perjantai 6. tammikuuta 2023

missä minun paikkani on tässä maailmassa

Juureton. Siltä minusta tuntuu juuri nyt, vaikka elämä on suhteellisen vakaata ja tälläkin paikkakunnalla olen kerennyt asua jo puolentoista vuoden ajan.
Amerikassa asuessani sain ympärilleni perheen. Niistä ihmisistä tuli minulle veljiä ja siskoja. Ja vanhemmista kuin varaäiti ja varaisä. Minulla oli turvallinen ja rakastettu olo. Silti kaiken sen uuden kulttuurin, vieraan kielen ja uusien ihmisten luona kaipasin kotiin. Kaipasin suomeen.
Espanjassa asuessani koin yhteyttä uskovaisten keskellä. Oli ihana päästä perjantain lauluseuroihin ja saada kuulla evankeliumia ja laulaa suomenkielellä. Silti sielläkin tunsin kaipausta kotiin.
Vasta nyt asuessani aviomieheni kanssa yhdessä suunnittelemassamme kodissa, jonka laattoja ja keittiön kaappeja olen saanut olla valitsemassa, olen alkanut ymmärtää, etten lopulta edes tiedä, mitä kaipaus kotiin minulle merkitsee.
Onko se turvallisuuden tunnetta vai sitä, että oma koti tuntuu kotoisalta. Vai onko se sitä, että uusi kaupunki on alkanut tulemaan tutummaksi ja että elämässäni on ihmisiä, joiden kanssa voin jakaa arkeani.
Olen tuntenut niin usein näiden vuosien aikana yksinäisyyttä, että olen alkanut uskoa, ettei elämässäni voi enää edes tulla sellaista vaihetta, etten kipuilisi sen asian vuoksi.
Rakastan tutustua uusiin ihmisiin ja keskustella syvällisiä, mutta samaan aikaan on raskasta kysyä yhä uudelleen ja uudelleen iltakylissä ihmisten nimet ja mitä he opiskelevat tai missä ovat töissä vain huomatakseen, että seuraavalla kerralla ei muista enää nimiä, eikä ammatteja.
On ehkä vielä ihanampaa nähdä perhettä kuin tavallisesti, kun nykyään ne kerrat ovat harvassa välimatkojen vuoksi, mutta silti tunnen pistoksen joka kerta sydämessäni, kun äitienpäivä tai jokin muu koko perheen kokoava päivä en menekään kotiin muiden sisarusten tavoin. Koen ehkä ulkopuolisuutta ja surua, etten ole saman arvoinen kuin muut. Lähinnä sen vuoksi, että tietysti muiden on helpompi kysellä kuulumisia useammin, kun he myös näkevät toisiaan useammin.
Yhä edelleen pohdin sitä, missä minun paikkani on tässä maailmassa ja tällä maapallolla. Mitä työtä tulen tekemään ja koenko tai kokevatko muut ihmiset sen arvokkaaksi. Missä tulen asumaan ja koenko siellä olevani viimein kotona. Saanko koskaan olla äiti lapselleni tai lapsilleni.
Tätä kaikkea en tiedä ja se ahdistaa. Ahdistaa keskeneräisyys ja tietämättömyys. Voi kun voisin jo olla perillä siellä jossain, mikä minua odottaa tulevaisuudessa.

2 kommenttia:

  1. Tuttuja ajatuksia! Jotenkin koen vaan itseni toisinaan tosi yksinäisiksi, enkä oikein tiedä, missä mun paikkani on tai tulee olemaan. Irtonaisuuden tunne on aika raastava ja ahdistava, ja huomaan itsekin ajattelevani usein tulevaisuutta: sitä, koenko "sitten joskus" kuuluvani johonkin.

    Halaus täältä sinne! 💙

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiivistit mun ajatukset muutamaan lauseeseen ❤️ Jotenkin nuorempana ajatteli, että mulla ei ole oikeus kokea yksinäisyyttä, kun mun elämässä ja ympärillä on paljon tärkeitä ja läheisiä ihmisiä. Nykyään annan mun tuntea just niitä tunteita, mitä ikinä ne onkaan ilman, että ne on jotenkin vääriä tai oikeita.

      Poista

Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤