä vauvahiuksia.
Väsymys on kaikonnut kuin tuhka tuuleen. Jotenkin sopivasti aurinko alkaa kohoamaan vuorten takaa ja valaisee vastapäisiä vuorijonojen huippuja kellertävällä valollaan.
- Matias? kysyn hiljaa, kun lähestyn metsänvihreään anorakkiin pukeutunutta hahmoa, joka istuu retkituolilla nuotion ääressä.
Matias ei kuitenkaan sano sanaakaan. Se ei edes vilkaise katsomaan muhun päin.
- Nytkö me ei sitten olla edes puheväleissä? kysyn ja yritän nielaista, jotta en alkaisi itkeä.
En saa vastausta. 
- Luuletko sä, että asiat korjaantuu sillä, ettei niistä edes puhu?
Matias ei edes hievahda.
- Ei sitten. Ei puhuta. Mä taidan painua takaisin pehkuihin...
Olen jo kääntymässä, kun Matiaksen surumielinen ääni sanoo sen yhden sanan. 
- Lili... 
Jähmetyn paikalleni, enkä hetkeen kykene liikkumaan, enkä sanomaan sanaakaan. Mutta sitten otan ne muutamat askeleet lähemmäksi tulta ja istun tyhjälle tuolille Matiaksen viereen. 
Yritän ottaa siihen katsekontaktia, mutta sen silmät ovat täynnä kyyneliä. Lasken käden sen avoimelle kämmenelle ja Matias kietoo sormemme yhteen. 
Tunnen lämpimän läikähdyksen ja silitän peukalollani sen käden selkämää. 
- Mä haluaisin..., aloitan, mutta lauseeni jää kesken. 
- Puhua? Matias jatkaa. 
- Niin... Musta tuntuu, että se tekis meille kummallekin hyvää. 
Matias nyökkää ja puristaa tiukemmin kädestäni. Ihan kuin peläten, että saatan kohta kadota. 
- Mistä sä haluat jutella? se kysyy ja katsoo viimein suoraan silmiini. Sen kasvot ovat kyyneleiset. 
Nielaisen. 
- Kaikesta. Tai no... meistä. 
Matias hymyilee vaisusti kyyneliensä lomasta ja saa sydämeni vihlaisemaan. 
Asettelen hetken sanoja mielessäni. En halua vain töksäyttää niitä yllättäen.
- Musta on alkanut tuntua yhä enemmän ja enemmän, etten mä selviä ilman sua. Ihan sama missä mä menen ja mitä mä teen, kaikki tuntuu niin tyhjältä ja turhalta. Enkä mä kykene lopettamaan ajattelemasta sua. Välillä mä olen varma, että hajoan kohta. Nää kaikki tunteet, mitä mä tunnen. Olen tulla hulluksi. 
Alan täristä ja purskahdan itkuun. 
Matias ei hetkeen sano sanaakaan. Se ei kuitenkaan irrota sekunniksikaan katsettaan silmistäni. 
- Lili tiedätkö mitä..? 
- No? kysyn ja lakkaan hetkeksi hengittämästä.
- Silloin ennen suviseuroja... Pelkäsin, etten enää koskaan osaa olla onnellinen. Sen jälkeen, kun olit lähtenyt, mä olin niin pettynyt itseeni. Olin juuri päästänyt sen ainoan ihmisen pois elämästäni, joka oli tullut jäädäkseen. En voinut antaa sitä itselleni anteeksi. Tiesin, että olin pettänyt sut. Mutta vielä pahempaa oli se, että petin samalla itseni. Yritin olla tuntematta mitään. Kuvittelin, että jos en anna itselleni lupaa välittää, ehkä lopulta unohdan. Mutta eihän siinä tietenkään käynyt niin. Ei tunteita voi pakottaa olemaan olematta. 
Yritän hengittää hitaasti ja syvään. Sydämeni vetelee omia reittejään, enkä ole varma, onko se hyväksi terveydelleni. Mutta ainakin olen varma siitä, että olen elossa. 
- Mä... mä en tiennyt. En tiennyt, että voisin tuntea näin ketään toista kohtaan, sanon hiljaa. 
- En mäkään... En todellakaan. Niin siinä nyt sitten kuitenkin vain kävi. 
Suljen silmäni ja kysyn sen ainoan kysymyksen, johon olen pitkään halunnut kuulla vastauksen. 
- Rakastatko sä mua? 
Matias nojaa lähemmäksi mua ja hipaisee poskellaan omaani sen kuiskatessa korvaani. 
- Voi Lili... Kyllä mä taidan rakastaa.

tiistai 24. marraskuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #51

Työnnän kortin bensa-automaatin maksupäätteeseen ja näppäilen koodin. Muut ovat häipyneet bensa-aseman sisälle heittämään vettä, jotta matka saa jatkua seuraavat kolme tuntia ilman pysähdyksiä. Olemme hieman jäljessä aikataulusta sillä Julle nukkui aamulla pommiin ja pakkaaminen viivästyi. Painan pistoolin kahvaa ja kuuntelen samalla äänikirjaa, kun bensiini valuu tankkiin. 
- Maistuuko? Matias kysyy ojentaessaan mulle pahvikuppia.
- Ihana ajatus, mutta en usko, että saan sen vedettyä alas, sanon ja kierrän korkin takaisin kiinni.
- Se on kaakaota. 
Pyörähdän ympäri ja hetkeksi joka ikinen järkevä ajatus katoaa päästäni. 
Miten ihmeessä tuo tyyppi on noin ajattelevainen. 
Kaakaota. Mulle. 
- Tiesitkö, että sä olet ihan paras, sanon ja hymyilen sille ottaessani kupin käteeni, jota se edelleen tarjoaa mua kohti.
- Ei, en mä tiennyt, se sanoo hiljaa ja katsahtaa taivaalle. 
Ja vilkaistessani sitä vielä uudelleen, olen melko varma, että näen veden kohonneen sen silmiin.
Kyykistyn ja istahdan betonikorokkeelle hörppimään vielä höyryävän kuumaa kaakaotani ja olen polttaa siinä samalla suuni. Matias kulauttaa jäljellä olevat kahvit kurkkuunsa ja nielaisee. Sitten se ottaa taskustaan askin, jossa komeilee jokin norjalaiselta näyttävä logo. Se ottaa tupakan, imaisee sen toisesta päästä ja pistää sen sitten suuhunsa. 
Lasken kaakaon maahan viereeni ja nousen ylös.
- Matias älä! 
Ääneni on särkyä. Ja samaan aikaan tunnen valtavaa halua purskahtaa itkuun. 
En osaa selittää miten, mutta jotenkin vain vaistoan, että tämä kaikki liittyy meihin. Tai oikeastaan minuun sillä ei ole mitään meitä. 
Matias ottaa tupakan suustaan ja näen sen silmissä niin paljon surua, että olen tulla hulluksi. 
- Mä olen niin pahoillani, sanon, eikä ääneni ole enää kuin pelkkä hiljainen kuiskaus.
- Älä ole. Ei se ole sun vika...
Otan askeleen lähemmäksi Matiasta ja nostan sen käden käsieni väliin. 
Iho on viileä, mutta tuntuu karhealta sormenpäideni alla. 
Työmiehen kädet.
Piirrän sormellani sen kämmeneen ääriviivoja ja rukoilen hiljaa mielessäni, että voisin lakata antamasta tyhjiä lupauksia. 
- Lili...
Matias liittää kätemme yhteen. 
Tuntuu hyvältä olla siinä. Turvalliselta. Mutta tiedän, että mikään ei kestä ikuisesti. Ei edes tämä hetki, jonka saan jakaa vieressäni olevan jätkän kanssa, jonka hiukset ovat alkaneet käpristyä kiharalle pienestä tihkusateesta. 
Sisälläni vyöryy hurrikaani. Kaikkien maailman tunteiden kirjo. Aivan laidasta laitaan. 
- Mä pelkään, että jonain päivänä mä menetän sut uudelleen, Matias sanoo tuskaisen kuuloisena ja päästää kädestäni irti.
Ja sitten ne tulevat. 
Kyyneleet, jotka mennessään kirvelevät merituulessa kuivunutta ihoani ja saavat mut nieleskelemään kivusta. Enkä saa koottua ajatuksiani kokonaisiksi lauseiksi sillä itkeminen vie viimeisenkin ajatuksen mukanaan. Ja sitten kuulen toisten palaavan takaisin ja näen naurun kuolevan heidän kasvoilleen. Eikä musta ole sanomaan niitä sanoja, jotka ovat lähteneet viimeisenä mielestäni.

lauantai 14. marraskuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #50 (Matias)

Paiskaan takakontin kiinni ja istun kuskinpaikalle, joka on sillä hetkellä ainoa tyhjä tila koko autossa. Reissun alussa koko porukan tavarat olivat olleet siistissä rivissä takakontissa, mutta päivien edetessä kellään ei ollut ollut enää kiinnostusta pakata purkamisen jälkeen kamppeitaan niin tarkkaan kuin ensimmäisellä kerralla. Homma oli niin sanotusti levinnyt käsiin.
- Haittaako, jos mä nukun hetken aikaa? Lili kysyy ja kääntyy vilkaisemaan mua. 
Jotenkin olemme usein ajautuneet istumaan autossa vierekkäisillä paikoilla. Toiset ovat kai yhteisestä sopimuksesta päättäneet antaa meille edes hieman omaa tilaa, vaikka yksityisyyttä sen sijaan on melkein mahdotonta saada, kun niin monta korvaparia kuuntelee tarkkaavaisena takapenkillä. 
- Nuku vaan. Mä kyllä herätän sut sitten, jos kaipaan juttuseuraa, sanon sille ja yritän hymyillä lempeästi, vaikka samaan aikaan sydämessäni vihlaisee kivusta. 
Lili nojautuu ikkunaa vasten ja painaa silmänsä kiinni. Muut takapenkillä tekevät samoin. 
En jaksaisi sitä, että jokainen ajatukseni liittyy sillä hetkellä Liliin. Sen kasvoihin, jotka näyttävät niin levollisilta sen nukkuessa. Sen siroihin ja pieniin käsiin, joista haluaisin pitää kiinni. Sen hymyyn, joka saa joka ikinen kerta mut virnuilemaan typerästi ja joudun kääntämään katseeni hetkeksi pois, etten vaikuttaisi idiootilta. 
Mutta ehkä kuitenkin pahinta on pelko. Pelko, että annan itseni elätellä liikaa toivoa. Että annan sydämeni rakastaa, vaikka en voi yhtään tietää, onko toisen sydämessä tilaa rakkaudelle. 
Tiedän, että Lili on kuin särkyvää lasia. Yksikin sana voi rikkoa kaiken. Luottamuksen tai ystävyyden. Tai mikä pahinta, ehkä jopa mielenterveyden. 
Haluaisin luvata sille, että kaikki järjestyy. Että on vain ajan kysymys, kun kipu, jota se kantaa mukanaan, väistyy. Että mä seison sen rinnalla, mitä ikinä se elämässään tulisikaan kohtaamaan. Että mä lupaisin rakastaa myötä- ja vastamäissä. 
Ja kuitenkaan en voi tehdä niin. En voi luvata, että tunteet, jotka vellovat sisälläni, eivät koskaan tule lakkaamaan. En voi luvata, että suru ei enää ikinä sumenna sen kauniita silmiä. En voi luvata, ettei Liliin enää koskaan satu.
Olen aavistanut, ettei Lili ole vielä valmis puhumaan meistä. Hetkittäin tuntuu, että se on jopa varma omista tunteistaan, mutta suurimmaksi osaksi näyttää siltä, ettei se tiedä itsekään, mihin suuntaan tämä kaikki on menossa. Jopa Julle sanoi, ettei suosittele mua kertomaan, mitä oikeasti ajattelen. Että välillä tuntuu, etten enää osaa kuvitella elämääni ilman sitä ihmistä. Että joka ikinen kerta kun vain ajattelen, että joku toinen saisi tuntea Lilin sydämen hakkaavan kämmentänsä vasten, olen musertua kivusta. 
Mutta en voi tehdä mitään. En mitään muuta kuin antaa aikaa.
Ehkä vielä jonain päivänä mun ei enää tarvitsekaan toivoa. Ehkä jonain päivänä toiveeni ovat muuttuneet todeksi.

keskiviikko 4. marraskuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #49

Kuuma höyry kohoaa trangian päälle asetellusta metallikulhosta, jonne olen huomaamattani kaatanut turhan paljon vettä.
- Hyvää huomenta punahilkka. Kuinka se maistuisi kahvitilkka?
Olen säikähtää Matiasta, joka on hiippaillut hiljaa taakseni ja toitottaa aamun ensimmäiset sanansa aivan korvani juuressa.
- Huomenta vaan sullekin, sanon niin tappavan tylsän kuuloisella äänellä kuin vain osaan. 
Matias kuitenkin hymyilee mulle lempeästi ja saa mut leppymään, vaikka olen hetken ajan ajatellut esittää sille ärsyyntynyttä.
Vai että punahilkka. 
Mitähän vielä.
Matias istahtaa viereeni kostealle kalliolle ja siristää silmiään tarkastellessaan jonnekin kaukaisuuteen.
Meri pauhaa alapuolellamme ja aallot paiskaantuvat rantakallioille jylisevän äänen säestyksellä. 
Puhurimainen tuuli oli koko yön saanut telttakankaan lepattamaan ja jättänyt kroppani kohmeeseen, vaikka olin puristanut makuupussia aina vain tiukemmin ja tiukemmin ympärilleni saadakseni edes hitusen lämpöä. Villasukat olivat olleet jälleen kerran hukassa. Varpaita oli kipristellyt kylmästä ja olin lopulta käärinyt t-paitani niiden ympärille.
Tihkusade yllättää meidät molemmat. Pienet, mutta jääkylmiltä tuntuvat pisarat tipahtelevat lempeästi käsilleni, kun viimein kaadan kahvin kahteen kuksaan ja ojennan niistä toista Matiakselle. Kätemme hipaisevat toisiaan. Se tapahtuu aivan hetkessä, mutta toisesta huokuva lämpö jää viipyilemään iholleni. 
Hörpin liian mustalta maistuvaa kahviani samalla kun yritän koota ajatuksiani. 
Kohtasimme toisemme viikko sitten kuukausien jälkeen. Matias tarttui käteeni isossa teltassa ja pakotti meidät viimein puhumaan toisillemme. En olisi varmaankaan itse ikinä kyennyt tekemään samaa. Olin ollut niin varma, että Matias oli jo lakannut ajattelemasta minua. 
- Lili? 
Matiaksen ääni on hukkua tuulen alle. 
Vilkaisen vieressäni istuvaa tyyppiä, jonka jokainen sana saa sydämeni hakkaamaan niin lujaa, että toisinaan pelkään sen repeävän ulos rinnastani. 
- Mennäänkö uimaan? Matias kysyy, eikä ilmekään värähdä sen kasvoilla. 
Yritän ottaa siitä selkoa. Ymmärtää, pilaileeko se vain mun kustannuksella.
Kuka hullu haluaa mennä uimaan tällä säällä. 
- Sä et ole tosissasi. Ethän? kysyn ja toivon enemmän kuin mitään, että Matias purskahtaisi nauruun ja kertoisi vitsailevansa.
- Mieti, miten mahtavaa se olisi. Tuntisi ainakin olevansa elossa. 
Lasken käden Matiaksen olkapäälle. 
- Sä et saa mennä. Entä jos et jaksa uida? En kestä, jos menetän sutkin... 
Matias siirtää hellästi silmille valahtaneen piponi takaisin oikealle paikalleen ja rutistaa minut itseään vasten. 
- Et sä mua menetä. Mä olen jo iso poika ja osaan huolehtia itsestäni, se sanoo ja virnistää niin suloisesti, että jokin sisälläni tekee kuperkeikkaa pelkästä onnesta. 
- Oikeasti Lili. Tää on sellainen kerran elämässä kokemus. Jäämeri, aallot ja auringonnousu. Mitä muuta ihminen vois vielä haluta?
Irrottaudun Matiaksen otteesta ja suljen hetkeksi silmäni, vaikka jokainen osa kehostani haluaisi pitää siitä ihmisestä kiinni. 
- Mä kadun tätä varmaan koko loppu elämäni, jos mua kohta edes enää on, mutta mä tulen. En siksi, että haluaisin, vaan siksi, että mä en kestä jäädä tänne yksin venaamaan tuletko sä takaisin vai et. 
- Lili ei sun oikeasti tarvitse. Ei mulla ole hätää, Matias sanoo rauhallisella äänellä. 
- Ehkä ei, mutta mä jokatapauksessa päätin, että tulen, sanon ja yritän saada itsenikin vakuuttumaan sanoistani. 
Enää ei ole mahdollisuutta perääntyä. 
- Viisi minuuttia ja nähdään tuolla rannassa, Matias huikkaa vielä noustuaan jo ylös ja käveltyään kohti kauempana nököttävää telttaa, jonka uumenissa Severi ja Julle vielä vetelevät hirsiä autuaan tietämättöminä siitä, mitä me kaksi meinataan kohta tehdä. 
Vedän takanani olevan teltan vetoketjun auki ja kömmin sisään. Aada ja Maiju nukkuvat edelleen. Kumpikaan ei edes hievahda, kun riisun kaiken ylimääräisen pois päältäni ja puen urheiluliivit ja shortsit ylleni. Heitellessäni vaatekerrastoja rinkkani viereen, alan jo hytistä kylmästä. 
Tekisin melkein mitä vain, että pääsisin hetken kuluttua saunaan ja voisin juoda kuumaa kaakaota kermavaahdon kera. 
Matias seisoo jo rantahietikolla laskeutuessani liukkaita kiviä pitkin sen luokse. 
Lasken pyyhkeen mytyksi kallioseinämän viereen ja juoksen mereen ilman, että Matias kerkeää edes liikahtaa. Jokainen askel saa veden koskettamaan kroppaani yhä ylempää ja ylempää. Ja jokainen kosketus saa mut kiljumaan kauhusta. 
Vesi on kylmää. Enemmän kuin kylmää. Se pistelee ihoa joka puolelta ja saa pääni turraksi. Edes takaisin liikkuneet ajatukset jumiutuvat paikalleen. En tunne mitään muuta kuin pakokauhua. 
Ja sitten joku kohoaa aallokosta viereeni. Matiaksen hiuksista lentelee vesipisaroita ja sen sormet puristavat kämmentäni. 
- Pärjäätkö sä? se kysyy ja yleensä niin eloisissa silmissä välähtää jotain. 
Tärisen. Kylmästä ja pelosta. Mutta jokainen katse, jonka Matias kohdistaa silmiini saa lämmön leviämään sisälläni niin vaarallisen voimakkaana, että olen hukkua siihen tunteeseen. 
Miten kukaan voi olla kaiken sen jälkeen tuollainen minulle. 
Nyökkään ja suljen samantien silmäni sillä suuri aalto paiskaantuu samalla hetkellä meitä kohti ja saa meidät vetäytymään muutaman metrin lähemmäksi rantaa. Matias ei kuitenkaan päästä hetkeksikään kädestäni irti. 
- Mennäänkö? se kysyy ja huitaisee kädellään pyyhkeidemme suuntaan. 
- Ei vielä, sanon omaksi ja Matiaksen yllätykseksi. 
- Haluan kerran sukeltaa. 
Ja se kaikki on juuri niin ihmeellistä kuin Matias on hetki aiemmin sanonut. Sitä tuntee todella elävänsä. Olevansa hetkellisesti yhtä veden kanssa. Ja kauhoessani viimein käsilläni kohti pintaa ja kyynelten kadotessa aallokon mukaan, olen melkein varma, että suru on viimein hellittämässä otettaan ja antamassa tilaa jollekin uudelle, ihmeelliselle ja valtavalle tunteelle, joka saa sydämeni miltein pakahtumaan rintaan.

keskiviikko 21. lokakuuta 2020

kadunko, että rakastin sinua

Kysyn itseltäni yhä uudelleen ja uudelleen, kadunko, että rakastin sinua. Enkä oikeastaan ole varma, osaanko vieläkään vastata siihen. Ei sillä, ettenkö olisi oppinut paljon sellaista, joka sai minut ymmärtämään, mihin asti on järkevää yrittää. Yrittää olla kanssasi. Yrittää rakastaa. 
Muistan ikuisesti, miten ensimmäisen eromme jälkeen iltaisin rukoilin, että olisi aivan sama, miten huonosti elämäni menisi, kunhan vain sinä olisit onnellinen. Välitin sinusta enemmän kuin itsestäni. Pistin sinut kaiken edelle. Oman elämänikin. Lakkasin olemasta onnellinen vain siksi, etten kokisi niin paljon syyllisyyttä siitä, miten paljon luulin satuttavani sinua. Olithan sanonut, ettet koskaan voisi rakastaa ketään muuta. Että maailmassa ei olisi yhtäkään ihmistä, jonka huolisit jälkeeni. Ja kuitenkin sinä löysit onnen hänestä. Enkä voi uskoa, että minä jopa hetkittäin ajattelin kuolevani sillä en kestänyt sitä ahdistusta, joka pesiytyi rintaani joka ikinen kerta, kun vain ajattelinkin, että meidän välillämme oli niin paljon puhumattomia asioita. Pelkäsin puhua sinulle, koska toisinaan tuntui, että ajattelit minun päässeen jo yli. Mutta todellisuudessa se kaikki tuntui olevan aina vain kauempana. Yhä enemmän ulottumattomissa. Ja sitten tuli se ilta. Ilta, jolloin lausuit ne sanat, jotka rikkoivat lopulta sen pienen siteen väliltämme. 
- Sinä et tarkoita, mitä sanot.
Niin sinä sanoit. Ja minä purskahdin itkuun, koska mikään. Ei mikään. Ollut koskaan satuttanut minua enempää. Eikä enää ollut paluuta entiseen. Edes kirjeesi, jossa kerroit rakastavasi minua, ei saanut minua uskomaan, että pystyisin vielä joskus sanomaan samoin sinulle. 
Toivon todella, että jonain päivänä ymmärrät, kuinka kovasti yritin pitää sinusta kiinni. 

sunnuntai 18. lokakuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #48 (Julle)

Selkä huutaa tuskasta, kun vääntäydyn ulos makuupussista ja taiteilen itseni istumaan teltan makuusopissa, jonka katto hipoo päälakeani. Olen tainnut nukkua koko yön juurakon päällä, joka törröttää ikävästi telttakankaan läpi, kun siirrän retkipatjaa sivuun.
Lähistöllä kaiutin pauhaa. Esilaulajan ja muutaman yksittäisen aamuihmisen ääni kajahtelee ympäri seura-aluetta. Lili vaikuttaa kuitenkin yhä olevan horroksessa. Se on tainnut kömpiä telttaan vasta puolenyön jälkeen.
Jos jotain siinä hetkessä kaipaan niin isän litramyynnistä tuomaa puuroa, jonka jaksaa juuri ja juuri lappaa suuhunsa silmien ollessa vielä puolittain ummessa.
Isä.
En ole lausunut sitä sanaa ääneen aikoihin. En tiedä pystyisinkö siihen edes enää.
Jollain tapaa olen alkanut turtua siihen. Turtua ajatukseen, että tuolla jossain on oikeasti ihminen, jota kutsuin isäkseni vuosia.
Ihan kuin roska olisi ajautunut silmäkulmaani.
Nielaisen ja pyyhin kyyneleet ennen kuin ne pääsevät vuotamaan valtoimenaan.
Mitähän pikkuisille mahtaa kuulua. En ole nähnyt niitäkään sitten sen juhannuksen, jonka jälkeen pakkasin kamani ja lähdin. 
Muistan yhä elävästi, miten äiti juoksi perääni sukkasillaan, vaikka maa oli märkä ja taivaalta tihkutti lisää vettä. Osa lapsista tuijotti ikkunasta. Vilkutti hymyillen. Luuli, että käväisen vain jossain ja tulen pian takaisin niin kuin aina ennen. 
Sillä kertaa en kuitenkaan tullut. En, vaikka äiti pyysi ja vaati. Vaikka se yritti uskotella meille molemmille, että kaikki vielä järjestyisi. 
Antaisin melkein mitä tahansa, jotta voisin palata siihen hetkeen. Rutistaa äitiä lujasti ja luvata, ettei maailmassa tapahdu pahoja asioita. Ei ainakaan äidin vanhimmalle lapselle, joka joutuisi hetken kuluttua valehtelemaan ja esittämään roolia, joka ajaisi lopulta todellisille tuskien teille. 
Nappaan repustani hammasharjan ja -tahnan ja kiskon ovensuussa olevat farkut jalkaani. Koko matkan vessoille haistan nenässäni hakkeen tuoksun, joka tuo mieleen lapsuudessa käydyt hakesodat, joita käytiin naapurivaunuissa majoittuvien ikätovereiden kanssa. 
Kun olen saanut viimein harjattua hampaani ja pestyä kasvot jääkylmällä hanavedellä, tunnen jonkun nykivän paidanhelmaa. 
Käännähdän nopeampaa kuin olen aikonut ja takanani oleva tapin kokoinen lapsi on horjahtaa istualleen. Kirkkaat ja eloisat silmät seuraavat jokaista liikettäni. Kun astun askeleen sivuun, lapsi tekee saman perässä kuin peilikuvana. 
- Mettekö se siinä? kysyn hämmentyneenä, kun vihdoin ja viimein ääneni jaksaa taas kantaa. 
- Ja tinä oot Juliut, tomera tytön ääni vastaa. 
Kyykistyn alas ja pörrötän Meten hiuksia. 
- Sinähän oot kohta mun mittanen, sanon sille ja nostan toisen käteni sen pään päälle ja toisen omani päälle. 
- Nyt tinä kyllä huijaat. 
Meten ilme on niin tuima, että olen purskahtaa nauruun. 
Missä ihmeen välissä sekin on kerennyt kasvaa. 
- Ootko sä ihan yksin täällä vai onko joku sun kanssa? kysyn ja pälyilen ympärilleni etsiäkseni jotakuta, jonka seuraan voisin turvallisesti Meten jättää. 
Ketään Nurmen perheen jäsentä ei kuitenkaan ole näköpiirissä. 
- Eksyitkö sä? Tiedätkö missä porukoiden vaunu on? 
Mette pudistaa päätään. 
- Ai et tiedä? 
Saan vastaukseksi nyökkäyksen. 
- Mä luulen, että porukat on susta huolissaan. Ne varmaan etsii sua täältä jostain. Mun pitää varmaan viedä sut sinne takaisin. 
Kaivelen taskujani, mutta turhaan. Puhelinta ei näy eikä kuulu. 
Mette kikattaa, kun nostan sen olkapäilleni istumaan ja lähden talsimaan takaisin kohti telttaa, jotta voin soittaa äidille ja pyytää sitä hakemaan Meten mukaansa. 
Poluille on alkanut kertyä ihmisiä. Aamuinen sumu on alkanut valjeta ja aurinko paistaa kirkkaan siniseltä taivaalta. 
Mikään ei voisi olla huonommin. Ei mikään paitsi onttouden tunne, joka leviää sisälläni kulovalkean tavoin. 
Minä laulamassa isän vieressä mummolan karhealla olohuoneen matolla, jonka reunat ovat alkaneet rispaantua. Täti soittamassa mustalla Yamahan pianolla, jonka ääni on toisinaan särisevää, mutta sentään vireessä. 

Kerrohan isä oi, onko pyöreä maa,
eikö onnensa lintua myös kiinni saa, miksi taivas niin kaunis ja siintävä on,
sano ootko sä toisinaan myös onneton?
Kerrohan, missä aurinko nukkua saa,
onko tuutuna sen meri, taivas vai maa,
miksi pääse en lintujen luo lentämään,
miksi kyyneleet nuo, isä, silmissäs nään?

Pienoinen, kerron sen, niin on pyöreä maa,
onnen linnunkin kyllä sä voit saavuttaa,
siksi taivas on kaunis ja siintävä niin,
ettei lintusi joutua voi kadoksiin.
Mutta aurinko ei nuku vaipuessaan,
tietä kuulle ja tähdille antaa se vaan,
ja jos lentää sä voisit, ei lintuja ois,
kyyneleittä en kuunnella sanojas vois.

Jos on maa aivan niin kuin on palloni mun,
kierrän sen, onnen tuon sitten syliisi sun.

Pienoinen, sitä ei löydä kulkiessaan,
kerran luoksesi lintuna lentää se vaan.

Missä sen pesä on, kunhan neuvoisit sen,
syliis toisin ja pois sitä päästäisi en.

Pienoinen, se on piilossa sydämen vain,
ja sen löysin mä silloin kun sinut mä sain.

 Lili istuskelee teltan edustalla, kun saavumme. 
- Sähän oot löytänyt kavereita, se sanoo ja hymyilee mulle lempeästi. 
- Niinkin vois sanoa. Bongasin tän lapsosen tuolta vessoilta. Se oli kai lähtenyt harhailee vaunulta, eikä enää tienny, mihin mennä. Aikomus ois viedä se sinne takas. 
Hymy Lilin kasvoilla katoaa olemattomiin. 
- Sun isäs saattaa olla siellä, se sanoo hiljaa. 
- Mä tiedän. Mä todella tiedän, vastaan sille ja musta tuntuu kuin jokin puristaisi sydäntäni kasaan. 
- Ainakin sulla on etulyöntiasema. Sä tiedät, että se on siellä, mutta se ei tiedä, että sä olet tulossa sinne. 
Lili on oikeassa. Mä kerkeän vielä hetken valmistautua henkisesti. 
- Tavallaan mä jopa toivon, että näen sen. En mä tiedä, mitä mä sille haluan sanoa tai todistaa, mutta... 
- Se tuntuis kuitenkin nyt hyvältä kohdata se, Lili jatkaa kesken jäänyttä ajatustani. 
- Niin...
Lasken Meten maahan ja se ryntää heti Lilin syliin. 
- Oho. Sustahan on tullut jo iso tyttö. 
Pengon puhelimeni teltassa lojuvasta vaatekasasta ja soitan Matiakselle. 
- Huomenta, sen uninen ääni vastaa. 
- No huomenta vaan sullekin. Tiedätkö, missä porukat majoittuu? Löysin Meten pomppoilemasta yksinään ja ois tarkotus viedä se takas sinne. 
Hetken puhelimessa on aivan hiljaista. 
- Muistelisin, että äiti puhui jotain aa kuutosesta. 
- Eli A6? varmistan vielä. 
- Joo. Kyllä se oli se. 
Kiittelen Matiasta ja lopetan puhelun. 
- Ei kai se sitten auta ku mennä, sanon ja nostan Meten tällä kertaa reppuselkään. 
Lili heiluttelee vielä peukkuja mun suuntaan ennen kuin huikkaan sille heipat ja katoan takaisin ihmismassan sekaan. 
Alue ei ole kovin kaukana. Kävelen sinne kymmenessä minuutissa ja bongaan tutun vihreän pikkubussin viidenneltä riviltä. Elmeri ja Veeti potkivat palloa alueen päädyssä, jonne on jäänyt mukavan kokoinen tyhjä alue. 
- Mitäs pojat? kysyn, kun pääsen niiden kohdalle. 
Veeti pysäyttää pallon ja kohottaa katseensa. Elmeri astelee muutaman askeleen kauemmaksi. 
- Miks Mette on sun kans? Veeti kysyy epäilevänä. 
- Löysin sen haahuilemasta ja ajattelin tuoda takas, sanon. 
Jostain syystä mulle tulee sellainen olo, etten ole ollut hetkeen tervetullut perheeni pariin. Kai isä on puhunut jotain pojille. Ehkä sanonut, että olen paha ihminen ja saatan tehdä niille jotain, kun vaikuttaa siltä, että ne on jotenkin varautuneita. 
- Pojat kenen kanssa te oikein juttelette? 
Isän ääni kajahtaa asuntovaunun suunnalta. 
Se ei ole ainakaan vielä tunnistanut. 
Olen melko varma, että polveni saattavat kohta pettää. Olen käynyt tämän tilanteen mielessäni satoja ellen tuhansia kertoja, mutta en ole silti koskaan osannut kuvitella loppuun asti, miten tämä tulisi lopulta menemään. 
Isä tulee lähemmäksi. Kuulen sen askelten painavan heinikkoa maata vasten. Ja sitten, kun se on aivan takanani, pyörähdän ympäri. 
Väliimme laskeutuu painostava hiljaisuus. Isän katse rekisteröi kaiken kengistä kasvoihin. Hetken ajan olen varma, ettei se aio sanoa sanaakaan. 
Sydämessäni lepattanut tuli on poissa. Sen sijaan sen ympärille alkaa muodostua jäätä, joka kuroo sitä umpeen kerros kerrokselta.
- Iti kato. Juliut anto mun lattattaa. 
Isä näyttää vasta nyt huomaavan Meten olemassaolon. Ja samalla jokin sen tunteettomilla kasvoilla särkyy.
- Vai on se Julius tullut suviseuroihin? 
Isän äänessä ei ole vihaa. Ennemmin aitoa ihmetystä.
- Niin tulin.
- Onko se Matiaskin täällä? isä kysyy ja vilkaisee taakseni katsoakseen, jos se vaikka ilmestyisi näkyviin.
- Onhan se.
Isä yrittää houkutella Metteä syliinsä, mutta se vain takertuu tiukemmin muhun kiinni.
- Meinasitko olla ihan loppuun asti? isä kysyy ja pistää kädet puuskaan. 
- Niin me Lilin kanssa ajateltiin, sanon. 
- Juolan tyttökin päättänyt lähteä. Mikäs se niin kovasti vetää tänne? 
- Eiköhän jokaisella ole omat henkilökohtaiset syyt tulla. Jostakin syystähän säkin olet tänne tullut, sanon painokkaasti. 
Isä pysyy hiljaa. Ehkä se miettii jotakin. 
- Niin. Oli syy mikä tahansa niin mukavahan se on, jos on halunnut seuroihin tulla. 
Leukani on loksahtaa alas. 
En ole osannut odottaa, että isä sanoisi jotakin sellaista. 
- Julleko se siellä? kuulen äidin äänen kysyvän jostain kauempaa. 
Ja sitten äiti on ihan vieressä ja se rutistaa mut syleilyynsä. 
- Jumalan terve, sanon ja halaan sitä takaisin. 
Isä näyttää hämmentyneeltä. 
Ensimmäistä kertaa koskaan musta tuntuu, ettei se löydä sanoja. Että tällä kertaa välillämme ei ole kilpailua siitä, kummalla on enemmän valtaa. 
- Saisit Juhani olla kiitollinen, että poikasi on tehnyt parannuksen.
Mistähän äitikin on saanut voimia vastustaa isää. Tai paremminkin olla vihdoin ja viimein oma itsensä ilman, että isän mielipiteet määrittävät jokaisen lausutun sanan tai tehdyn teon. 
Ja aivan yllättäen. Ihan odottamatta, kyynel karkaa isän poskelle. 
Käsi huitaisee sen huomaamattomasti pois, mutta siinä se kuitenkin on hetken aikaa ollut. Todiste, että isä voi tuntea jotain muutakin kuin vihaa tai katkeruutta. Ehkä se on palaamassa takaisin sellaiseksi kuin se oli ennen. Ehkä sairauden tuottamat jäljet ovat hiljalleen haalistumassa. Päästämässä irti otteestaan. 
- Isä, kokeilen varovasti.
Vihreissä silmissä välähtää jotain. Se kestää vain sekunnin sadasosan, mutta annan itseni ajatella, että se on enemmän kuin mikään, mitä voin saada siltä ihmiseltä. 
Lasken Meten alas ja äiti nostaa sen syliinsä. 
- Kerro kaikille terveisiä ja Jumalan rauhaa, sanon äidille. 
- Jumalan rauhaa, äiti sanoo hiljaa ja näyttää pahoittelevan isän käytöstä. 
Silitän vielä kerran Meten hiuksia ja käännyn sitten lähteäkseni. 
Koko matkan takaisin teltalle sydämessäni läikähtelee pieni toivon kipinä. Ehkä vielä joskus kaikki voisi muuttua. Silloin, kun me molemmat olisimme valmiita muutokseen. 
Isä sekä lapsi. 

tiistai 6. lokakuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #47 (Matias)

Ihmiset hajaantuvat edestämme valkoisten ehtoollispöytien eteen riveihin. Useimmat heistä halaavat toisiaan ja pyytävät siunausta. Osan silmiin on kohonnut kyyneliä. Penkeissä istuvat laulavat virsiä ja osa jonossa olevista yhtyy tuttujen laulujen  sanoihin ulkomuistista.
Puristan kädet nyrkkiin ja avaan ne sitten. En ymmärrä, miksi tilanne ahdistaa. Yleensä kun en juuri jaksa ahdistua mistään.
Lili vaihtelee painoa puolelta toiselle ja vilkuilee ympärilleen ikään kuin etsiäkseen reittiä ihmismassan läpi ovelle, josta pääsisi pakoon tätä tunnelmaa, joka on samaan aikaan äärettömän herkkä, mutta myös raskas.
Jos jossain niin täällä, ehtoollisella suviseuroissa, alkaa ajattelemaan uskon omakohtaisuutta ja elämänsä valintoja. Sitä, mikä odottaa tämän kaiken maallisen taivalluksen jälkeen, kun vain vielä hetken jaksaisi kilvoitella.
Väsymys alkaa painaa päälle. Nukkumaanmeno oli venähtänyt keskustelujen jatkuessa aamuyön tunneille saakka. Ilmassa oli ollut paljon kysymyksiä, mutta vähemmän vastauksia.
Lili oli halunnut tietää kaiken. Tai enemmänkin.
- Millainen ihminen pääsee taivaaseen? se oli kysynyt yllättäen.
Olin mennyt lukkoon. Ajatellut, etten ikinä osaisi sanoa sille mitään järkevää. Mikä mä olin edes sanomaan mitään. Hyvä, kun jaksoin itse juuri ja juuri pysyä uskomassa.
Usko oli tuntunut heiveröisemmältä kuin aikoihin. Kuin elävä liekki olisi hiipunut melkein hiilloksille asti.
- Kyllä sitä haluaa uskoa ja ajatella, että kun on synnit anteeksi ja rauha Jumalan kanssa niin on matkalla taivaaseen. 
Sen jälkeen Lili oli vaipunut hiljaisuuteen.
Jullekin oli aistinut sen, mutta ei ollut alkanut utelemaan sen enempää. Ehkä oli ollut tarpeellista antaa toiselle tilaa omien ajatusten kanssa.
Puvuntakkiin pukeutunut mies ohjaa meidät uusiksi riveiksi ja jäämme odottamaan vuoroamme.
- Herramme Jeesuksen Kristuksen veri, sinun puolestasi vuodatettu. 
Katselen, miten ihmiset nostavat pienet muoviset pikarit huulilleen papin niitä ojentaessa.
- Matias... 
Lilin ääni on tuskin kuiskaustakaan kuuluvampi. 
Käännän katseeni ja olen musertua sen surun alle, joka heijastuu Lilin silmistä. 
- Matias miten mä voin ottaa ehtoollisen vastaan, kun mä en ole uskomassa...
Kierrän käteni Lilin ympärille ja vedän sen lähelleni. 
- Lili... sanon hiljaa ja jatkan sitten - Sä saat uskoa kaikki synnit, kiusaukset ja epäilyksetkin anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Ja saat olla vapain ja turvallisin mielin. 
Tunnen paitani kostuvan kyynelistä, mutta en jaksa välittää ovatko ne sitten omiani vai Lilin. Juuri nyt millään ei ole mitään merkitystä. Ei millään paitsi sillä, haluaako Lili ottaa tarjoamani sanat vastaan. 
Menee hetki. Ja toinenkin. 
Halaan yhä edelleen vapisevaa Liliä, mutta tunnen sen hiljalleen rauhoittuvan ja rentoutuvan. 
- Sä taisit olla silloin oikeassa, se lopulta sanoo. 
Hämmennyn.
Mulla ei ole hajuakaan, mistä Lili puhuu. 
- Kun sä puhuit niistä enkeleistä siellä metsässä, se sanoo ja jatkaa sitten - Että haluat olla yksi niistä.
Mietin, enkä meinaa päästä puusta pitkälle. 
Mutta sitten muisto välähtää mielessäni kirkkaana kuin tuli. 
- No mä ainakin toivon. Toivon, että voin olla sulle sellainen. Kun ei meistä kukaan kuitenkaan jaksa yksin. 
Päästän varovaisesti Lilistä irti. 
Hento hymy kohoaa sen huulille ja saa sen kasvot loistamaan ilosta. Enkä ole ehkä koskaan nähnyt mitään kauniimpaa.
Sydämessäni läikähtää niin suuri onni sillä hetkellä, kun polvistumme vierekkäin ja puristamme kädet ristiin. 
- Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis, sinun puolestasi annettu. 
Ja siinä hetkessä elämän suurimmatkin murheet  alkavat tuntua mitättömiltä.

torstai 1. lokakuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #46 (Julle)

Auringon kelmeä valo on langennut seurakentän ylle ja peltojen reunustaman metsikön puut huojuvat tuulessa. Tungen kohmeessa olevat sormeni Lililtä saamieni lapasten lämpöön ja puikkelehdin sitten valkoiseen telttaan kiemurtelevia jonoja kohti.
Lili ja Matias ovat siellä jossain. Tai ainakin ne ovat luvanneet ilmestyä paikalle sen varjolla, että olen luvannut tarjota niille pitsat. 
En tiedä myöntäisinkö sitä ikinä kenellekään, mutta olen salaa syvällä sisimmässäni ehkä vähän omahyväinenkin siitä, että asiat tuntuvat loksahdelleen paikoilleen niiden kahden välillä.
Ylpeä isoveli. 
Sitäkö tämä tunne on.
Ylpeyttä. 
Joku kohdalle sattunut vanhanpäivän tuttu kyselee, mikäs on saanut Leivon Juliuksen tulemaan suvijuhlille. Nyökkään vain teltan oviaukon yläpuolella hiljalleen heiluvan kyltin suuntaan ja jatkan matkaani. 
Jos jotain en ole ikävöinyt niin porukkaa, jossa vuosia sitten kuljin. 
Jätkien itsetunto rakentui sen mukaan, montaako tyttöä oli pyörittänyt samasta kaveriporukasta tai miten monta kevyt olutta pystyi vetämään porukoiden huomaamatta saunailloissa firmalla käynnin jälkeen. 
Kaksoiselämä. Siksi kai sitä yleisesti kutsuttiin. 
Että oli toinen jalka maailmassa.
Ehkä se oli hetkellisesti tuntunutkin hyvältä. Saada elää elämää, jossa ei ollut ollut rajoituksia. Ei päätöksiä, jotka muuttaisivat muiden käsityksen sinusta. Ei tarvetta selitellä, miksi ei jaksanut ajatella kaikista asioista samalla tavalla kuin muut. 
Ja kuitenkin sitä oli pelännyt. 
Pelännyt iankaikkisuutta. Pelännyt kadotusta. 
Isällä oli ollut tarve pitää perheen mainetta yllä. Kasata kulisseja, jos ne olivat meinanneet romahtaa. 
Kukapa sitä olisi halunnut kuulla oman poikansa päätyneen tekemään ratkaisun, joka saattaisi viedä myöhemmin pienemmätkin sisarukset mukanaan. 
Ehkä isäkin oli lopulta pelännyt. Pelännyt menettävänsä meidät kaikki. 
Ja niin se oli sitten rangaissut. Myöhään venyneistä illoista, seuroissa käymättä jättämisistä ja monesta muustakin. Kai se oli ollut ainoa tapa, millä se oli luullut osaavansa suojella meitä. 
Matiaksen käsi nykäisee mut jonon keskivaiheille. Lili seisoskelee sen vieressä ja vaikuttaa jotenkin vaisulta. Pistän sen mielessäni väsymyksen piikkiin, mutta toivon, ettei taustalla ole jotain muutakin. Jotain, johon voisin jotenkin vaikuttaa. Sillä juuri nyt en jaksa ajatella ketään tai mitään. 
- Mikä sulla kesti? Matias kysyy ja pukkaa mua leikkisästi olkapäähän. 
- Oisko ollut vaikka joku semmonen ku Maiju? Lili heittää perään ja olen näyttää sille rumaa käsimerkkiä ennen kuin tajuan, missä oikein olemme. 
- Kylläpä te jaksatte aina piristää, sanon ja tyydyn hymyilemään epämääräisesti kaikkialle muualle paitsi heidän suuntaansa. 
- Me kerettiin tässä jo miettiä, että mikä on meidän plääni, jos sua ei ala näkymään. Ja päädyttiin siihen, että pistetään kolehti pystyyn, että saadaan pitsat maksettua, Matias vielä jatkaa. 
- No mäpä tästä sitten lähdenkin, kun vaikuttaa siltä, että te pärjäätte ihan hyvin ilman mun epätäydellisen täydellistä olemustanikin, sanon ja pyörähdän näyttävästi paikallani ympäri. 
- Julle... Lilin ääni tavoittaa mut. 
- Mitä nyt? kysyn vähän turhankin lujalla äänellä.
- Eikö tuo ole teidän mutsi?
Tuijottelen Lilin epämääräisesti heiluvaa kättä, joka osoittaa jonnekin päin kenttää.
Ihmisiä on yllättävän vaikea löytää pimenevässä yössä. Varsinkin, kun suurinosa on pukeutunut samankaltaiseen mustaan kevyttoppatakkiin.
Mutta jostain sieltä bongaan kuitenkin äidin verkalleen etenevän hahmon, jonka kädestä pitelee kiinni lapsen hentoinen käsi.
Puristan silmiä kiinni. 
Hetken ajan olen kerennyt tuntea veden kihoavan silmiini. Enkä haluaisi itkeä. En tässä kaikkien nähden.
- On se mutsi. Ja Mette, Matias sanoo hiljaa ja näen senkin katseen seuraavan ihmismassassa pujottelevan parivaljakon menoa.
Sydäntä riipaisee. 
Tunne on niin epämääräinen, että luulen jo hetken kuvitelleeni kaiken, mutta sitten tunnen vihlaisun uudelleen. Syvemmällä ja vahvempana. 
Kaipaus entiseen. Kauas sinne aikaan, kun ei osannut vielä pelätä huomista. Kun äidin syli oli koko maailma ja elämä oli vain ohikiitäviä hetkiä, jotka myöhemmin menettäisivät merkityksensä. 
- Ehkä sun pitäisi mennä... Lili ehdottaa varovasti. 
En kykene sanomaan sanaakaan. Nyökkään vain kerran. 
Toisaalta en usko, että kukaan kaipaa selityksiä juuri nyt sillä joskus elämässä tulee vain tilanteita, joissa tuntee tietävänsä, mitä pitää tehdä. Enkä siksi jää aikailemaan vaan pyrähdän kevyeen hölkkään samalla kun etsin kaukaisuudessa häämöttävän kiintopisteen silmiini. 
Meten oranssina pimeydessä vilkkuvan takin. 
Saan heidät kiinni vasta aivan kentän laidalla. Hidastan hölkän verkkaiseen kävelyyn ja pysähdyn lopulta muutaman metrin päähän heidän taakseen. 
Rykäisen kämmeneeni ja katselen kuin hidastettuna filminä, miten harmaaseen villapuseroon sonnustautunut nainen kääntyy edessäni. 
Katseessa ei ole vihaa. Eikä katkeruutta. 
- Äiti... 
Jokainen kirjain saa kurkkuuni kohonneen palan nousemaan yhä ylemmäksi ja ylemmäksi. 
Äidin silmiin on syttynyt valo. Se sama valo, joka tuikki niissä aina ennen. Aina ennen tätä kaikkea. 
Mette on pyristellyt irti äidin otteesta ja ryntää halaamaan jalkojani. Heilautan sen kevyesti syliini ja silitän sen vaaleita kiharoita. 
Äiti ottaa hitaasti askeleet luokseni. Ikään kuin varmistaakseen ensin, että se olen varmasti minä. Poika, jonka on jo luullut kadottaneensa. 
Ja sitten äiti purskahtaa itkuun. 
Kierrän vapaana olevan käteni äidin ympärille ja halaan sitä kömpelösti. Äiti hytkyy ja tärisee itkun voimasta. 
- Äiti mikti tinä ikket? 
Meten sointuva ääni saa kyynelpatoni avautumaan. 
- Tiedätkö Mette, kun äiti on vain niin onnellinen, kuulen äidin sanovan itkun lomasta. 
Mette tyytyy vastaukseen ja alkaa vuorostaan silitellä lyhyeksi ajeltua päätäni. 
Pitkältä tuntuneen ajan päästä äiti irroittautuu otteestani ja astuu askeleen taaksepäin.
Seisomme siinä vastakkain ja olemme vain hiljaa. 
Ja sitten se iskee. 
Pakottava tarve sanoa ne sanat. 
Kysyä. 
- Äiti saanko mä vielä uskoa? 
Eikä mikään ole koskaan lohduttanut mua enempää kuin se katse, jonka äiti muhun sillä hetkellä luo. Tai ne maailman rakkaimmilta ja tärkeimmiltä tuntuvat sanat, jotka äiti lopulta lausuu.
- Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit anteeksi. 

maanantai 21. syyskuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #45

Syvän sinisistä silmistä heijastuu kaikki ne tunteet, joiden olemassaoloa olen samaan aikaan pelännyt ja toivonut. Kipu ja tuska puristavat rintakehääni. Jokainen hengenveto vaatii enemmän voimia kuin yleensä. 
Joudun pakottamaan itseni pitämään katseeni ylhäällä sillä kukaan tai mikään ei voi pelastaa minua enää tulevalta. Tähän on nyt päädytty. Enkä todellakaan tiedä, miten saisin rinnassani takovan sydämeni rauhoittumaan.
- Lili.
Hiljainen, mutta samaan aikaan soinnukas ja lempeä ääni ravistelee minut pois ajatuksistani.
Matias pitelee yhä kädestäni kiinni. Olen melko varma, että kämmeneen on painautunut kynsieni jäljet sillä puristin siitä hetki sitten lujemmin kuin oli ollut tarkoitus. Hetken verran olin kuvitellut, että joku lausuisi nimeni ja vavahtuisin hereille unesta.
Siinä Matias kuitenkin on. Täysin todellisena ja elävänä. Eikä silläkään tunnu olevan tarvetta kaikota paikalta.
Annan Matiaksen painaa kämmenen poskilleni ja pyyhkiä peukalollaan osittain kuivuneet kyyneleeni pois. Jokainen sipaisu saa vatsassani muljahtelemaan, enkä kykene toivomaan mitään muuta kuin sitä, että sen silmät eivät lakkaisi katsomasta omiani niin kuin olisin ainoa ihminen maailmassa.
- Mä olen ollut idiootti, se lopulta huokaisee ja vilkaisee taivaanrannasta kohovia tumman puhuvia pilviä.
Jokainen ajatus. Jokainen lause. Ja jokainen sana tuntuu siltä kuin yrittäisin kiivetä maailman jyrkimmän vuoren rinteelle, mutta en koskaan pääsisi perille asti.
- Sä varmaan vihaat mua... 
Puristan viileältä tuntuvaa kättä hellästi. 
- Ei. En mä taida vihata, sanon ja tarkoitan sitä todella. 
Sen silmissä paistaa tuska. Sama tuska, jota olen kantanut kuukausia. 
- Ehkä sun pitäisi. 
- Pitäisi mitä? kysyn hiljaa, vaikka ehkä aavistankin, mitä Matias aikoo sanoa. 
Se katselee mua pitkään ennen kuin jatkaa. 
- Kaiken sen jälkeen, mitä mä sanoin. Ja mitä mä jätin sanomatta. Olisin ansainnut sen. 
- Matias... 
Tällä kertaa on minun vuoroni olla pahoillaan. 
- Sä et olisi voinut tehdä mitään eri tavalla. Mä olisin lähtenyt itse joka tapauksessa. Ehkä vähän myöhemmin, mutta kuitenkin. Mitkään sanat eivät olisi muuttaneet sitä. 
Matiaksen katseessa on surua. 
- Oliko se niin kamalaa? se kysyy niin hiljaa, etten ole ensin kuulla sen sanoja. 
Pudistan päätäni samalla kun kyyneleet alkavat valua noroina poskilleni. 
Hetkeen emme kumpikaan sano mitään. 
- Mä pelkäsin... Pelkäsin niin paljon, etten riitä. Että mä en ole sulle tarpeeksi hyvä... Pelkäsin, että mä menetän sut...
Ja kun saan ne sanat sanottua, kroppani päättää alkaa tärisemään. 
Matias laskee vapaana olevan kätensä selälleni ja silittää sitä pitkin ja hitain vedoin. 
- Ja niin siinä sitten lopulta kävi, Matias sanoo tuskallisen kuuloisena ja nielaisee. 
Nyökkään itku kurkussa. 
Olemme jälleen hiljaa, mutta tällä kertaa hiljaisuus tyynnyttää mieleni ja jossain kaukaisuudessa valon säteet läpäisevät paksun pilviverhon. 
Mitkään sanat eivät voi muuttaa mennyttä. Mitkään teot eivät todellisuudessa vaikuta mitenkään. 
On vain tämä hetki. Sanat, jotka pakotan viimein huulilleni. 
- Tiesitkö sä, että isä...
En kykene sanomaan lausetta loppuun. 
Sisälläni kahlittuna ollut suru vyöryy päälleni liekkimeren lailla. Juuri nyt mikään ei enää pidättele sitä. Millään ei ole merkitystä. Riittää, että Matias vain seisoo vieressäni. 
Näen kyynelten kohoavan sen silmiin. 
- Ei, en mä tiennyt... 
Vedän Matiaksen lähelleni ja sen kädet kiertyvät ympärilleni. Painan pääni sen rintaa vasten ja annan sen tasaisten ja vahvojen sydämenlyöntien rauhoittaa itseni hiljalleen. 
- Voi Lili, Matias kuiskaa korvaani lempeällä äänellä ja siirtää hellästi silmilleni valahtaneet suortuvat korvan taakse. 
Ja jostain syystä tiedän, ettei tämä ole loppu vaan alku jollekin uudelle, jota kumpikaan meistä ei voi vielä aavistaa. 

lauantai 12. syyskuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #44

Hävitän Jullen katseestani pujotellessamme ihmismassan keskellä, josta on muodostunut tiiviimpiä porukoita ympäri kenttää. Vilkuilen sinne ja tänne, mutta en saa sinistä anorakkia silmiini.
Mihin pahukseen se on jo kerennyt ehtiä.
Ilma on alkanut viilenemään, vaikka päivä oli ollut helteinen. Olimme istuneet tallaamattomalla heinikolla Jullen ja sen muutaman lapsuuden ystävän kanssa. Ne olivat olleet myös verestelemässä lapsuuden kesiä. Sieltä täältä oli kuulunut - Ostakaa jäätelöä! Ja päivällisajan mentyä ohitse, ravintolan edustalle oli alkanut muodostua käärmemäisiä jonoja odottamaan, että saisi kantaa kädessään vihreissä pahvipakkauksissa olevia pitsoja, jotka maistuivat joka kerta ihan yhtä hyvälle.
Pyörin kentän päästä päähän ja yritän samalla kuumeisesti soittaa Jullen puhelimeen, mutta yhteys tökkii, enkä pääse edes linjoille.
- Läsnäoloasi kaipaan, lohdutusta tarvitsen.
Laulu kantautuu kentän ylitse suurista valkoisista kaiuttimista. Rintaa puristaa. Ahdistaa ajatus yksin jäämisestä tuntemattomien ihmisten keskellä.
Koko päivän olen kymmeniä ellen satoja kertoja luullut nähneeni vilauksen Matiaksesta, mutta jokainen kääntynyt pää tai eteenpäin otettu askel on saanut mut pettymään. Ihan kuin maailma olisi imaissut sen sisäänsä. Leivon jätkillä taitaa olla joku paha tapa kadota juuri niinä hetkinä, kun niiden läsnäoloa kaipaisi eniten.
Olen huomaamattani päätynyt isonteltan vierustalle. Järjestyksenvalvoja kohottaa oviaukon edessä narua luullessaan, että olen menossa sisään.
- Vasemmalla keskiosassa on vielä vähän tilaa.
Kampean itseni narun ali, vaikka mieleni tekisi juosta juuri päinvastaiseen suuntaan ja olla tulematta enää ikinä takaisin.
Kenen loisto idea oli ylipäänsä tulla tänne. Kaikista maailman paikoista. Juuri tänne, keskelle tätä laulavaa seurakansaa, joka istuu olkapäät alas painettuina ja odottaa kuulevansa lohdullista sanomaa syntien anteeksi saamisesta.
Jos äiti ja isä näkisivät sydämeeni, he varmaan rukoilisivat puolestani. Rukoilisivat mulle ymmärrystä ja halua uskoa. 
Mustaan puvuntakkiin pukeutunut mies on saapunut korokkeella olevan mikin eteen. Se painaa päänsä alas ja ympärilläni olevat ihmiset yhtyvät esirukoukseen. 
Ristin käteni. Tottumuksestako vai tunteesta, että joku tuijottaisi, jos en tekisikään niin. Arvostelisi ehkä. Kysyisi mielessään, mikä oli saanut mut tulemaan. Ehkä miettisi, oliko tämä kaikki minulle uutta. Olinko ehkä ensikertalainen. Ohikulkumatkalla ollut, joka oli hetkeksi pysähtynyt ja tullut ihmettelemään, mikä sai näin suuren joukon kokoontumaan joka vuosi samaan aikaan suurille peltoaukioille, joiden heinä tamppaantui muutamissa tunneissa ja jonka varsille ajettiin kuormittain haketta, jonka tuoksu oli aina yhtä tuttavallinen. Ikään kuin se olisi toivottanut tulijat tervetulleiksi. 
- Uskovainen äiti pyytää esirukousta alkoholisoituneelle pojalleen, jotta tämä raitistuisi ja saisi palamisen armon. Uskovainen nuori pyytää esirukousta itselleen, että saisi lohtua ahdistavaan elämäntilanteeseensa ja että perhe saisi säilyä uskomassa. Rakas taivaallinen Isä, sinä kuulet rukouksemme. Ole lohduttamassa hädän ja epätoivon keskellä. Anna toivoa kiusausten keskelle, jotta usko saisi säilyä. Anna koteihin anteeksi pyytämisen ja - antamisen mieltä. Rohkaise heikkoja, tue horjuvia. Sinun käsiisi jätämme elämämme. Aamen. 
Jokainen sana on kuin tikarin isku sydämeen. Maistan huulillani suolaiset kyyneleet, jotka ovat huomaamattomasti matkanneet tiensä poskilleni. 
Varjelisiko taivaan Isä minuakin. 
Heikkoa ja uskosta osatonta. 
Siihen kysymykseen en ollut kyennyt löytämään vastausta. 
Keskittymiseni perjantai-illan alustukseen herpaantuu täysin, kun muutaman penkkirivin päässä edessäni okran värisiin shortseihin ja t-paitaan pukeutunut jätkä kääntyy ja näen sen sivuprofiilin.
Matias.
Olen melkein tukehtua ja yritän väkisin saada nielaistua, jotta kurkussani tuntuva pala katoaisi. 
Ei se voi olla. 
Ei vain voi. 
Mutta siinä se on. Istuu kyynärpäät polviensa päällä ja nojaten päätään käsiinsä. Aivan siinä. Melkein kosketusetäisyydellä. 
En tiedä, mitä se tekisi, jos se päätyisi jossakin vaiheessa kääntämään katseensa oviaukon suuntaan ja huomaisi minut. Kääntäisikö se päänsä äkkiä takaisin. Kuiskaisi vieressään istuville kavereilleen jotain ja nousisi sitten. Katoaisi ovesta ulos vilkaisematta kertaakaan ja sanomatta sanaakaan. 
Niin se varmaan tekisi. 
En tiedä, miksi ajatus satuttaa niin paljon. Olen yrittänyt viimeisten kuukausien aikana unohtaa. Unohtaa jokaisen hetken, jonka vietimme toistemme kanssa. Unohtaa sen lämmön, joka hehkui sen silmissä. Unohtaa käsien sileän pinnan, kun se puristi hellästi sormeni sen kämmenien sisään. Unohtaa jokaisen roihuavan katseen, joka sai perhoset lentämään sisälläni. Unohtaa, miltä tuntuu rakastaa ja olla rakastettu. 
Hiljaisuus muuttuu lopulta ihmisten äänten sorinaksi ja tasaisten askelten rummutukseen. Iltalaulukin on jo laulettu. Ihmiset alkavat nousta vierestäni ja toivottelevat toisilleen hyvää yötä ja Jumalan rauhaa. 
Olo on levoton. 
Nousen kiireesti ja suuntaan ihmisjoukon sekaan päämääränäni päästä ulos ja löytää se yksi tomppeli, josta ei vieläkään ole kuulunut mitään. 
Joudun pysähtelemään, jotta äidit ja isät saavat työnnettyä lastenrattaansa pois väentungoksessa. Kun viimein pääsen taas etenemään, tunnen jonkun puristavan jämäkästi käteni omansa sisään. Sisälläni kipinöi ja sydämeni on räjähtää kivusta. 
Kyyneleet tulvivat silmiini ja annan sen jonkun johdattaa minut ulos lepattelevien kangaspalojen ohitse. 
Pitkältä tuntuneen ajan jälkeen pysähdymme. Silmäni ovat yhä täynnä kyyneleitä ja yritän pyyhkiä niitä paidan hihaan. Ja nostaessani lopulta katseeni, olen melko varma, että sydämeeni halkeaa yksi uusi uurre. 

torstai 10. syyskuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #43 (Julle)

Herään aamulla hiostavaan kuumuuteen ja vedän jumissa olevaa vetoketjua niin pitkään, että se lähtee taas liukumaan normaalisti eteenpäin. Lili vaikuttaa nukkuvan, joten nappaan kassini sivutaskusta hammastahnan ja - harjan ja lähden talsimaan vessoja kohti. 
On vielä aikainen aamu ja vain muutama yksittäinen perheenisä kävelee kanniskellen ämpäriä mukanaan. Varmaankin hakemassa aamupuuroa lapsilleen. Huokaisen ja toivon, etten törmäisi isään juuri nyt. En ole henkisesti valmis näkemään ihmistä, joka ei koskaan osannut rakastaa. Ei ainakaan sillä tavalla, että olisin voinut kertoa saaneeni rakkautta. 
Äitiin en ole pitänyt pitkään aikaan mitään yhteyttä sillä pelkään, että se olisi vain turhaan kantanut huolta vanhimmasta lapsestaan, jonka elämän suurimmat alamäet eivät koskaan johtuneet sen sanomista sanoista tai tehdyistä teoista. Vaikka joskus musta kyllä tuntuu siltä, että se huolehtii joka tapauksessa. Äidit kai ruukaavat olla sellaisia. 
Mietin edeltävää yötä ja eriskummallista tapahtumaa, jota olin saanut olla todistamassa. Olin ollut palaamassa takaisin teltalle tyhjin käsin koputeltuani ensin muutamien asuntovaunujen oviin, kun olin nähnyt kahden ihmisen siluetit taivaalta tihkuttavassa vesisateessa. Lilin olin tunnistanut pään yli vedetystä hupusta, mutta toinenkin ihminen oli vaikuttanut jotenkin tutulta. En ollut kuitenkaan keksinyt henkilöllisyyttä ennen kuin Lili oli palannut takaisin kädessään pussillinen kiiloja ja vaikuttaen jotenkin oudolta. Se ei ollut puhunut sanaakaan kohtaamisesta, enkä ollut alkanut utelemaan. Kömpiessäni viimein makuupussin sisälle ja sulkiessani silmäni en ollut voinut olla yhdistämättä kahta asiaa toisiinsa. Outo tunnelma ja tutun oloinen hahmo. Ei siihen oikein ollut jäänyt vaihtoehtoja. Olin kyllä tiennyt, että Matias olisi kavereineen suviseuroissa, mutta että vielä samalla alueella mun ja Lilin kanssa. Ja että ne törmäisisivät toisiinsa ihan sattumalta. Kai siinä oli ollut jotain suurempaa johdatusta. 
Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa.
Laulu sykähdytti sydäntä. 
Muisto lapsuuden kesistä, kun olimme Matiaksen kanssa juosseet peltojen poikki pellavapäisinä pikkupoikina. Lippalakin lippa takaraivoa kohti osoittaen ja pepsodent hymyn kanssa, josta oli puuttunut muutama valkea tiiliskivi. Silloin ei ollut ollut vielä tietoakaan epäilyksistä tai taakoista, jotka veisivät hiljalleen pois sen turvallisen joukon keskeltä. Kun varjelus muuttuisikin käsitteenä Harry Potterissa mainittuihin kuoleman varjeluksiin. 
Kuolemanpelko.
En ollut koskaan halunnut elää ikuisesti, mutta silti ajatus maatuvasta ruumiista puisessa arkussa hytisytti. Kai piikittäminen oli saanut mut hetkellisesti uskomaan, että olisin kuolematon. Kukaan ei voisi viedä multa elämää pois. En edes minä itse. 
Rangaistuksenkaan ankaruus, ei voi armoa peittää.
Lili ei ollut kysellyt mun äkillisestä innostuksesta palata vuosien jälkeen takaisin tänne. Näiden ihmisten ympäröimäksi, kuulumatta enää kuitenkaan siihen joukkoon, jonka oli lapsena uskonut olevan sen ainoan ja oikean uskon omistavia. En ollut oikeastaan tiennyt itsekään. Joku, oliko se sitten vaisto, oli sanonut, etten tällä kertaa tuntisi olevani hyljeksytty tai tuhoon tuomittu muiden silmissä. Ehkä sydämeni etsi edelleen rauhaa. Ja jos jostain sen voisi löytää niin täältä. 

varjele kaikelta pahalta #42 (Matias)

Kolea tuuli vinkuu metsänvihreän telttakankaan nurkissa. Raapaisen tulitikun toisensa jälkeen kuluneen askin kylkeen ja alan jo vaipua epätoivoon, kun niiden päät katkeavat syttymisen sijaan. Yöstä on tulossa kolea, eikä muutama aikuisen mittaan venähtänyt miehenalku saa mitenkään lämmitettyä puolijoukkuetelttaa pelkällä ruumiinlämmöllä.
Ovatkohan äiti ja isä jo tulleet pienten kanssa.
Näen mielessäni niiden innosta hehkuvat kasvot vasten auton ikkunoita, joiden pintaa pitkin valuu suuria pulleita vesipisaroita, jotka yrittävät ottaa toisiaan kiinni.
Joku sisaruksista huikkaa nähneensä valkoisen taivasta vasten jylhänä kohoavan teltan, jonka sisällä tuhatpäisen seurakansan laulu kajahtelee niin kauniina, että takarivin mummot pyyhkivät kyyneliään huomaamattomasti nenäliinoihin ja jokunen ohikulkija pysähtyy hetkeksi kuuntelemaan sanoja, jotka kertovat siitä elämän tärkeimmästä.
Raapaisu. Tulitikku syttyy sihisten ja kirkas oranssina loimottava liekki saa kasvoni loistamaan hämärässä. Koivuklapeista revityt kaarnan palat saavat viimein puutkin palamaan ja savu alkaa kohota kohti piippua ja taivasta, jonka tähdistä ei sinä kesäisenä yönä näy jälkeäkään.
Jere ja Severi vetelevät tyytyväisinä unia, mutta Kasper tuijottelee elottoman näköistä puhelintaan todennäköisesti viestin toivossa. Viime aikoina on vaikuttanut siltä, että sen ja Maijun juttu raastaa sen sydäntä. En ole kuitenkaan halunnut painostaa sitä puhumaan sillä uskon, että se puhuu meille sitten, kun on itse valmis.
- Menen käymään sätkällä. Tuutko seuraksi?
Käännyn hieman yllättyneenä kohti Kasperia, jonka silmien alle on painunut tummat varjot. Joskus olen hukkua siihen ajatukseen, että kipuilemme jokainen omien asioidemme kanssa ja murehdimme toisistamme, mutta emme kuitenkaan uskalla avata suutamme muiden kuullen.
- Tulen ihan kohta perässä, sanon, vaikka jokainen soluni tuntuu huutavan minulle sitä, että en osaa tälläkään kertaa sanoa mitään järkevää.
Kasper nousee ja katoaa oviaukosta ulos. Hiljaa iloisesti paukahtelevan tulen loimussa annan ajatusteni viimein virrata vapaana.
Havahdun vasta siihen, kun kuulen Kasperin keskustelevan teltan ulkopuolella jonkun kanssa. En kykene erottamaan kuin sanan sieltä täältä.
Hetken kuluttua Kasper palaa takaisin sisälle ja tuo mukanaan tuulahduksen kosteaa yöilmaa.
- Joku tyttö kyseli kiiloja. Olivat unohtaneet kotiin. Sanoin, ettei meillä ole ylimääräisiä.
Kuvittelen itseni ulos tihkuiseen vesisateeseen ja sillä samalla sekunnilla ajatus pälkähtää päähäni kirkkaampana kuin milloinkaan näkemäni auringon valo.
- Joko se meni? Tajusin just, että Severihän otti sen pikkuteltan mukaan varulta. Siinä ois pussillinen kiiloja.
Kasper katselee mua yllättyneenä.
- No ala mennä sen perään, se huikkaa ja alkaa penkoa teltan ainoassa vapaassa nurkassa olevaa kassia, jonka uumenista se lopulta nostaa pienen pussukan ja heittää sen minulle.
Työnnän oviaukon syrjään ja näen sumeana siluetin vesimassan läpi.
- Odota. Oli meillä sittenkin!
Ääneni kantautuu tytön korviin, mutta hetken ajan näyttää siltä, että kääntymisen sijaan se vain pysähtyy ja lukkiutuu paikoilleen.
Nanosekunnilta tuntuneen ajan jälkeen tummaan huppariin pukeutunut hahmo kääntyy ja tuntuu kuin verta suoniin pumppaava sydämeni lakkaisi lyömästä. Hetkeen en ole varma, olenko elossa vai en. Jalkani ja käteni päättävät kuitenkin toimia, vaikka aivoni tuntuvat tyhjentyneen joka ikisestä järkevästä ajatuksesta sillä huomaan käveleväni eteenpäin ja ojentavani pussin ojennettuun käteen.
Työnnyn takaisin telttaan ja lysähdän istumaan lämpöä hohkaavan kamiinan eteen. Tuijottelen eteeni, enkä saa enää mistään mitään irti. Jokainen sydämeni lyönti vahvistaa kuitenkin epäilykseni valheellisiksi, enkä voi kuin jatkaa hengittämistä sisään ja ulos.
- Mikä sulle oikein tuli? Näytät siltä ku olisit nähnyt aaveen.
En pysty kohtaamaan Kasperin katsetta. En, kun jokainen syvälle sisimpääni piilotettu tunne vyöryy nyt kahta kertaa vahvempana sisälläni.
Ilo, suru, toivo, pettymys ja rakkaus.
Mutta suurin niistä on rakkaus.

sunnuntai 6. syyskuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #41

Pyörittelen hermostuneena teltan osia kädessäni ja toivon, että teltta kohoaisi korkeuksiin jollain ihmeen keinolla. Jullesta ei paljon ole hyötyä sillä se on juuri hetki sitten painunut jonnekin metsän siimekseen suuntanaan yksi niistä valkoisista rakennelmista, jonne kiemurtelee valtavat jonot siivoojien sitoessa ovensuuhun - siivous menossa kylttejä. Olen siis yksin ja sillä hetkellä yksinäisyys tuntuu jotenkin syvempänä ja laajempana kuin koskaan aikaisemmin. Eihän kukaan edes odota mun olevan täällä.
Julle oli koko matkan hokenut jotain legendaarisesta suvispitsasta ja spagetista, mutta olen melko varma, että niiden lisäksi sillä oli jokin syvempi syy raahata itsensä ja mut tänne keskelle ei mitään, mutta samaan aikaan keskelle kaikkea.
Yön viileys on saanut heinänvarret kostumaan ja maa kimalteleekin pisaroista kuun himmeässä valossa. Sieltä täältä kuuluu kuitenkin edelleen nuorten ääniä, jotka kulkevat kohti kenttää, jonne kaikki heidän ikätoverinsa ovat levittäytyneet vilttien ja lentopallojensa kanssa. Ehkä jopa minä olisin saattanut olla siellä, jos elämä olisi mennyt toisella tavalla. Jos olisin varjeltunut kaikilta niiltä hetkiltä, kun usko parempaan huomiseen oli alkanut hiipua.
Lopulta Julle saapuu. Kädet hohkaten kylmästä hanavedestä ja posket punaisina hiljalleen jäätyvästä yöilmasta. Se tyrkkää jonkin kangasrievun käteeni ja toteaa, että teltan kokoaminen onnistuu varmaan paremmin siltä itseltään.
- Anna mennä vaan. Mä katselen ihan mieluusti vain vierestä, huikkaan sille, kun se poukkoilee kassilta toiselle ja näyttää etsivän jotakin.
- Oletko sä nähnyt sitä pientä pussia, missä on ne kiilat?
Pudistan päätäni.
- Mä luulin, että sä pakkasit kaiken mukaan.
Julle peittää kasvot käsillään. 
- Ääh. Taisin unohtaa ne lipaston päälle, kun purin vielä hetki ennen lähtöä tavaroita eteisessä, se sanoo surkeana.
- Mitä me nyt tehdään? kysyn, vaikka tilanne vaikuttaa jopa minusta toivottomalta.
Julle katselee vuoroin mua, vuoroin telttaa, joka lötköttää yhtenä myttynä maassa.
- Ei kai tässä auta muu kuin mennä kysymään olisko jollain antaa niitä lainaan? Äidit kun ruukaa pakata aina ylimääräistä kampetta mukaan. Ihan vain kaiken varulta.
- Oletko sä tosissasi? kysyn ja tunnen, miten hermostuneisuus ottaa kehostani vallan.
- Ei kai me voida mennä koputtelemaan kenenkään oveen tähän aikaan yöstä? jatkan.
Julle katsoo mua niin pitkään ja tiiviisti, että epäilykseni kaikkoavat, mutta jokin raskas ja puristava paine kasaantuu sisälleni.
- Hoidetaan tää homma kunnialla loppuun, kun kerta ollaan päästy näin pitkälle, se lopulta sanoo ja ehdottaa sitten, että jakaannumme eri suuntiin, jotta olemme nopeampia.
- Muuten tässä menee koko yö.
Lupaudun, mutta vasta sitten, kun tajuan täriseväni kylmästä ja alan kaivata makuupussin lämpöön.
Pehmeään maahan painuu jäljet. Jos olen jostain onnellinen niin siitä, ettei tänä kesänä taida tulla samanlaisia mutasuviseuroja kuin joskus lapsuudessa. Muistan edelleen elävästi, miten pienet punaisin mansikkakuvioin koristellut kumpparini juuttuivat mutaan kiinni ja joku naapurivaunusta juuri ulos tullut perheenisä kiskoi mut irti. 
En ole niin rohkealla tuulella, että uskaltaisin koputtaa tuntemattomien ihmisten vaunujen tai asuntoautojen oviin. Hyvin todennäköisesti juuri niissä majoittuvat henkilöt ovat jo parempien unten mailla työnneltyään ensin päivän lapsikatrasta vaunuissa karkkikioskilta jätskikioskille ja sitten vielä vessaan. Niinpä päädyn peltoalueen laitaan, jossa on yhtenä tasaisen tummana rykelmänä telttoja. 
Aloitan reunimmaisesta ja yritän kuunnella, onko kyseisen teltan sisällä mitään elämää. Teltta vaikuttaa kuitenkin hiljaiselta, joten siirryn seuraavan luo. 
Puolijoukkueteltasta nousee ohuena vanana savua, joka hetken pyörteilee ilmassa ennen kuin sulautuu hiljalleen taivaalta tihuuttavaan vesimassaan. Sisällä olevassa kamiinassa pidetään tulta, joten jonkun täytyy olla yhä hereillä. Seisahdun paikoilleni ja mietin, miten ihmeessä otan sisällä oleviin ihmisiin kontaktia. Teltan ovea on huomattavasti vaikeampi koputtaa kuin auton. En kuitenkaan kerkeä pohtia asiaa sen kummemmin, kun oviaukon edessä ollut kangas vedetään syrjään ja tulen loimottavasta valosta ilmestyy suunnilleen ikäiseni jätkän kasvot. 
- Anteeksi, sanon ja toivon, että voisin vajota hetkellisesti maanpinnan alapuolelle. 
- Mistä hyvästä? 
Lempeän näköisille kasvoille leviää virne. 
- Mun ajattelematon kaveri unohti ottaa kiilat mukaan. Mietin vain olisko teillä ollut muutamaa ylimääräistä antaa lainaan? kysyn, ja olen jo kaivaa puhelimen esille soittaakseni Jullelle onko tämä jo löytänyt tarvitsemansa, jotta nolo tehtäväni saisi mahdollisimman pian päätöksensä. 
- Oon pahoillani, mutta ei meillä taida olla mukana kuin nuo ja ne ovat käytössä. 
Käsi osoittaa maahan juuri siihen kohtaan, missä kiila on vetänyt valkoisen narun tiukasti kohti maata. 
- Ei se mitään. Kiitos kuitenkin, sanon ja yritän pitää ääneni vakaana, vaikka hampaani kalisevat hitusen. 
Käännyn palatakseni etsimään Jullen käsiini. Ehkä on sittenkin parempi, että Julle hoitaa puhumispuolen ja minä vain seuraan sivusta. 
Olen jo kerennyt edetä parisenkymmentä metriä tietä kohti, kun kuulen äänen huikkaavan takanani. 
- Odota! Oli meillä sittenkin. 
Ääni repii haavat auki sisälläni. Hetken ajan olen varma, etten aio kääntyä. Mikään tässä maailmassa ei voi saada mua enemmän pois tolaltaan kuin ne muutamat sekunnit, jotka matelun sijaan sujahtavat valtavalla nopeudella ohitse ja huomaan seisovani kasvot takaisin kohti sitä telttaa, jonka luota olen jo kerran lähtenyt tyhjin käsin. 
Ääni sisälläni sanoo, ettei minun pitäisi avata silmiäni. Puristan niitä yhä tiukemmin kiinni ja rukoilen, että pimeys voisi nielaista minut sisäänsä. 
Mutta mikään ei kestä ikuisesti. Ei edes pimeys. Ja joudun myöntämään itselleni, ettei minulla taida olla vaihtoehtoja. Tiesin, että näin kävisi lopulta. Peliä ei voi hävitä, jos sitä ei ole koskaan edes aloitettu. Mitään ei voi hävitä, jos on jo hävinnyt kaiken. 
Avaan silmäni, joihin kohonneet kyyneleet ovat saaneet ne kirvelemään. Tummaa taivasta vasten hahmo näyttää täyttävän koko katsekenttäni. Vaikka ehkä se johtuu ennemmin siitä, etten kykene juuri silloin ajattelemaan edes mitään muuta. 
Piinaava hiljaisuus. 
Kuulen toisen kiivaan hengityksen ja omien sydämeni kiihtyneiden lyöntien jylisevän korvissani kuin kiitotieltä taivaalle pian kohoavan lentokoneen moottori. 
Mikään ei ole voinut valmistaa mua tähän hetkeen. Ei mikään. Ei yhtikäs mikään. 
Näen pitkien silmäripsien räpäyttävän muutaman kerran. Kuulen kuin usvan läpi askelten tulevan kohdalle ja tunnen jonkin painautuvan kämmentäni vasten jättäen siihen painon tunteen. Ja sitten hahmo on poissa. 

sunnuntai 30. elokuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #40

Tammesta veistetty radio nököttää valkoisella pinnatuolilla, jonka maali on ajan myötä alkanut rapistua ja yötaivaalta tuttu tumma miltein mustalta näyttävä sininen pinta kuultaa maalikerroksen läpi. Vedän raskaat lattiaa hipovat pimennysverhot suurten kattoon asti yltävien ikkunoiden edestä ja annan auringon valon tulvia huoneeseen. Puistelen untuvatyynyt ja peiton, jonka rypyt isä on aikanaan silittänyt kädellään suoraksi ja annan katseeni kiertää ympäri huonetta. Kaikki on tismalleen samalla tavalla kuin ennen isän lähtöä. 
- Isä tänään alkaisi suviseurat...
Ääneni hiljainen sointi hiipuu olemattomiin kyynelten kohotessa silmiini. 
Kastan luutun lämpöiseen veteen ja pyyhin pinnoille kertyneen pölyn. Käännän metallista kahvaa ja työnnän reunimmaisen ikkunan auki. Pian huoneessa tulvii raikas sitruunan tuoksuinen pesuaine ja leuto kesäinen tuuli. Vääntelen radion kuluneita nappuloita ja kuulen särisevän äänen toivottavan kaikki tervetulleiksi alkaviin seuroihin. 
Kurkussa tuntuu karhealta. 
Vilkaisen elottomalta vaikuttavan puhelimeni näyttöä siinä toivossa, että joku olisi laittanut viestiä, mutta himmeällä näytöllä vilkkuvat vain kellon viisarit ja punainen patterin kuva, joka kertoo akun olevan hiljalleen loppumassa. Pesuhuoneella tyhjennän pyykit koriin ja ripustan ne ulkona seinänvierustalle ripustetuille naruille kuivumaan. 
Lämmitän jääkaapin alahyllyltä löytyneessä rasiassa olevan makaronilaatikon lopun ja valutan hanasta vettä niin kauan, että se tuntuu hyiseltä. Mieli täyttyy kuvista yksi toisensa perään. Jokainen muisto vihloo sydäntä enemmän kuin mikään. 
Säpsähdän siihen, kun taskussani alkanut värinä voimistuu. Painan vihreää kuvaketta ja nostan puhelimen korvalleni. 
- Lili mä sain juuri loisto idean! 
Jullen ääni saa mut hymyilemään. Miten olenkaan kaivannut sitä. 
- Mitä sä nyt meinaat? kysyn siltä epäilevänä. Sen jutut kun ei yleensä meinaa kestää päivänvaloa. 
- Me lähdetään suviksiin! 
Sisälleni eksynyt möykky kovertaa rintaani. 
- Mä luulin, että sä et halua näyttää naamasi siellä. Et sen jälkeen, kun...
Olen hetken sanoa - teidän, mutta päätänkin lauseen - Kun sun isä sanoi, ettet sä ole enää tervetullut siihen porukkaan. 
- No se oli silloin. Ei sillä ole enää valtaa mun asioihin. Päätän itse omasta elämästäni. Mä olen varma, että säkin Lili viihtyisit siellä. Mentäis yhdessä. 
En sano hetkeen sanaakaan. 
Suviseurat. 
Matias saattaisi olla siellä.
- Julle mä en oikeasti tiedä. Ei meillä taida olla edes telttaa, sanon hiljaa, vaikka sydämeni hakkaa kiivaasti ja tunnen pakottavaa tarvetta keksiä jonkin keinon, jotta voisimme oikeasti lähteä. 
- Se kyllä hoituu. Voit luottaa muhun. 
Nyökkään, vaikka tajuankin samalla hetkellä, että edes Julle ei voi nähdä sitä. 
- Milloin... milloin me lähdettäis? kysyn ja toivon samalla, ettei ääneni tärisisi niin paljon. 
- Tänä iltana. Pakkaa kamat valmiiksi niin tulen hakemaan. 
Tuuttaus kaikuu ympäri huonetta. 
Tavanomaista Jullea päättää puhelu ennen kuin toinen on edes kerennyt vastata. 
Mä olen lähdössä. Mä oikeasti lähden sinne.
Enkä voi kuin toivoa, että tällä kertaa en tuntisi oloani muukalaiseksi lammasjoukon keskellä.

lauantai 22. elokuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #39 (Matias)

Mikään ei ole niin kuin ennen. En tiedä, mikä on muuttunut. Sisälläni kytenyt pelko siitä, että minut hylätään vai tunne siitä, että jo alunperin minut luotiin tänne selviytymään yksin. 
Haluaisin olla vahva. Heikkouden osoittaminen muille kertoo vain sen, että minua on helppo satuttaa. En pysty väistämään lyöntejä. Kenen tahansa sanat voivat lävistää sen kuoren, jonka olen kasannut ympärilleni. Enkä ehkä pysty taistelemaan vastaan. 
Käännän paljaan selkäni kohti peiliä ja huomaan säpsähteleväni joka ikinen kerta, kun pitkät punaiset juovat kiiltelevät kirkkaan hehkulampun valossa. Yksi lähellä lapaluita. Muutama ihan selkärangan vieressä. 
Muistan edelleen isän katseen. Vihan, joka paloi silmissä roihuavan liekin lailla. Pettymyksen, kun sen katse siirtyi hiljalleen lattianrajasta silmiini. 
Häpeä.
Joskus olin näkevinäni kasvojen piirteissä häpeää. En kuitenkaan uskaltanut toivoa, että se olisi edes mahdollista. Eihän isä voinut koskaan myöntää häpeävänsä itseään. Meitä se sen sijaan häpesi. Lapsiaan, jotka eivät kyenneet ymmärtämään, miten isän maailma toimi. Että virheistä sakotetaan lyömällä ja kyyneleet ovat vain heikkouden merkki. 
Olen hokenut kuluneiden kuukausien aikana usein itselleni olevani heikko sillä en ole pystynyt palaamaan takaisin Lilin luo. En ole edelleenkään varma, miksi. Ehkä pohjimmiltaan satutimme kumpikin toisiamme. En halunnut antaa toiselle palasia itsestäni, kun toinen ei ollut valmis tekemään samoin minulle. 
Julle hokee vierailuillaan, että olen ajattelematon. En pysty samaistumaan siihen sillä toisinaan tuntuu, että en enää tee mitään muuta kuin ajattelen. Ehkä alan uida liian syvissä vesissä. 
Lauantaina olin varma, etten enää kestäisi. Otin auton ja ajoin pisintä reittiä Lilin vanhempien kodin luo. Keittiössä paloi valo ja kuulin ulos asti haikean sävelmän tulvivan radiosta, mutta noustessani viimein portaita kohti ulko-ovea, lamaannuin täysin, enkä enää kyennyt hengittämään. 
Hetkittäin toivon, että voisin lakata tuntemasta kipua. Joinakin päivinä se on kuitenkin ainoa voima, joka saa minut edelleen liikkeelle. Nousemaan ylös sängystä. Raahautumaan töihin. Hymyilemään ventovieraille ihmisille, jotka huikkaavat ohimennessään kysymyksiä, joiden rehelliset vastaukset ovat hetken kielen päällä, mutta lopulta nielaisen ja vastaan jotain aivan muuta. 
Ajan itseni äärirajoille. En lakkaa juoksemasta, vaikka keuhkoihin pistää ja sydän lyö niin lujaa, että pelkään sen pian räjähtävän. En lopeta, vaikka tunnen lihasteni kramppaavan ja oksennus käy kurkussani. En, vaikka katseeni täyttyy sekunneiksi mustuudella ja yötaivaallakin olevia tähtiä kirkkaammalla valolla. En, sillä vuosia sitten tein itselleni lupauksen. Lupauksen, että seisoisin yhä jyrkänteen reunalla, vaikka alhaalla kimalteleva vesi näyttäisi kirkkaalta ja näkisin pohjaan saakka. Seisoisin, vaikka joku olisi huutamassa, että kaikille olisi vain parempi, että lähtisin. Seisoisin, vaikka kukaan takana olevista hahmoista ei olisikaan tarttumassa käteeni ja vetämässä minua takaisin turvaan. 
Sen sijaan taistelisin. Viimeiseen hengenvetoon asti. Taistelisin, jotta en koskaan elänyt turhaan.