Ravistelen hermostuksissani käsiä ja yritän rauhoittaa sydämen lyöntejä, jotka hakkaavat rinnassani tuhatta ja sataa. On epätodellista, että kaikkien niiden toivottomien päivien ja viikkojen jälkeen Julle on nyt täällä. Edessäni olevan käytävän päässä, josta valkoinen numero kymmenellä varustettu ovi johtaa sen huoneeseen.
- Täällähän sä olet.
Käännyn ympäri kuullessani tutun äänen. Severi astelee luokseni ja rutistamme toisiamme pikaisesti.
- Ootko sä valmis? se kysyy huomatessaan mun puhaltelevan ilmaa ulos.
- Ihan rehellisesti en oikeastaan tiedä. Vähän ehkä ahdistaa, kun mietin, että mitä jos se on jollakin tavalla muuttunut. Entä jos se ei ole enää oma itsensä.
Severin katseessa käy ymmärrys.
- Usko pois, Jullen persoonaa ei saa pois edes pihdeillä vetämällä, se sanoo ja virnistää.
Naurahdan, kun päähäni tulee mielikuva tilanteesta.
- Jospa oot oikeassa, sanon ja jatkan sitten - Mennäänkö?
Severi nyökkää ja lähdemme kävelemään rinnatusten ovea kohti. Matkalla kerkeän vielä miettiä äidin sanoja, jotka se sanoi edellisenä iltana puhelimessa, kun kyselin millainen Julle oli ollut, kun äiti oli käynyt tapaamassa sitä.
- Se alkaa vasta pikkuhiljaa ymmärtää mitä sille on tapahtunut ja se ottaa selvästi aika koville. Älä kysele siltä liikaa tapahtuneesta vaan anna sen itse kertoa, jos se haluaa puhua siitä.
Severi työntää oven auki ja astun sen perässä sisään. Huone on avara ja valoisa. Toisessa reunassa on sänky, jonka ympärillä olevat verhot on vedetty sivuun. Sängyn selkänojaa on nostettu ylös ja sen vieressä olevalla pöydällä lojuu pino kirjoja ja avattu Super Salmiakki-pussi. Julle istuu sängyn laidalla selkä meihin päin ja katselee ikkunasta ulos. Se on pukeutunut vihreisiin sairaalan vaatteisiin, jotka ei näytä oikein istuvan sille. Hiukset on kasvaneet sitten viime näkemän ja vaaleat latvat ovat alkaneet kääntyä kiharalle.
- Ai sä sait vieraita. Jätänkin teidät tänne ihan omaan rauhaan.
Vessaa puhdistamassa ollut siivooja työntää kärryt pois huoneesta ja sulkee oven perässään.
Julle ei tunnu huomaavan meidän tuloa, eikä myöskään siivoojan poistumista. Se vain istuu sängyllään hiljaisuudessa ja tuntuu ajelehtineen jonnekin omaan maailmaansa.
- Julius? Severi yrittää ennen kuin alamme lähestyä sitä.
Viimein Julle kääntyy katsomaan. Sen ilmeen perusteella on hankala arvioida, onko se tunnistanut meidät, mutta äidin mukaan se oli heti tiennyt, kuka se oli, joten toivon, ettei tämä vierailu muutu yhtään kammottavammaksi kuin se jo tuntuu olevan.
- Toin sulle ristikoita, jos aika käy pitkäksi, sanon ja ojennan sille uusimman numeron, jonka ostin ajomatkalla sairaalaan.
Julle ottaa lehden sanomatta sanaakaan ja laittaa sen sitten pöydälle kirjojen päälle.
Nielaisen saadakseni kurkkuun nousseen palan tunteen katoamaan ja vilkaisen Severiä, joka näyttää yhtä hämmentyneeltä kuin tunnen itseni olevan.
- On ollut ikävä äijää, se sanoo ja laskee käden Jullen hartialle.
Julle on edelleen hiljaa, mutta sen silmiin kohonneet kyyneleet alkavat valua poskipäitä pitkin.
- Me oltiin tosi huolissaan susta. Kerettiin jo pelätä pahinta, sanon hiljaa.
Minuutit kuluvat ja Jullen kyynelille ei näytä tulevan loppua. Se on niin sydäntä särkevää katsoa, ettei ole kaukana, että alkaisin itse vollottaa kuin pieni lapsi.
- Lili ei tullut...
Jullen sanat rikkovat hiljaisuuden. Mutta koska hiljaisuudesta on sen lyhyen tapaamisen aikana tullut ainoa tapa olla, en heti osaa reagoida.
- Joo, se ei päässyt, Severi ehtii vastata ennen mua.
- Haluatteko? Julle kysyy ja ojentaa rapisevaa karkkipussia meitä kohti.
Nappaan pari mustaa kiekkoa kouraan ennen kuin tarjoan pussin Severille.
Kaikki tässä hetkessä tuntuu niin oudolta, etten tiedä miten päin mun pitäisi oikein olla. En tiedä mistä puhuisin Jullelle, kun se ei näytä kovin halukkaalta puhumaan. En edes tiedä haluaako se meidän olevan täällä.
- Sano vaan, jos haluat levätä niin me voidaan hilppasta pois. Ei sun tarvitse väkisin meitä jaksaa, sanon sille.
Julle mutustelee karkkia suussaan ja pyyhkii sitten jo osittain kuivuneet kyyneleet kämmenselkäänsä.
- Jääkää vaan. Ei ole kiva olla yksin, se sanoo ja katsoo mua suoraan silmiin.
Voisin vaikka vannoa, että sen katse on täynnä tuskaa. Niin pohjattoman surulliselta se näyttää.
- Onko täällä hyvät safkat? Severi kysyy siltä nakatessaan karkin suuhunsa.
- Aikamoista liisteriä välillä, Julle vastaa ja virnistää yllättäen.
Sen sekunnin sadasojan ajan tuntuu kuin se oikeasti olisi siinä. Se Julle, jonka mä tunnen. Ja sitten se tunne katoaa yhtä nopeasti kuin on tullutkin, kun virne kuihtuu sen kasvoilta.
- Eikö Lili tullut?
Severi vilkaisee mua kysyvästi. Olen yhtä hämmentynyt kuin se. Jullehan kysyi jo samaa aiemmin.
- Ei se päässyt tulemaan, sanon samalla kun mietin onko äiti unohtanut kertoa mulle jotain olennaista.
Jullen hartiat lysähtävät kasaan. Se laskee karkkipussin kädestään sängylle ja nousee sitten nojaamaan ikkunalautaa vasten. Haluaisin halata sitä ja kertoa, miten paljon olen kantanut huolta siitä, mutta en tee niin, koska en tiedä miten se reagoisi. Tuntuu kuin se kävelisi nuoralla, jonka mikä tahansa väärin sanottu ajatus voi heilauttaa niin, että se putoaa alas. En uskalla ottaa sitä riskiä, että vain pahennan Jullen oloa.
- Mitä kotiin kuuluu? se kysyy ja kääntyy ympäri nähdäkseen mut.
- Siellä odotellaan, että annat niille luvan tulla katsomaan, jos jaksat ottaa ne tänne riehumaan, vastaan.
Niin äiti oli ainakin sanonut.
- Ai isäkin?
Julle katselee mua odottavasti, kun joudun hetken miettimään mitä vastaisin.
- Kyllä sekin on ollut huolissaan susta. Ei vaan sano sitä ääneen, mutta kyllä siitä aistii, että se on helpottunut, kun oot nyt täällä.
Julle vain tyytyy nyökkäämään.
En edelleenkään tiedä millaiset välit sillä on isän kanssa. Omissanikaan kun ei ole liiemmin kehuttavaa. Jotain on mennyt niin syvästi rikki sisälläni, etten ehkä koskaan pysty täysin antamaan isälle anteeksi. En, vaikka tiedän, että se on muuttunut parempaan suuntaan.
Kuuluu koputusta ja sairaalan työntekijä kurkkaa ovensuusta.
- Täältä tulis nyt päiväruoka.
Työntekijä nostaa tarjottimen käytävällä olevista kärryistä, vetää sitten Jullen pöydän alla olevan tason esiin ja laskee tarjottimen siihen.
- Otatko maitoa vai vettä?
Julle sävähtää. Se on niin pieni liike, että en olisi kiinnittänyt siihen huomiota, ellen olisi juuri katsonut siihen päin.
- Maitoa.
Työntekijä tuo vielä kukkurallaan olevan maitolasin tarjottimelle ja poistuu sitten käytävään.
Julle istuu takaisin sängylle, siirtää tarjottimen eteensä ja alkaa näykkiä lautasella olevaa epämääräisen näköistä lihapalaa.
- Ihan kuin se sun paistama kana silloin lapsena mummon mökillä.
Jullen heitto on niin yllättävä, että alan nauraa. Muistan kyllä elävästi sen kerran, kun halusin välttämättä opetella paistamaan kanaa ja äidin salmonella varoittelut oli jäänyt niin vahvasti mieleen, että paistoin kanaa aivan liian pitkään. Se oli samaan aikaan sitkeää ja kuivaa kuin korppu. Julle rohkeana lupasi maistaa, mutta ei saanut kunnolla edes palaa haukattua irti.
- Kai sä olet edes vähän kehittynyt siitä? se kysyy samalla kun kiusoitteleva hymy nousee sen kasvoille.
- Sitä sun pitää kysyä joltakin muulta, sanon sille ja saan Severin nauramaan.
- Matiaksen ruuat on pääsääntöisesti ihan syötäviä.
- Osaathan sää näköjään edes joskus kehua mua, sanon ja tökkään Severiä kylkeen niin, että se hätkähtää hiukan.
Julle on sillä välin uponnut omiin ajatuksiinsa ja syö ruokaansa vaiti. En voi edes kuvitella mitä sen pään sisällä liikkuu. Ei varmaan kukaan voi, joka ei ole kokenut vastaavaa. Millaista on herätä vain tajutakseen, että on käynyt kuoleman porteilla ja että oma elämä on ollut pysähtyneenä samalla kun muut ihmiset ovat mennä porskuttaneet eteenpäin.
Kun Julle on saanut syötyä, yritän vielä Severin kanssa viritellä keskustelua, mutta Julle tuntuu vajoavan vain yhä syvemmälle omiin ajatuksiinsa.
- Meidän pitää varmaan alkaa lähtemään. Tullaan taas joku päivä uudestaan käymään, sanon lopulta, kun Julle ei ole hetkeen osallistunut keskusteluun.
- Ai, no kiva kuitenkin, että kävitte.
Kierrän käsivarren Jullen harteiden ympärille ja hyvästelen sen Jumalan rauhalla. Severi tekee perässä samoin. Kun olemme jo ovella, Julle vielä huikkaa perään - Tuleeko Lili käymään?
Hengitän kerran syvään ennen kuin vastaan - Kerron sille, että kysyit. En voi varmaksi luvata, että se pääsee tulemaan. Se on kuulemma kiireinen.
Julle kallistaa päätään ja sen olemus tuntuu taas käpertyvän kasaan.
- Ehkä on parempi, ettet sano sille mitään, se sanoo niin hiljaa, että joudun pinnistelemään saadakseni sanoista selvää.
- Hyvä on. En sano.
Huikkaan vielä heipat ennen kuin Jullen huone jää taakse ja suuntaamme kohti käytävän päässä olevia hissejä.
- Etkö oikeasti sano Lilille mitään? Severi utelee, kun hissin ovet sulkeutuvat ja jäämme kaksin.
- En tiedä. Ehkä sanonkin. Jotenkin jäi sellainen olo, että Jullen pitäis saada nähdä se. Mun täytyy kyllä kysellä äidiltä, että onko Jullen muistissa häikkää. Ei se normaalisti olisi kysellyt samaa asiaa noin monta kertaa.
- Joo. Sama kävi mielessä. Toivottavasti se ei oo mitään pysyvää.
Automatka kämpälle vilahtaa niin hetkessä, etten edes kerkeä ajatella mitään muuta kuin tyhjänä ammottavaa jääkaappia. No sentään mun ei tarvitse tyytyä sitkeään kanaan ja laihan näköiseen kastikkeeseen kumipottujen kaverina.