Lumi sulaa viikonlopun aikana pois ja jättää jälkeensä loputtoman pimeyden. Sora rapisee kengänpohjien alla, kun kiiruhdan pysäkillä vielä hetken jumittavaa bussia kohti. Kuski avaa oven ja huikkaan pikaisen tervehdyksen samalla kun vilautan korttia lukulaitteessa. Ensimmäinen penkkirivi kuskin takana on tyhjä. Normaalisti jättäisin sen väliin ja siirtyisin bussin perälle, mutta tänään askeleet eivät kanna sinne asti.
Bussin nytkähtäessä liikkeelle käännän katseen ikkunaan, jota vasten vesinorot valuvat jonnekin näkymättömiin. Olo on niin turra, että kyyneleet pysyvät poissa. On vain onttous, joka leviää sisimmässäni jokaiseen sopukkaan kadottaen siinä samalla joka ikisen järkevän ajatuksen päästäni.
Kehoni on rikki, enkä tiedä voiko sitä korjata. Jouduin aamulla pakottamaan itseni pureskelemaan leipää, jonka päälle jaksoin juuri ja juuri laittaa voita. Työpäivä meni niin sumussa, etten saanut mistään otetta. Onneksi kukaan ei kysynyt, mitä mulle on käynyt. En tiedä olisinko kyennyt vastaamaan.
Mulla ei ole hajuakaan onko Matias kerennyt kertoa kenellekään erostamme. Toivon melkein, että olisi, jotta en joutuisi itse tekemään sitä. Mun oli tarkoitus nähdä Jullea sunnuntaina, mutta laitoin sille viestiä, että mulla on vähän huono olo, joka siis ihan pitikin paikkaansa, niin se jäi sitten väliin.
Pelkään ehkä jopa eniten Jullen reaktiota. Matias on kuitenkin sen veli ja niillä on nykyään läheiset välit. Musta tuntuu, että mun olis ainakin vaikea suhtautua, jos mun ystävä eroais mun sisaruksen kanssa, vaikka mulla ei sellaisia koskaan ole ollutkaan. Julle on ollut lähimpänä perheenjäsentä, jos Matiasta ei lasketa. Mulla ei ole muita kuin se kaveriporukka, jossa ne molemmat liikkuu.
Olen syyttänyt tästä tilanteesta itseäni niin paljon, että olen jo alkanut uskoa, että kaikki ajattelevat mun satuttaneen Matiasta tahallaan. Että mulle ei edes riittänyt yksi kerta vaan piti mennä satuttamaan sitä vielä uudestaan.
Olen niin hukassa kaiken kanssa, että menin illalla käymään äidin ja isän haudalla. Jossain sisimmässäni toivoin, että olisin sieltä voinut löytää vastauksia. Hetken jopa toivoin, että olisin ollut siellä niiden kanssa, jotta mun ei tarvitsisi kestää tätä tuskaa.
Joku matkustajista painaa stop-nappulaa ja havahdun siihen, että mun pitää jäädä seuraavalla pysäkillä pois. Siirrän katseen pois ikkunasta ja pakottaudun nousemaan ylös penkiltä. Annan tilaa kahdelle alakouluikäiselle pojalle, jotka näpräävät puhelimiaan samalla kun kävelevät käytävällä ovia kohti ja laskeudun sitten heidän perässään sateen pieksemälle kadulle.
Olen aikeissa vetää hupun päähän, mutta sade kastelee hiukset hetkessä ja ne alkavat käpertyä kiharalle. Toisaalta ainakin sen pienen hetken mitä kestää kävellä parin kadun välin pysäkiltä kämpälle, sade saa mut tuntemaan, että olen yhä elossa.
Naapuri tulee rappukäytävässä vastaan ja mutisee jotain pakollisesta koiran pissatuslenkistä. Iäkäs kultainennoutaja näyttää jämähtäneen paikoilleen, eikä suostu menemään omistajansa houkutteluista huolimatta ulos. Hissin ovien sulkeuduttua takanani tunnen suupielen nousevan väkisin ylöspäin. On tässä päivässä näköjään edes jotain hyvääkin.
Kämpällä riisun litimärät vaatteet, nostelen ne kuivaustelineen päälle ja käännän suihkun hanan tulikuumalle. Seison siellä melkein puoli tuntia vain hengitellen samalla kun koko aamupäivän pidättelemäni kyyneleet viimein purkautuvat ulos.
Kuivatessani hiuksia paksuun froteepyyhkeeseen, puhelin kilahtaa saapuneen viestin merkiksi. Pohdin hetken haluanko tietää, kuka mua tällä kertaa kaipailee. Onko se jälleen kerran Elisan tarjous uudesta puhelinliittymästä, jonka mukana tulisi 50 euron lahjakortti S-ryhmän liikkeisiin vai onko joku työkavereistani ilmoittanut joutuvansa jäämään huomenna pois töistä lapsen sairastumisen vuoksi. Mutta entä jos se kuitenkin on joltakin muulta. Mitä jos...
En halua ajatella asiaa loppuun asti. Parempi kun unohdan hetkeksi koko puhelimen ja keskityn siihen, että jääkaappi ammottaa tyhjyyttään ja mahassa kurnii.
Löydän hetken etsiskelyn jälkeen kuiva-ainekaapin perältä nuudelipaketin, tonnikalapurkin ja tomaattimurskaa. Kaivelen vielä pakastimesta puolillaan olevan kasvispussin ja ryhdyn toimeen. Vesi kiehumaan, tonnikala ja tomaattimurska pannulle ja viimeiseksi kasvikset. Vasta nostaessani lautasta altaaseen tajuan syöneeni koko annoksen.
Nälässäkö sitä on pitänyt taas elää?
Äidin ääni kaikuu mielessäni. Muistan, kun juhannuksena uitiin serkkujen kanssa järvessä koko päivä, koska vesi oli niin lämmintä, että edes saunaa ei tarvinnut lämmittää, emmekä malttaneet käydä välissä syömässä, vaikka vanhemmat kuinka huutelivat rannalta. Illalla syötiin sitten senkin edestä, ja äidin katse seurasi huvittuneena, kun lautanen toisensa perään tyhjeni vauhdilla.
Tyhjennän tiskikoneen ja nostelen likaiset astiat tilalle. Kone jää todella vajaaksi, koska altaassa on ollut muutaman päivän ajan vain yhden ihmisen astiat. Onttouden tunne rinnassa muistuttelee jälleen olemassaolostaan.
Jos sä et olisi mennyt eroamaan Matiaksen kanssa, se olisi nytkin täällä sun kanssa.
Vasta raahautuessani hissiin kahden painavan kauppakassin kanssa, muistan aiemmin päivällä tulleen viestin ja päätän vilkaista sitä purettuani ensin ostokset. Istahdan sängylle ja nojaan viileään seinään samalla kun kaivan puhelimen taskusta. Näytön valo on mennyt himmeälle, joten liu'utan yläpalkin alas ja säädän kirkkauden täysille. Viesti on Matiakselta.
"Halusin vain ilmoittaa, että mä kerroin Jullelle ja Severille meidän tilanteesta. Meillä ois ollut tänään jäkistreenit, enkä pystynyt menemään sinne, joten ne kaipaili jotain selitystä. Severi lupas kertoa Aadalle ja no Aada varmaan kertoo Maijulle. Ehkä helpompi näin, meille molemmille. Senkin mä halusin sanoa, että älä soimaa itseäsi. Vaikka näin kävi niin kyllä sä olet silti tärkeä monelle. Joskus elämässä tulee eteen sellaisia tilanteita, joissa joutuu valitsemaan itsensä muiden sijaan. Tärkeintä on, että sä olet onnellinen. Jrt, Matias.