perjantai 5. kesäkuuta 2015

Se on elämää, ei sen enempää

¨

Sade kasteli vaatteet hetkessä. Veera juoksi, vaikka kylkeen pisti armottomasti. Ei ollut aikaa pysähtyä, jos halusi pysyä lenkin jälkeen vielä terveenä. Tummat pilvet olivat tulleet yllättäen. Lenkille lähtiessä taivaalla oli vielä paistanut aurinko ja pilviä ei ollut ollut näkynyt lainkaan. Kännykkä tärisi taskun pohjalla. Veera avasi vauhdissa vetoketjun ja nosti puhelimen korvalleen. -Äiti täällä. Missä sää oikein oot? Veera ei vastannut heti. Ärsytti, kun toinen oli aina huolehtimassa. Koskaan ei saanut olla rauhassa missään. Kerrankin, kun hän oli ollut yötä kaverillaan, äiti oli soittanut ja varmistanut, että oliko hänellä koti-ikävä. Silloin oli hävettänyt. -Oon ihan just siinä lintutornin kohalla. Ei tästä oo enää ku muutama kilsa. -Mä voin kyllä käyä hakee sut sieltä, niin ei tarvi sateessa juosta. -Ei tartte. Mä juoksen, Veera huusi tuulen takia ja painoi sitten punaista.

-Onko sulla mitään suunnitelmia viikonlopuksi? Reeta kysyi, kun he kävelivät ruokalaan. -Mun pitää olla kotona kattomassa pikkusia, Veera sanoi vaisuna ja avasi sitten ruokalan oven. -Ethän sää muuta enää teekään nykyään, Reeta sanoi halveksuen, otti tarjottimen pöydältä ja alkoi latoa ruokaa lautasellen. Reeta oli oikeassa, vaikka Veera ei halunnutkaan myöntää sitä. Kyllä hän olisi kulkenut muiden mukana, jos olisi vain uskaltanut.

Veera käveli pyörätelineelle ja etsi katseellaan pyöräänsä. Se oli työnnetty ojaan ja kumi näytti olevan puhki. Tällaista se oli ollut jo viikkoja. Heti sen jälkeen, kun hän oli vaihtanut koulua. Edellisenä päivänä ylemmällä luokalla olevat tytöt olivat raahanneet hänet väkisinkin alakertaan. Pukuhuoneessa hänen päänsä oli työnnetty hanan alle. Tytöt olivat nauraen hävinneet huoneesta. Veera oli kuivannut hiuksensa käsipyyhepapereihin ja päätynyt sen jälkeen kotiin, vaikka olisi ollut vielä muutama tunti koulua.

Enää hän ei ollut nauttinut koulussa käymisestä. Hän olisi aamuisin jäänyt nukkumaan, jos olisi voinut. Muutaman kerran hän oli lintsannut koulusta. Äidillä oli ollut silloin yövuoro ja tämä oli tullut kotiin vasta Veeran lähdettyä jo kouluun. Veera oli kävellyt metsään. Oli istunut siellä muutaman tunnin ja oli sen jälkeen mennyt kirjastoon. Kirjastontäti oli katsonut ihmeissään. Oli aikonut sanoa jotain, mutta oli lopulta pitänyt suunsa kiinni.

Sellainen oli vuosi ollut, oli ollut.


Teksti on fiktiivinen! Ps. Ihana, kun on tullut uusia lukijoita. Kiitos!




6 kommenttia:

  1. Huippu tuo teksti jälleen kerran vaikka ikävä sellainen onkin<3

    VastaaPoista
  2. Ihanaa tekstiä taas kerran! Ois kiva saada joku jatko-osa tähän jos sellainen joskus syntyy. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kiitos! Pitääpä kattoo, jos sais vaikka semmosen tekastua :)

      Poista
  3. Yhdyn edelliseen kommenttiin, ois kiva saaga jatkoa!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Ehkä se tuleekin, ku kerta toivotte sitä!

      Poista

Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤