Hiilen mustaa #3

Kipu sai silmäni vuotamaan. Pyristelin vastaan, mutta turhaan. Ote minusts vain tiukkeni. Juuri, kun olin luovuttamaisillani, kädet irtosivat ja olin vapaa. Kuulin jonkun kuiskaavan mieleeni: "Juokse", ja minä juoksin. Kadut vilisivät silmissäni ja niitä kirveli. Veren maun tunnettuani pysähdyin. Nojasin polviini ja läähätin.

Poika asteli kulman takaa luokseni. Kuiskasi mieleeni rauhoittavia sanoja, jotta en säikähtäisi ja juoksisi pakoon. Tärisin, sillä en ollut syönyt moneen tuntiin mitään. Hiilen mustat silmät katselivat minua huolestuneena. Poika tarttui käteeni ja talutti. Kävelimme hiljaa katuja eteenpäin ja päädyimme lopulta vanhan talon eteen. Kiersimme sen taakse ja astuimme ovesta sisään.

Olisin luullut talon haisevan vanhalle ja ummehtuneelle, mutta talo ei haissut, eikä se näyttänyt sisältä lainkaan vanhalta. Hän antoi minulle ruokaa. Käski syödä ja näytti lopulta huoneen, jossa voisin nukkua. En olisi halunnut jäädä, mutta väsymys vei voiton. Kääriydyin viltin alle ja nukahdin. Ennen kuin suljin silmäni, kuulin hänen kuiskaavan mielessäni: "Hyvää yötä Fylandi."

Hiilen mustaa #2

En halunnut vastata. Istuin hiljaa paikallani ja käänsin katseeni pois hänen silmistään. "Ei sun tarvi vastata, jos et halua. Kyllä mää tiiän, että et sää täällä vaan huvikseen istu", hän sanoi ja nousi. Kohotin katseeni ja hän ojensi minulle kätensä. Tartuin siihen ja hän veti minut seisomaan. Hän lähti kävelemään ja kun en seurannutkaan, hän kääntyi ja kysyi: "Etkö sää haluakkaan nähä, että mihin mä sut veisin?" "Enpä oikeestaan", sanoin ja lähdin kävelemään toiseen suuntaan, vaikka jalat olisivat halunneet kulkea toiseen suuntaan.

Kun olin kävellyt jo monta korttelia eteenpäin, kuulin askeleita takaani. Pysähdyin ja askeleet takanani hiljenivät myös. Jatkoin matkaa ja kuulin taas askeleita. Pysähdyin uudestaan ja käännyin. Takanani ei ollut ketään. Joku painoi kätensä suulleni ja silmilleni. En nähnyt mitään, enkä pystynyt huutamaan apua.

Hiilen mustaa #1

Kaduilla piili varjoja. Kävelin, vaikka tunsin sydämen sykkeen kiihtyvän ja pelkäsin. Tunsia kylmiä väristyksiä ihollani. Ihan kuin varjot olisivat pystyneet koskettamaan sitä. Ihan kuin ne olisivat kutsuneet luokseen, leikitelleet kanssani. Minä pakenin. Kiihdytin askeleitani ja jätin ne taakseni nuolemaan näppejään. Eivät ne minua saisi, eivät koskaan. 

Katulamppujen himmeä loiste alkoi jo näkyä edessäni. Juoksin niiden luokse ja kävelin tavallisten ihmisten tavoin kävelykatua pitkin huolettomana. Olin karannut kotoa, jos sitä kodiksi voisi edes sanoa. Laitos se oli. Perhekoti, jossa minun piti asua, sillä vanhempani olivat kuolleet. Mitä minä siellä olisin tehnyt. Pärjäisisin minä muuallakin. 

Kun jalkani eivät enää kannatelleet, istuin ylipursuavan roskalaatikon viereen ja painoin pääni käsiini. Tunsin kyyneleet poskellani ja yritin räpsäyttää ne pois. Eivät ne kadonneet. Jatkoivat vain kaksi kertaa vuolaammin ja niin minä istuin siinä ja itkin, vaikka en tiennyt sille syytä. 

Roskat rapisivat ja kuulin askeleita. En jaksanut välittää ja säpsähdin vasta sitten, kun joku istui viereeni. "Onko kaikki hyvin?" ääni kysyi. Nostin pääni ja tuijotin suoraan hiilen mustiin silmiin. Pojalla oli tummat hiukset, mustat vaatteet ja vino hymy. Hänkö hymyili minulle. Räpsäytin silmiäni ja katsoin uudelleen. Hän hymyili yhä ja se hymy sai minun vatsani kääntymään nurin niskoin. "Oletko sinä paossa jotain? Näen sen silmistäsi", hän kysyi ja hänen hymynsä oli hiipunut olemattomiin..

Jatkan tätä tarinaa joka päivä joulukalenterin tavoin :) 

Kentauri

Suuria valkoisia hiutaleita leijaili taivaalta. Kuljin sitä tuttua lenkkipolkua, josta risteytyi pienempiä polkuja. Kukaan ei koskaan ollut uskaltautunut menemään niitä pitkin. Vanhat tarut kertoivat, että siellä ei ollut turvallista liikkua. Muutamia murhiakin oli tapahtunut. Jokin silti kiehtoi poluissa minua. Katsoin kelloa. Minulla olisi vielä aikaa ennen kuin minun pitäisi lähteä kotiin. Astuin yhdelle polulle ja kävelin sitä eteenpäin. Lumi narskui kenkieni alla. Kun olin kävellyt mutkikasta polkua jo jonkin aikaa, kuulin kavioiden kopsetta. Ne lähestyivät koko ajan ja kuuluivat yhä lujempaa ja lujempaa. Mutkan takaa ilmestyi hevonen ilman ratsastajaa. Räpsäytin silmiäni. Se ei ollutkaan hevonen. Se oli puoleksi ihminen ja puoleksi hevonen. Se oli kentauri. Hän huomasi minut ja pysähtyi. Seisoi paikallaan jännittyneenä. Suljin silmäni ja kun avasin ne, kuulin laukan äänet. Kavion kopse vaimeni ja lopulta sitä ei enää kuulunut lainkaan. Palasin polkua takaisin epäuskoisena tapahtuneesta.

Kevät saapui hiljalleen. Nurmikko alkoi vihertää ja muuttolinnut palasivat. Joutsenten äänet kuuluivat vesistöiltä. Kävelin taas sitä tuttua metsäpolkua, josta risteytyi monia pienempiä polkuja. Käännyin pienemmälle polulle ja kävelin sitä jonkun matkaa. Kamera roikkui kaulallani. Huomasin maassa kauniita kukkia. Kyykistyin niiden eteen ja räpsin kuvia. Painoin selaa nappia ja katselin ottamiani kuvia. Viimeisimmässä kuvassa näkyivät kaviot. Säikähdin ja nostin katseeni. Kentauri seisoi muutaman kymmenen metrin päässä minusta. Hänen silmänsä katselivat minua. Peruutin muutaman askeleen taaksepäin. Kentauri hymyili ja sanoi: "Yleensä me pelkäämme enemmän teitä, kuin te meitä." Sydämeni sykki yhä kiivaammin ja kiivaammin. Käännyin ja juoksin pois. Tunsin kentaurin tuijotuksen selässäni juostessani.

Nousin autosta ja kävelin koulun oville. Aukaisin ne ja astuin sisään. Kävelin luokkani ovelle ja koputin sitä. Ovi aukaistiin ja astelin luokkaan. Katselin luokkatovereitani. Tutut silmät katselivat minua luokan perältä. Missä olin nähnyt ne? Poika hymyili minulle. Hänellä oli täysin samanlaiset silmät ja hymy, kuin metsässä näkemälläni kentaurilla. Istuin tyhjään pulpettiin ja katselin eteenpäin. En uskaltanut puhua tunnilla mitään. Kun tunti päättyi, ryntäsin ulos luokasta ja menin pihalle. Seisoin pihalla pelästyneenä ja yritin tasoittaa hengitystäni. Kuulin askeleita takaani ja käännyin. Poika seisoi takanani hymyillen ja kysyi: "Juoksetko nytkin karkuun?" Pudistin päätäni. Katselin hänen suloista hymyään ja kauniita silmiään. "Et sää oo oikeesti olemassa", sanoin hiljaa ja suljin silmäni. Hän astui viereeni ja kosketti kädellään poskeani. "Enkö? Miten sitten selität sen, että tunnet kosketukseni?" hän sanoi ja astui askeleen taaksepäin. Avasin silmäni ja katsoin taas poikaa. "En tiedä, mutta en usko taruolentoihin", sanoin ja yritin livahtaa pois. Poika tarttui käteeni ja sanoi: "Ei sinun tarvitse uskoa taruolentoihin, mutta toivon, että pystyt uskomaan siihen, että minä seison sinun edessäsi ja olen elävä." Nyökkäsin ja hän päästi kädestäni irti. Lähdin kävelemään takaisin koululle ja kuulin hänen vielä sanovan perääni: "Sinä olet kaunis." Pysähdyin ja käänsin katseeni häneen. Hän hymyili valloittavaa hymyään ja katseli minua. "En ole", sanoin hiljaa ja kävelin pois. Poika ei sanonut siihen enää mitään.

Selviytyjä

Surullisena katsoin sun perään. Jätit mut yksin siihen seisoo, katselemaan kaikkea sitä, mitä olisin voinu saaha. 

En ollu koskaan tajunnu, et kuin paljo sä satutit mua sillon, ku olit vielä mun vierellä. Tajusin sen vasta sit, ku olit jo lähteny. Ainaki se opetti mua siitä, että kaikki ei aina oo sitä miltä se näyttää.

Tuntu siltä niin ku joku ois vetäny puukolla mun sydäntä. Tuntu siltä, ku olisin vuotanu verta. Sellasta kipua, joka ei näy ulospäin. 

Joku saatto ajatella mut nähdessää, et siin on ihminen, jolla on kaikki hyvin elämässä. Oliko mulla? Ei.. 

Opin siit ainaki sen, että luottamus särkyy herkästi. Unelmat hajoaa hetkessä palasiksi.

Kotona mä katoin sun kuvaa. Siin sä hymyilit mun vieressä. Näytit oikeesti onnelliselta, mutta mikä teki sit sen, että sä et enää vaan jaksanu. Vaikka mä toisaalta oon katkera sulle, nii en mä halua, et sun elämäs on rankkaa. Mä toivon, et säki viel joskus saat sen kuntoo ja pystyt oikeesti iloitsee. Mäki selvisin, mikset säki. Selvitää yhessä, vaikkaki erillää..