Arvonta

Aloitin tän blogin kirjoittamisen lokakuussa 2014. En ois silloin uskonut, että yli kymmenen vuotta myöhemmin tämä sama blogi on edelleen olemassa ja että joku vielä lukee näitä mun tekstejä. Kirjoittaminen on tavallaan aika yksinäistä puuhaa. Kukaan ei velvoita siihen, eikä kukaan myöskään lue mun tekstejä etukäteen ennen julkaisua niin kuin kirjaa kirjoittaessa. Sitä itse päättää onko teksti julkaisukelpoinen ja on itse vastuussa siitä tuottaako uutta tekstiä vaiko ei. 

Välillä kaipaan niitä aikoja, kun oli yöt aikaa kirjoittaa, koska silloin mun luovuus on suurimmillaan. Monesti nukkumaan mennessä mietin uusia juonikuvioita tarinoihin, mutta lopulta päätän valita pidemmät yöunet kirjoittamisen sijaan ja aamulla ne yöllä muhineet ideat on kaikonneet kuin tuhka tuuleen. 

Teillä lukijoilla on ollut aina ihan super iso merkitys mulle. Oon lukenut joka ikisen kommentin sydän täynnä lämpöä ja miettinyt, että oon niin kiitollinen niistä. Ilman palautetta blogin kirjoittaminen ois varmaan kuihtunut jo aika päivää sitten. Vaikka rakastan kirjoittaa, ei se poista sitä, ettei sitä tee mieli tehdä vain itseä varten. 

Kiitoksena näistä vuosista haluankin arpoa yhden mun Huomisen laulu - kirjan teille lukijoille. Voit osallistua arvontaan jättämällä mulle kommentin, jossa kerrot milloin suunnilleen löysit mun blogin pariin ja mikä teksti/tarina sulle on jäänyt erityisesti mieleen ja miksi. 

Arvonta on päättynyt ja voittajaan on oltu yhteydessä! ❣️

Kiitos vielä, että ootte olleet osa tätä mun blogimatkaa! ❤️

varjele kaikelta pahalta #100 (Julle)

Kirkon maalattujen lasi-ikkunoiden läpi tulvii auringon valoa. Istun alttarin oikealla puolella Severin kanssa, joka katselee tarkkaavaisesti puisille parioville, jotka ovat vielä suljettuna. Ahdistus, joka on pesiytynyt rintaani laskeutuu yhä vain alemmaksi ja tuntuu täyttävän koko kehon. En tiedä onko musta tähän. Ei vain taida enää olla mitään keinoa päästä pois. En voi sanoa tai tehdä mitään, mikä muuttaisi tilanteen. Tiedän, etten vain voi. On jo tarpeeksi kamalaa, että edes mietin sellaista, kun kyse on kuitenkin lopulta muista kuin minusta. Tai ainakin yritän uskotella itselleni niin.

Parvella kanttori aloittaa soiton, johon huilisti yhtyy. Sävel on surumielinen ja lisää vain painostavaa tunnelmaa sisälläni. Tuntuu kuin olisin hautajaisissa sanomassa viimeisiä hyvästejä. Suntion avatessa ovet, penkeissä istuneet vieraat nousevat ylös minä ja Severi mukaan lukien. Ja sitten näen ovensuussa seisovan parin. Matiaksen, joka on pukeutunut mustaan pukuun ja metsän vihreään rusettiin. Ja Lilin. Käännän katseeni pois ja yritän räpytellä kyyneliä, jotka puskevat väkisin pintaan. Severi taputtaa mua muutaman kerran kevyesti hartiaan kuin sanoakseen, että se tietää miltä musta tuntuu. Mutta ei se tiedä. Ei se tiedä, että nämä kyyneleet ovat kaikkea muuta kuin miltä ne näyttävät.

Annan itselle luvan katsoa takaisin käytävän päähän, enkä voi olla miettimättä, että Lili näyttää kuin enkeliltä sen valkoisessa mekossa, jonka kangas laskeutuu sen kehoa vasten niin kuin se ei painaisi juuri mitään. Osa sen hiuksista on nostettu ylös päälaelle ja loput laskeutuvat selkää pitkin kauniina kiharoina kuin vesiputous.

Lilin katse kiertää penkkiriveissä kuin se etsisi jotakin tai jotakuta. Sitten se lopulta kohtaa omani. Voisin väittää, että sen silmissä on surua, vaikka en näekään tänne asti. Jotenkin vain voin aistia sen. Ja kaikista maailman ihmisistä juuri Lilin ei pitäisi olla surullinen. Ei tänään. Ei täällä, kun kymmenet sen ja Matiaksen läheiset ovat tulleet tänne todistamaan niiden elämän yhtä onnellisinta päivää.

Matias vilkaisee Liliä kuin sanoakseen, että nyt on aika lähteä liikkeelle, kun samaan aikaan musiikin pauhu yltyy ja saavuttaa lopulta huippunsa. En voi kieltää, etteikö kappale olisi kaunis, mutta kaikki tässä tuntuu vain niin väärältä, että en pysty nauttimaan siitäkään. Seison vain lamaantuneena paikoillani ja mietin, miten kestän tämän loppuun asti.

- Julle?

Silmissä sumenee. Kirkon käytävä häviää näkyvistä, enkä enää seiso Severin vieressä.

- Julle?

Ääni on nyt kovempi ja tuntuu tulevan jostain läheltä. Ääni, joka repii mut lopullisesti pois. Äidin ääni.

Jostain kajastaa valoa. Onko se kuitenkin se kirkon seinustalla oleva ikkuna, josta aurinko yhä paistaa kirkkaasti. Mutta ei se voi olla, koska alan hiljalleen tajuta nähneeni juuri hetki sitten unta. Onko tämä toinen uni. Uni, joka toistuu aina vain uudelleen. Uni, jossa äiti kertoo mitä maailmalla ja kotona tapahtuu. Valo häikäisee niin kovasti, että se melkein sattuu. Yritän räpytellä silmiä, että se menisi pois, mutta sen sijaan se vain tulvii joka suunnasta ja heijastuu kaikkialle ympärilläni. Jotain painavaa iskeytyy mua vasten, enkä pysty liikkumaan. Hengitys on raskasta, mutta tunnen raikkaan ilmavirran, joka kulkeutuu joka hengenvedolla sisälleni. Silmät tuntuvat kuivilta, mutta niihin osuva valo saa ne silti vuodattamaan kyyneliä. Jossakin etäällä tummat hahmot liikahtavat ja tulevat lähemmäksi. Mitä enemmän ne lähestyvät, sitä tarkemmaksi ääriviivat muuttuvat. Toisella on tummat melkein mustat hiukset, jotka on vedetty kireälle pompulalle ja toisella taas vaaleat olkapäille ylettyvät kiharat. Tummahiuksinen on pukeutunut t-paitaan ja housuihin, jotka on ommeltu samanlaisesta sinisestä kankaasta. Vaaleahiuksisella on mustat farkut ja valkoinen neulepaita. Ja jotenkin, kaiken sen epämääräisen sekamelskan keskellä tunnistan ne toiset kasvot, joille huoli on piirtänyt uurteita.

Räpytän silmiä. Olen yhä unessa. Mutta jostakin syystä edessäni oleva näkymä ei silti haihdu eikä häily pois.

Äiti on nyt ihan vieressä. Niin lähellä, että voisin koskettaa sen käsivartta, mutta kun yritän, ei tapahdu mitään. Koko kehoni on jämähtänyt paikoilleen, ja se on kamalampaa kuin voisi koskaan edes kuvitella.

- Julle, sulla ei ole mitään hätää. Kaikki järjestyy, kun otat nyt vaan ihan rauhassa.

Äidin sanat tunkeutuvat kaiken sen kaaoksen keskellä päähäni.

Avaan suuni vastatakseni sille, mutta kurkusta tulee pelkkää epämääräistä pihinää. Jotain on nyt pahasti vialla. Olen läpikotaisin rikki. Kehoni on lakannut toimimasta, ja se saa paniikin vellomaan mielessäni. Miksi en jo herää tästä kammottavasta painajaisesta. Ei kai tämä voi ikuisuuksia jatkua.

Sinipukuinen nainen on ollut hetken poissa ja palaa nyt kädessään tarjotin, jolla on vesilasi. Äiti ottaa tarjottimen ja laskee sen vieressäni olevalle pöydälle.

- Sulla on varmasti hirveä jano, se sanoo ja katsoo mua aavistus surua silmissään.

En kykene miettimään mistä se voisi johtua. Yritän vastata sille, mutta sanoja ei vieläkään tule. Kurkku on niin kuiva, että se tekee ihan kipeää. Äiti on jo kuitenkin nostanut lasin huulilleni ja kallistaa sitä varovasti. Huuleni kostuvat ja muutama pisara valuu kurkkuun asti. Nielaisen ennen kuin äiti kallistaa lasia uudelleen.

- Julle sun kannattaa nyt levätä. Ei ole kiire mihinkään. Kaikki järjestyy. Lupaan olla täällä, kun heräät.

Päässä tuntuu raskaalta. Suljen silmät ja mietin, että ehkä äiti on oikeassa sillä en enää pysty ajattelemaan selkeästi. Toivon vain, että tämä kaikki on pian ohi, kunnes pimeys nielaisee mut mukaansa.

varjele kaikelta pahalta #99

Eteisen lipaston päällä on kasa maksamattomia laskuja, mutta en kykene tekemään asialle mitään. Matias on juuri lähtenyt takaisin omalle kämpälleen valmistautuakseen töihin. Huokaan helpotuksesta, että tänään sattuu olemaan vapaa päivä. Ei musta ole töihin tässä kunnossa. Ei musta ole ollut hetkeen, mutta olen silti raahautunut sinne jo useampana peräkkäisenä päivänä palattuamme Espanjasta Matiaksen kanssa. En tiedä uskonko sen puheisiin enneunista, vaikka toivon koko sydämestäni, että Julle vielä herää. Ajatus sen menettämisestä on niin raadollinen, että olen yrittänyt paeta sitä olemalla pysähtymättä. Jos en lakkaa liikkumasta, en joudu ajattelemaan. Mutta silti löydän juuri nyt itseni istumasta eteisen lattialta.

Olen yrittänyt uskotella päivä toisensa jälkeen, että kaikki ne epämääräiset tunteet, jotka tuntuvat korventavan sisintäni sydäntä myöten ovat vain huolta siitä, että toipuuko Julle ennalleen.

Räpyttelen silmiini nousseet kyyneleet pois ja nousen viimein lattialta. En kestä tätä epätietoisuutta, enkä sitä, että joudun olemaan yksin tässä tyhjässä asunnossa.

Kallio on paljastunut lumen alta, mutta meri on vielä jäässä. Maaliskuun loppu ei ole koskaan tuntunut näin hämmentävältä. On ollut epätavallisen lämmintä ja valoisaa, ja jostain syystä se tekee ennemmin kipeää. On ristiriitaista olla keskellä epätietoisuutta ja surua, kun luonto on heräämässä hiljalleen täyteen loistoonsa. Puissa on jo pieniä silmuja muistuttamassa, että kesään ei ole enää pitkästi.

Olen ollut täällä kerran Jullen kanssa. Ja kun tarkemmin mietin, on jopa yllättävää, ettemme koskaan muulloin sattuneet tänne samaan aikaan, vaikka tiedänkin sen käyneen täällä usein. Julle on itseasiassa se, joka aikanaan kertoi tämän paikan olemassaolosta mulle. Muistan sen sanoneen, että täällä sen oli jotenkin helpompi hengittää. Yhdyn kyllä siihen ajatukseen, vaikka juuri tässä hetkessä tuntuukin, että lähinnä haukon happea, jotta en purskahtaisi itkuun. En edes tiedä miksi itken jatkuvasti. Teenkö jo valmiiksi surutyötä, ettei luopuminen olisi niin raskasta, jos kaikki meneekin lopulta huonosti. Vaikka sisälläni olen eksynyt pimeisiin vesiin, kylmällä kalliolla istuminen tuo lohtua. Tuntuu, että olen jollakin ihmeellisellä tavalla lähempänä Jullea. Ehkä sen muiston kautta, jolloin istuimme tällä samalla paikalla viltin päällä ja puhuimme alkavasta kesästä ja Siljan rippijuhlista. Jo silloin toivoin, että Julle tulisi. Että se kaikesta huolimatta päättäisi hetkeksi unohtaa kaiken sen kaunan isäänsä kohtaan ja osoittaisi sisaruksilleen kuinka paljon se niitä rakastaa. Osa lapsista oli niin pieniä Jullen lähtiessä pois, etteivät ne muista sitä kunnolla. Sitä, että Julle ei enää ollut oma itsensä. Silja kuitenkin oli ollut jo sen ikäinen, että se oli tiedostanut mitä kotona oli tapahtunut ja silti se oli pyytänyt Jullea tulemaan. Muistan, että yritin selittää sitä Jullelle. Että sen sisko kaipasi isoveljeään ihan yhtä paljon kuin se ikävöi pikkusiskoaan.

Kylmyys pureutuu housujen läpi iholle, mutta en jaksa välittää. Pahin surun piikki on jo mennyt ohi. Suljen silmät ja hengitän muutaman kerran syvään. Julle ei haluaisi, että itken silmät päästäni sen vuoksi. Mutta toisaalta se ei myöskään pyytäisi olla itkemättä. Se sanoisi, että surun pitää antaa tulla ja sitten kun siihen on valmis, myös lopulta mennä. Tuntuu melkein siltä kuin se sanoisi ne sanat vieressäni sillä voin melkein nähdä miten sen silmien väri tummuisi, kun se katsoisi mua hiukan pää kallellaan ja huokaisisi syvään mun vastatessa sille, ettei mulla ole hajuakaan, miten surusta voi päästää irti.

varjele kaikelta pahalta #98 (Julle)

Naisen ääni on lempeä ja turvallinen. Se on niitä harvoja asioita, joihin takertua tässä vieraassa paikassa, jossa olen loukussa. Kun on samaan aikaan kaikkialla, mutta ei silti missään. En ole löytänyt pakoreittiä. En edes tiedä onko sellaista olemassa. Olen kadottanut ajankulun, vaikka välillä tiedän milloin on yö ja milloin päivä. Yöllä on niin hiljaista, että välillä kuulen jopa oman hengitykseni. Ajatukseni ovat jälleen karanneet kauas siitä mihin juuri hetki aiemmin olin yrittänyt keskittyä. Ääneen, joka kaukaisesti tuntuu tutulta. Se on ollut täällä jo jonkin aikaa. Päiviä, ehkä viikkoja. Välillä pelkään, ettei se enää palaa.

Tänään nainen kertoo kotona odottavista lapsista ja miehestään. Kertoo veljestä, joka on myöskin ollut täällä, mutta joutunut sitten lähtemään pois töiden vuoksi. Se kertoo ikävästä, jota koko perhe tuntee, samalla kun se viileä käsi tarttuu kädestäni kiinni. Nainen pidättelee itkua sen jatkaessa kertomalla tytöstä nimeltä Lili.

Harpon jälleen metsäaukiolla kohti hahmoa, joka seisoo sen toisella laidalla aivan liian suurissa saappaissa ja katselee metsän suuntaan tummalle pilvien peittämälle taivaalle. Olin herännyt hetki aiemmin selässä tuntuneisiin vihlaisuihin siirtyäkseni viimein laverille muiden viereen, mutta huomannut sitten yhden paikan olleen tyhjä. En ollut jäänyt odottelemaan vaan olin vetänyt makuupussin vetoketjun auki ja lähtenyt perään kirpeään pakkasilmaan.

Lili.

Aukiolla seisova hahmo on Lili.

Ja sitten olen takaisin tyhjyydessä, jossa tunnen naisen edelleen pitelevän kädestäni kiinni. Eikä ole epäilystäkään, ettenkö enää tietäisi miksi naisen ääni on niin turvallinen.

Jostakin syystä äiti on täällä. Äiti, joka oli vuosien jälkeen kesken suviseurojen ottanut tuhlaajapoikansa avosylin vastaan. Äidin lohduton ääni tekee mut surulliseksi. Tulee tarve lohduttaa. Auttaa sitä ymmärtämään, että olen yhä täällä, vaikka en tiedä miten. Yritän pakottaa sormet puristamaan äidin kättä, mutta en tiedä onnistunko siinä. Äidin ääni hiljenee. Ei kai se vaan ole taas lähdössä pois. Juuri kun vasta tajusin, että se todella on äiti. Puristan yhä lujempaa, vaikka tuntuu edelleen siltä kuin mitään ei tapahtuisi.

- Julius?

Äidin äänestä on kadonnut se surumielinen sointi.

Yritän vastata, mutta sanoja ei kuulu. Ei, vaikka yritän miten kovasti tahansa.

- Julius, äiti tässä. Minä tiedän, että sinä kyllä palaat vielä meidän luokse.

Haluaisin sanoa äidille, etten tiedä onnistuuko se. Etten tiedä miten täältä tyhjyydestä voi palata, mutta sanat juuttuvat kurkkuuni, joka tuntuu yhtä karhealta kuin hiekkapaperi. Tekisin melkein mitä vain, että saisin juoda lasillisen vettä.

Aallot paiskaavat mut yhä uudelleen ja uudelleen kohti rantaa. Yritän kauhoa kohti pintaa, mutta suuntavaisto on kadonnut. On vain massoittain vettä, joka riepottelee mua mihin sattuu. Tunnen miten happi alkaa loppua ja vedän siinä samalla keuhkoihini vettä. Ja sitten en enää jaksa uida vastaan.