surun aalto

Eteenpäin. Taaksepäin. Eteenpäin. Keinun joka kerta korkeammalle. Kurottelen varpaillani kohti taivasta. Ehkä kohta jo yletyn pumpulipilveen, joka lipuu hiljalleen eteenpäin. Horisontista kohonneen auringon valo on saavuttanut jo rannan. Ukki kävelee ohi kantaen puita mökin saunaan. Hymyilee minulle. Kohta piipusta kiemurtelee savua. Tänään on juhannus ja sitä on odotettu pitkään. Vihdoinkin kannetaan porukalla Ukin metsästä kaatamat karahkat möljän päähän ja katsellaan, miten liekit nuolevat niiden kaarnaa. Saunassa tuoksuu tuoreet koivunlehdet, joita keräillään vielä seuraavanakin aamuna lauteilta ja lattialta.

Keinun jälleen. Eteen ja taakse. Aalto pyyhkäisee ylitseni ja tunnen, miten kyyneleet pusertuvat silmäkulmista. Olo on epätodellinen. Miten kaikki päättyi lopulta niin lyhyeen. Kuvitelma häistäni, joissa rutistaisin Ukkia tiukasti ja ottaisin onnittelut vastaan onnellisimmalla hymylläni, haihtuu pois. Ukki ei koskaan tule näkemään, mihin elämä minua kuljettaa. Enkä minä enää milloinkaan näe hänen nauravia kasvojaan ja tunne niiden lempeiden käsien nostavan minua hänen syliinsä kuuntelemaan, kun Ukki lukee Aku Ankkaa. Enkä myöskään tule kiittämään jäätelöpuikosta, jonka Ukki on juuri käynyt hakemassa terassihuoneen pakastimesta. Tuntuu, että niin paljon jäi sanomatta. Vaikka uskon kyllä, että Ukki tiesi ja tunsi sen kaiken, mitä olisin halunnut sanoa. - Olet rakas. Minulla on ikävä sinua.

Mummolan pöydälle on jaettu Uno-kortit. Vaari heittää tavanomaisia juttujaan. Ruuan jälkeen katselen, miten Vaari istuu ruskean pöydän ääressä ja on keskittynyt korjaamaan kelloa. Sitten hän nousee ja näyttää, miten kaappikello ääntää ja miten pienestä luukusta tulee esiin lintu. Illalla otetaan matsia koronassa ja syödään Vaarin mökillä kasvavista tyrneistä tehtyä soppaa.

Siirrän narisevan tuolin Vaarin sängyn viereen. Hän näyttää niin pieneltä ja heikolta peitteen alla. Käden puristus on kuitenkin jämäkkä, eikä Vaari heti päästä irti. Kuuntelemme kertomuksia sodasta ja isä kyselee Vaarilta presidenteistä ja tunnetuista vuosiluvuista. Ne tulevat kirkkaasti Vaarin suusta. Hän muistaa vieläkin. Vaikka tiedän, että Vaarin muistissa on aukkoja ja jotkin asiat eivät ole meille muille todellisuutta, tunnen lämpimän läikähdyksen sisälläni, kun Vaari muistaa sen, mikä on tässä elämässä tärkeintä. Usko on säilynyt. Ja siitä hän jaksaa muistuttaa meitä muita.

Toisinaan tuntuu, että jää pettää allani. Surun aalto on liian voimakas. Tämä taakka on ylitsepääsemättömän raskas kantaa. 

Pitäisi muistaa elää kaikkina niinä päivinä, jolloin ei kuole. 

Tuon lauseen luin erään äidin blogitekstistä. Hänen poikansa menehtyi vuosi sitten. Ja vaikka tunnen usein olevani tyytymätön elämääni, olen tästä kaikesta kiitollinen. Voin vielä yrittää muistaa elää.

viilto ystävyydellemme

Jostain syystä tiedän, ettei mikään ole enää samalla tavalla kuin ennen.

Lista avaamattomista snäpeistä ei saa sisälläni lepäävää möykkyä liikahtamaan, eikä suupieliäni kurkottamaan kohti taivasta. Näytölle bongahtanut nimi saa mielialani laskemaan ja kuulen, miten ääni pääni sisällä kertoo, että olen petturi. Olen rikkonut valan, joka solmittiin vuosia sitten. Kun todistimme toisillemme, ettemme unohtaisi toisiamme. Emmekä varsinkaan päästäisi irti.

Tunnen halun oksentaa ajatukseni ulos, kun ilta on vaihtunut yöksi ja makaan kerrossängyn alapunkassa. Miten tässä kävi näin, huomaan hokevani itselleni. Tiedän, ettei uni tule, vaikka uskottelen yhä itselleni, ettei mikään ole muuttunut. Olen poissa, enkä tiedä, osaanko enää kohdata sinua, kun tulen takaisin. Pelkään, ettei se, mitä meidän välillämme oli, enää riitä. Pieni halkeama on muuttunut syviksi uriksi, jotka laajenevat yhä vain.

Haluaisin sanoa - olen pahoillani. Mutta en ole varma, tarkoittaisinko sitä täydestä sydämestäni. Tuntuu, kuin olisin elänyt tämän hetken aiemminkin. Yritän seurata kaavaa, joka kertoisi, mitä minun kuuluisi tehdä, vaikka tiedän, ettei sellaista ole. Ehkä kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu.

Hymy on kuihtunut huuliltasi. Sanot olevasi pettynyt minuun. Nyökkään, koska en kykene sanomaan sanaakaan. Olen pettänyt sinut. Särkenyt meidät. Pahan olon aalto leviää koko kehoon. Huojun paikoillani. Pyörryttää. Käännät selkäsi ja jätät minut nojaamaan pöytään, jonka pohjaan piirsimme lapsina sydämiä vanhemmiltasi salaa.

Yritän hengittää, vaikka kipu korventaa sisältä päin ja katseessani näkyy tähtiä. Juoksin koko matkan kotiin, vaikka edessä oli liuta kilometrejä ja vaikka kylkeeni pisti joka ikisellä askeleella. Rangaistuksena siitä, että olen niin paha. Ystävyyden side on revennyt. En kykene näyttämään onnelliselta puolestasi, vaikka muut tekevätkin niin kasvojesi edessä. Ehkä vika on minussa. Ehkä olen ollut kaiken aikaa väärässä. Mutta vaikka keksimäni lista pitenee jokaisen kilometrin kohdalla, en pysty väittämään itselleni mitään muuta.

- Olen yrittänyt etääntyä teistä, olit sanonut, kun en ollut paikalla kuulemassa. 

Olen jättänyt vastaamatta lukuisiin viesteihisi. Toisaalta miksi sinua kiinnostaisi. Ethän enää välitä. Jonain päivänä minun täytyy tehdä päätös, enkä usko, että voin ikinä olla siihen valmis. Hymyilläkö, vaikka ahdistus ympäröisi minut ja sanoa - tervetuloa. Vai jättää viesti kokonaan lähettämättä.

En todellakaan tiedä. Ja se taitaa olla ensimmäinen viilto ystävyydellemme.

yhteen punotut #8

Olen harjaamassa hiuksiani yläkerrassa olevan peilin edessä, kun kuulen ovikellon soivan. Ulkona vesi paiskaantuu valtavalla voimalla maahan ja jostain kaukaa kuuluu ukkosen jylinää. Mietin, kuka hullu on lähtenyt tällä säällä liikenteeseen.
- Abigail! Äidin huuto on käskevä.

Kiidän portaat alas ja olen kompastua portaiden edessä makaavaan kolliimme. Se nousee närkästyneen oloisena ylös ja tassuttelee arvokkaasti pois. Olen tunkeilija, joka on juuri pilannut sen päivän lepohetken.

Jaden seisoo ovella veden valuessa hänen vaaleita hiuksiaan pitkin, jättäen kynnykselle hiljalleen suurenevan lätäkön. Vedän hänet sisään ja ryntään etsimään kaapeista pyyhettä, jolla saan hänet edes hiukan kuivemmaksi. Löydän pesuhuoneen pöydältä vielä isän harmaan t-paidan ja shortsit, jotka äiti osti isälle joululahjaksi joitakin vuosia sitten.

Palaan Jadenin luo. Nakkaan pyyhkeen hänelle ja marssitan hänet huoneeseeni vaihtamaan vaatteet.

Jokin on vialla. Jaden ei ikinä ilmesty luokseni ilmoittamatta siitä etukäteen. Rukoilen hiljaa mielessäni, että kaikki on kunnossa, vaikka sisimpäni tietää sanomattakin, että mikään ei tule olemaan enää samalla tavalla kuin ennen.

- Voit tulla, Jaden huikkaa. Hänen äänensä kuulostaa tavallista sameammalta.
Jaden istuu sängylläni näyttäen yhtä hyvältä kuin aina, vaikka isälleni kuuluvat vaatteet hieman roikkuvat hänen päällään.

Hän ottaa mustien farkkujensa taskusta rypistyneen paperin, joka on hieman kostunut sateessa, ja ojentaa sen minulle.

Jadenin katse pysyy ikkunassa koko sen ajan, kun luen kirjettä. Hän kohottaa katseensa vasta kun taitan paperin kahtia ja ojennan sen takaisin hänelle.

- Ehkä se on jonkinlainen anteeksipyyntö sinulle siitä kaikesta, mitä hän on sinulle tehnyt.

Jaden vain nyökkää.

Tiedän, mitä hän ajattelee. Hän on juuri saanut kirjeen äidiltään, joka otti eron hänen isästään ja hylkäsi poikansa, kun tämä oli vasta pieni lapsi. Kirjeen, jossa häntä pyydetään ottamaan koulusta vapaata ja lentämään maapallon toiselle puolelle kuukaudeksi tutustumaan tämän uuteen perheeseen. Kirjeen mukana ovat lentoliput, ja viimeinen lause päättyy sanoihin - anna minulle anteeksi.

- Äitisi siis olettaa, että saat kolmessa päivässä ilmoitettua koululle, että jätät kokonaisen opintojakson välistä, pakkaat tavarasi ja lennät ihmisen luokse, joka on hylännyt sinut, ja kuvittelee, että tutustut hänen nykyiseen perheeseensä ja annat vielä sen kaiken jälkeen hänelle anteeksi.

Jaden nyökkää uudelleen. Tämä ei ole hänelle helppoa.

- Mitä aioit tehdä? kysyn, kun hän on pysynyt hiljaa iäisyydeltä tuntuvan ajan.

- En oikeastaan tiedä. En ole vielä päättänyt. Halusin tietää, mitä sinä ajattelisit tästä kaikesta.

En tiedä, mitä vastaisin, sillä tiedän, että Jadenin sydän saattaa särkyä. En ole varma, voiko ihminen muuttua kymmenessä vuodessa niin paljoa. Pelkään Jadenin pettyvän, enkä haluaisi katsoa vierestä, kun hänen kuvittelemansa henkilö onkin prinsessan sijaan sammakko.

- En oikeasti tiedä, kuulen Jadenin sanovan.  Tunnen hänen hartioidensa hytkyvän huomaamattomasti. Rutistan häntä niin lujaa kuin kykenen ja pitelen hänestä kiinni, kun Jadenin silmiin kohonneet kyyneleet putoilevat isän paidalle. Tällä kertaa minä lohdutan häntä. Yritän näyttää Jadenille, kuinka paljon välitän hänestä.
Jaden liu'uttaa käteni käteensä ja mietin, miten yhteen punoutuneet sormemme antavat toivoa siitä, että selviämme, mitä tahansa elämässämme tuleekaan vastaan.

kaipuu kotiin

Huomaan kaipaavani kotiin yrittäessäni saada unta espanjakämppämme olohuoneen sohvalla.

Valvottuani öitä paniikkikohtausten alkaessa uudelleen ja uudelleen. Ja väsymyksen vyöryessä päälleni niin, etten kykene enää heräämään ja nousemaan. On tehnyt mieli luovuttaa. Enkä edelleenkään tiedä, mikä saa minut sinnittelemään. Ajatus siitä, että muut pitäisivät minua hulluna vai se, että kokisin itse epäonnistuneeni, jos keräisin tavarani ja lentäisin takaisin Suomeen.

Olen ollut onnellinen ja kiitollinen mahdollisuudesta olla täällä. Kaikki ne hetket, jolloin olen halunnut hymyillä vastaantulijoille. Kun olen katsellut tähtitaivasta kelluessani vedessä. Ja kun olen ihaillut maailmaa ylhäältä pilvien keskeltä ja ajatellut, että tämä on yksi kauneimmista asioista, joita olen ikinä nähnyt.

Ennen kesää en ollut koskaan todella tiennyt, mitä on koti-ikävä ja että minä, kaikista maailman ihmisistä, voisin joskus tuntea sitä. Niin kuitenkin kävi. Ja nyt löydän itseni kaipaamasta kotia ja perhettä. Ystäviä ja Suomen metsiä. Isovanhempiani ja lemmikkikaniamme.

Tiedän, että aika tulee menemään nopeasti ja että pian on aika suunnata kohti kotia. Siksi yritänkin elää hetkessä ja keskittyä siihen kaikkeen hyvään, jota täällä saan kokea. Saa nähdä, mitä elämällä on minulle vielä annettavanaan.