varjele kaikelta pahalta #80

Julle pakottaa mut palaamaan takaisin autiotupaan. Se hokee, ettei siitä ole apua kenellekään, jos mä palellutan itseni ja saan kaiken lisäksi keuhkokuumeen. Vänkään hetken vastaan, mutta Julle ei ota vastaväitteitä vastaan. Se tarttuu takkini hihasta kiinni ja kiskoo mut perässään sisälle. 

Uni ei kuitenkaan tule. Julle nojaa vartiopaikallaan seinään ja heittää tasaisin väliajoin lisää puita pesään. Se on näköjään päättänyt antaa muiden nukkua ja hoitaa hommat muiden puolesta. 

Yö tuntuu tiivistyvän. Pimeys nielaisee ulkona vielä hetki sitten erottuneet puut ja jättää meidät syleilyynsä. Päässäni vilisee miljoona ajatusta, mutta pakotan ne väkisin pysymään poissa sillä mikään niistä ajatuksista ei ole onnellinen. 

Jullekin on päättänyt vaipua hiljaisuuteen. Sen painuneet hartiat ovat ainoa syy, josta tiedän, että sekin ui syvissä vesissä. Meistä kummastakaan ei ole kuitenkaan rikkomaan jäätä, joka on kasvanut väliimme. Ehkä on kaikkien kannalta paras niin. Olenhan satuttanut tässä elämässä jo ihan tarpeeksi ihmisiä.

Vasta aamuauringon säteiden levittyessä metsäaukiolle, Julle liikahtaa. Se kääntää katseensa muhun ja sen silmissä on jotain sellaista tuskaa, jota en toivoisi kenenkään joutuvan kantamaan. Ja siinä hetkessä mä tiedän, että paluuta entiseen ei enää ole. On vain ovia, joista voi kulkea eteenpäin ja joiden takana olevaa maailmaa ei kukaan pysty ennustamaan. 

Pudistan melkein huomaamattomasti päätäni ja päästän koko yön kantamani tuskan valloilleen. Kyyneleiden mukana tulee viha, katkeruus ja suru. Sellainen loputon epätoivon tunne, joka jäytää sisimmässäni vielä silloinkin, kun Matias vetää makuupussinsa vetoketjun auki ja toivottaa mulle hyvät huomenet, enkä mä kykene vastaamaan sen hymyyn. 

Viimeinen vaellusosuus menee sumussa. Kuljen porukan perimmäisenä ja sanon haluavani nauttia rauhassa maisemista. Muille selitys menee läpi, mutta Julle vilkaisee mua kerran ja kohottaa kulmiaan. Anna mun hetki kuvitella, ettei tää kaikki koskaan pääty, yritän viestittää sille sanoitta. 

Lili, sä tiedät, ettei sellaista maailmaa ole olemassa, se tuntuu sanovan takaisin. 

Nielaisen ja kumarrun sitomaan kengännauhoja, joissa ei ole mitään vikaa. Kun viimein kohottaudun ylös, Julle on jo hävinnyt mutkan taakse muiden perään. 

Rinkka hiertää hartioita ja tuntuu jokaisella askeleelta kuin se olisi täynnä tiiliskiviä. Annan itseni velloa ajatuksessa, että olen ansainnut kaiken sen fyysisen kivun. Ainakin se jättää päässäni tilaa keskittyä vain siihen, miten selviydyn parkkipaikalle asti. Ja kun viimein polun päässä näkyy hahmoja, jotka makaavat maassa rinkka tyynynään, annan muiden luulla märkien poskien tarkoittavan hetki sitten vuodatettuja onnenkyyneleitä. Vain Jullen tietäväinen katse muistuttaa siitä, etten voi salata siltä niiden oikeaa alkuperää. 

varjele kaikelta pahalta #79

Herään keskellä yötä siihen, että mua palelee. Kamiinassa rätissyt tuli on hiipunut enää vaivoin kyteville hiilloksille. Kipinävuorossa ollut Julle näyttää nukkuvan seinää vasten makuupussiin kääriytyneenä. Se on niin lopen uupuneen oloinen, että mä en raaski herättää sitä. Pujahdan vain ulos omasta makuupussistani ja raahaudun kamiinan luo, jonka vieressä on vielä illalla valmiiksi hakattuja halkoja. Avaan lasisen luukun ja työnnän pari klapia sisään. Joudun puhaltamaan useita kertoja ennen kuin tuli kunnolla syttyy ja uskallan taas laittaa luukun kiinni.

Katselen puisella laverilla makaavia hahmoja ja mietin, miten kiitollinen olen siitä, että olen täällä juuri heidän kanssaan. Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus, kun istuin hämyisen baarin pöydässä Jullen kanssa ja kuuntelin sen kännistä örvellystä. Tai kun Matias ilmestyi paikalle ja tarjosi mulle kyytiä kotiin. Tai kun odotin bussipysäkillä autoa, jonka en koskaan uskonut tulevan.

Kosteus leviää silmiini ja yritän vaivihkaa pyyhkiä niitä paidan hihaan, kun Julle liikahtelee levottomasti muutaman metrin päässä.

Olen väsynyt pidättelemään kyyneleitä. Väsynyt taistelemaan ajatuksiani vastaan, jotka hokevat, että tämän talven jälkeen mikään ei ole ennallaan.

Itku ravistelee kehoa. Tärisen, vaikka tupaan on laskeutunut lämpö ja kamiina hohkaa kuumana vieressäni.

Tulevaisuudessa on toivon rippeitä, mutta niiden rinnalle on sekoittunut sydäntä raastava huoli, että mitään tällaista ei enää koskaan ole.

Pakotan itseni nousemaan ja haen samalla katseellani takkia, jonka luulen lojuvan jossain ulko-oven lähettyvillä. Siellä se makaa kasan päällimmäisenä. Nappaan siitä kiinni ja sujautan sen ylleni. Kengät ovat vielä märät ja pohjalliset ovat kuivumassa kamiinan lämmössä, joten sujautan jalat Matiaksen lämpimiin saappaisiin ja astun ovesta ulos kirpeään pakkasyöhön.

Tähdet ovat piilossa pilviverhon takana, mutta lumisade on lakannut. Tarvon hangessa eteenpäin ja jään hengittelemään metsänreunaan. En uskalla mennä pidemmälle, vaikka en uskokaan, että törmäisin täällä susiin. Jotain itsesuojeluvaistoa on sentään vielä olemassa.

- Arvasin, ettei kukaan muu palelluttaisi itseään täällä pakkasessa, Jullen ääni sanoo hiljaa vieressäni ja siinä on jotain sellaista lempeyttä, jota en ole koskaan aiemmin kuullut.

- En saanut unta, vastaan, kun tiedän, että se kaipaa selitystä.

Mulla ei ole voimia sanoa enempää.

- Tiedätkö mitä Lili? Mä luulen, että nyt ois oikea aika olla viimein rehellinen. Sano ihan suoraan, että mikä mättää.

Jullen ääni ei ole vaativa, mutta tiedän, ettei pakoreittiä enää ole.

Hengitän pari kertaa syvään ja pohdin, miten aloittaisin kertomaan jotakin niin sekavaa ja samaan aikaan syvältä sisimmästä kumpuavaa.

- Mä en lupaa, että sä ymmärtäisit tästä puoliakaan, joten pahoittelut jo etukäteen, sanon ja vilkaisen Jullea, joka vain nyökkää jatkamaan.

- Kun äiti kuoli, mun maailma hajosi kahtia. Oli elämä ennen äidin kuolemaa ja elämä ilman äitiä. Tuntu, että en selviäis siitä koskaan. Että se Lilian, joka olin ollut, oli kadonnut pysyvästi. Se osa mua, joka ei vielä tiennyt, että kukaan ei pysyisi täällä ikuisesti. Lapsena ajattelin, että sitten kun vanhenisin, äiti ja isä olisivat yhä täällä. Että mun ei tarvitsisi koskaan jäädä yksin.

Pidän hetken taukoa ja yritän samalla nielaista kurkkuuni noussutta palaa pois.

- Äidin kuoleman jälkeen hoin itselleni, että isä oli yhä täällä. Se pitäisi musta huolen. Mutta sitten isäkin vietiin multa pois. Aloin ajatella, että ei kannattanut rakastaa ketään sillä kuitenkin joutuisin luopumaan kaikista niistä ihmisistä, joista välitin eniten. Ja silloin mä työnsin Matiaksen mun elämästä pois.

Jullen katse kohtaa omani ja sen silmissä häilähtää ripaus myötätuntoa. Ihan kuin se olisi sanonut, että jos sä alat vajota liian syvälle, lupaan kiskoa sut vaikka väkisin pintaan.

Ja jostain syystä olisin halunnut osata kertoa sille, miten paljon arvostin sen läsnäoloa.

- Mä olen alkanut viime aikoina tajuamaan, että mun elämässä on liian monta ihmistä, jotka pelkään menettäväni. Mä olen päästänyt liian monta ihmistä niin lähelle, että jos yhdellekään niistä kävis jotain. Jos yksikään jättäis tämän maailman...

Kyyneleet valuvat poskilleni.

- Mä en kestäis sitä. Menisin ihan hajalle. Ja mä pelkään, että mua ei enää voisi korjata...

Julle ei sano hetkeen sanaakaan. Se vain seisoo polvia myöten hangessa ja tuijottelee jonnekin kaukaisuuteen ennen kuin kääntää katseensa jälleen muhun.

- Joskus musta tuntuu, että sä olet lasia ja joku voisi tahtoessaan hajottaa sut. Ja se pelottaa mua. Pelottaa melkein enemmän kuin mikään, mitä mulle itselleni voisi käydä. Sä olet Lili käynyt niin vaikeita hetkiä läpi, että välillä mä kysyn itseltäni, miten kukaan voi kantaa tuollaista taakkaa ja silti olla yhä täällä. Toisinaan kun sä hymyilet ja koko huone tuntuu silloin valaistuvan, pystyn uskomaan, että jonain päivänä sen hymyn takana ei ole niin paljon tuskaa.

Jullen peukalo pyyhkii kyyneleen, joka on alkanut valua poskeani pitkin.

Se on pelkkä hipaisu, mutta siinä on niin paljon hellyyttä, että tunnen lämmön väreilevän kehossani.

- Lili... Maailmassa on paljon pahoja asioita, eikä ne koskaan täysin katoa. Mutta sen lisäksi on vielä enemmän hyvää. Mitä jos me uskottais siihen, että hyvä voi voittaa pahan. Että kun sä välität jostain ihmisestä, se merkitsee vielä enemmän silloinkin, kun se on siirtynyt tämän ajan tuolle puolen. Välittäminen pitää meidät hengissä. Se ajaa meidät tekemään asioita, joihin me ei edes uskottais kykenevämme. Vaikka särkynyt maljakko liimattais kuinka taitavasti, ei ne säröt koskaan katoa, mutta se liima auttaa pitämään ne palat koossa. Vaikka susta ei Lili koskaan enää tulis täysin sitä samaa pientä tyttöä, joka olit ennen sun vanhempien kuolemaa, osa sitä on yhä sussa. Ja mä uskon, että sä löydät sen vielä. Löydät sen puuttuvan palan, joka voidaan liimata takaisin paikalleen.

Jossain syvällä sisimmässä tiedän, että Julle puhuu totta, mutta mun on silti vaikea uskoa sen sanoja. 

- Joskus mä olin ihan varma, että mun ja Matiaksen tiet on risteytynyt niin kauas toisistaan, että me ei voida enää löytää toisiamme. Ja jos mä olen ihan täysin rehellinen niin se sama ajatus pelottaa mua edelleen. Tavallaan mikään ei ole vialla, mutta silti mulla on sellainen olo, että jokin on pielessä. Mä olen tähän asti ajatellut, että se johtuu musta, koska olen ollut niin pitkään hajalla, mutta enää mä en ole varma siitäkään. Julle mitä mä teen? Mitä jos on virhe mennä naimisiin Matiaksen kanssa. Entä jos musta ei vain ole siihen?

Julle puistelee lumet korkean kuusen alaoksilta ja vetää takkia tiukemmin ympärilleen. 

- Mä olen vähän huono neuvomaan tällaisissa asioissa. Mä en ole koskaan ollut menossa naimisiin kenenkään kanssa. Seurustelustakin mulla on kokemusta vain sen verran, mitä nyt nuorempana sekoiltiin. Ei se seurustelu silloin tähdännyt mihinkään. Tärkeintä oli se, että pystyi sanomaan kavereille, että mullakin on joku, se sanoo, huokaisee syvään ja jatkaa sitten - Ehkä mä haluaisin sanoa edes sen, että jos koskaan kumpikaan teistä päätyis sellaiseen ajatukseen, että päätätte luopua yhteisestä elämästä niin se ei ole teidän kummankaan vika. Silläkin ois kaikesta huolimatta joku syvempi tarkoitus. Taivaan Isä ei tee virheitä. 

Jullen sanat herättävät mussa jonkin uuden ja oudon häilyvän tunteen. Jonkin sellaisen syvemmän luottamuksen, että ei tässä tarvitse yksin pärjätä. Taivaan Isä kantaa käsissään.