varjele kaikelta pahalta #95

Matias toistaa sanat uudelleen, mutta en halua kuulla niitä, joten yritän pakottaa itseni keskittymään viherkasviin, joka on nuupahtamaisillaan osaston ikkunalaudalla. Järki sanoo, että tietysti Matias on oikeassa, mutta sisimmässäni on niin syvä kolo, etten tiedä miten pärjään sen kanssa, jos joudun pakottamaan itseni ulos tästä haavemaailmasta, jossa aika on unohdettu käsite ja jossa velvollisuudetkaan eivät paina takaraivossa.

Olen loputtoman väsynyt ristiriitaan, että vietän päivät aamusta iltaan Matiaksen kanssa vähän niin kuin ennen vanhaan, mutta olemme silti yhä vain kauempana toisistamme. En enää tiedä millä sanoilla lohduttaa, mutta en myöskään osaa kertoa, miksi liian lähellä oleminen ahdistaa. Tai varmasti osaisin, jos vain kykenisin siihen. Tämä kaikki on vain niin sekavaa, että on parempi olla hiljaa. En halua, että siihen sattuu yhtään enempää.

- Lili, kuunteletko sä mua yhtään? Matias kysyy varmaan kolmatta kertaa. 

Pudistan sille päätäni ja nousen ruskealta muovituolilta, jonka jalat vinksottavat siihen malliin, että se on pian hajoamassa liitoksistaan.   

- Meidän täytyy lentää takaisin suomeen. Kyllähän sä sen tiedät. Ei me voida loputtomasti vaan pitää sairaslomaa töistä. Meillä on elämä siellä, vaikka Julle on täällä. Täytyy vaan osata keskittyä siihen, ettei me voida tehdä enempää sen hyväksi, vaikka kuinka haluttais. Eihän me edes tiedetä, herääkö se koskaan. Äitikin on sitä paitsi tulossa tänne. Se selvittää Jullen asiat kuntoon. 

Matiaksen sanat tuntuvat kylmiltä, mutta kun käännän katseeni sen kostuneisiin silmiin, tiedän, että kaiken tuon ääneen sanominen tekee sillekin pahaa.

Tänne tullessa me varattiin meno-paluuliput sillä oletuksella, ettei meidän kummankaan esimies hyväksyisi kovin pitkää poissaoloa töistä. Huominen tuntuu nyt kuitenkin tulevan liian varhain. Jullen tila ei ole edennyt neljän päivän aikana lainkaan. Se pieni toivonkipinä, joka meille annettiin tullessamme ensimmäistä kertaa katsomaan sitä, tuntuu lepattavan aina vain himmeämmin. Välillä jopa huomaan ajattelevani, että ehkä hoitajat eivät vain uskalla sanoa totuutta. Että mitä jos toivoa ei oikeasti enää ole ja vielä joskus tulee se päivä, jolloin läheisiltä kysytään ovatko he valmiita päästämään irti. Jo pelkkä ajatus vihlaisee sisintä ja olen jälleen kerran purskahtaa itkuun. 

- Mä en haluaisi jättää Jullea yksin tänne, huomaan sanovani ääneen. 

Matias lakkaa pyörimästä käytävällä ympyrää ja sulkee hetkeksi silmänsä yrittäessään pidätellä kyyneliä.

- En minäkään. Se ei tunnu jotenkin oikealta, mutta me ei voida enää jäädä pidemmäksi aikaa. Julle on kuitenkin vain muutaman päivän täällä yksin ennen äidin tuloa. Eihän me voida edes tietää, tajuaako se  meidän olemassa oloa. Mä kyllä haluaisin uskoa, että tajuaa. Muuten tää kaikki tuntuu vaan vielä kauheammalta.

Matias puistelee päätään ja kuivaa sitten poskelle valuneen märän juovan paidan hihaan.

Jostakin syystä mieleeni palaa kuva minusta ja Jullesta tarpomassa polulla rinkat selässä. Se tulee niin kirkkaana, että tuntuu hetken siltä kuin olisin oikeasti siellä ja kävisimme sen saman keskustelun uudelleen. 

Julle jättäytyy muista jälkeen ja alkaa kävellä rinnalla. Se katselee mua ja kohottaa kulmiaan.

Anna mun hetki kuvitella, ettei tää kaikki koskaan pääty, ajattelen ja toivon koko sydämestäni, että se ymmärtäisi.

Sen ripsille sataa lumihiutaleita, kun se vielä kerran vilkaisee mua ennen kuin ottaa muut kiinni.

Lili, sä tiedät, ettei sellaista maailmaa ole olemassa. 

Jos voisin, vastaisin sille, että ehkä jonain päivänä on sellainenkin maailma, jonka en toivoisi koskaan päättyvän.