Saderintama on häilynyt kotimme yllä jo monta viikkoa peräkkäin. Isää se on raivostuttanut suuresti sillä nurmikko kasvaa rehottaa, eikä sitä pysty leikkaamaan. Lisäksi pihan perällä olevat pionit ovat alkaneet rönsyilemään suuren vesimassan voimasta. Mutta jostain syystä sade on tarjonnut minulle sinä kesänä ainoan lohdun, ja olen siksi monet kerrat istunut ulkorappusilla vain katselemassa, miten hiekkatien kuopat ovat täyttyneet vedellä ja miten vesipisarat ovat valuneet pitkin terassin suuria lasi-ikkunoita pitkin. Olemme alkaneet isän kanssa vältellä puhumasta tietyistä aihepiireistä, jotka liippaavat liian läheltä äitiä ja äidin kuolemaa. Viikonloppuna siitä tulee kuluneeksi jälleen yks vuosi lisää ja silti kipu on läsnä yhä edelleen.
Herään silmiä kirvelevään kirkkauteen ja kuulen puhelimen vetelevän viimeisiä säveliä kuutamosonaatista yöpöydälläni. Kurkottelen sitä kohti ja mietin, kuka hullu soittaa tähän aikaan aamusta, ennen kuin tajuan, että olen ollut juuri päiväunilla ja kello näyttää kuutta päivällä.
Numero on outo, mutta vastaan siihen silti.
- Lili Juola.
- Nurmen Matias tässä soittelee.
Tunnen läikähdyksen sydämessäni, kun kuulen hänen äänensä ensimmäistä kertaa sateisen kesän jälkeen.
- Mistä sä mun numeron oot saanut? kysyn.
- Julle lainas sun puhelinta, kun pyysi mua sille kuskiksi. Tallensin sen ihan kaiken varalta.
- Ja päätit sitten soittaa? yritän pitää kiinnostuksen pois äänestäni kysyessäni sitä. En halua vaikuttaa liian innokkaalta.
- Oli mulla ihan asiaakin, Matias sanoo ja kuulen hymyn sen äänessä.
- Mitähän se asia koskee?
- Tarvisin vähän jeesiä. Ollaan suunniteltu pitkään vaellusreissua Lappiin ja meitä oli lähdössä sinne kaks teltallista. Minä, Kallion Severi, Heiskasen Maiju ja Lohen Aada. Severin sä varmaan muistatkin riparilta. No Maiju joutu perumaan, kun se mursi jalan, eikä se oo pitkään aikaan siinä kunnossa, että pystyis tuommoselle reissulle lähtemään. Ois mukava, jos Aadalla ois joku naispuolinen kaveri ja mulla tuli mieleen sinä. Muistelin, että tykkäsit ainakin sillon nuorempana vaeltaa.
Hetken hiljaisuus.
Yritän kuumeisesti pähkäillä, minkä tekosyyn keksisin, ettei minun tarvitsisi lupautua.
Mielikuva Severistä on hatara. Oli se hengaillut jonkin verran mun ja Matiaksen kanssa samassa porukassa. Ihan hyvä tyyppi kai se oli ollut. Ja no Aadahan olisi mulle ihan tuntematon tyyppi. Ja että vielä samaan telttaan nukkumaan. Toisaalta mietin, että mitä menetettävääkään mulla olisi.
- Lähtö ois tän kuun viimeinen viikonloppu, Matias sanoo kuin lukien ajatukseni. Olen juuri ollut kysymässä sitä.
- No ei tuu ainakaan kiire, heitän puoliksi läpällä.
- Siks ollaankin vähän pulassa. Vaikee saada ketään lähtemään näin nopeella aikataululla. Et millään pääsis? Matias melkein anelee.
- Jos lupaan lähtä niin tarjoatko mulle ikimuistoisen reissun, jota mun ei tarvitse katua kertaakaan? kysyn.
- En mä mitään voi luvata, mutta siitä tulee varmasti mukavaa.
- Lupaatko?
- Okei. Okei. Lupaan kautta kiven ja kannon. Mutta älä silti mottaa mua naamaan, vaikket näkiskään karhua lähietäisyydeltä tai kuulis ensimmäistä kertaa elämässä jonkun harvinaisen linnun laulua.
Olen ihan varma, että Matias virnistelee puhelimen toisessa päässä.
- Ei mulla oo ihan noin korkeat odotukset. Että turha stressata.
Kuulen sen muka huokaavan helpotuksesta.
- Täähän menee paremmin ku mä osasin odottaa. Laittelen sulle viestillä kaikki tarpeelliset infot ja palataan myöhemmin asiaan. Soittele, jos tulee jotain kysyttävää.
- Juu. Palataan.
Painan puhelun kiinni ja mietin, mikä ihme on saanut mut suostumaan. Ehkä se on Matiaksen hyväntuulinen ääni tai kaipaus siitä, että joku välittäisi edes hetken.