Kesästä on jo aikaa. Välillä se tuntuu unen omaiselta. On vaikea uskoa, että mä olin oikeasti toisella puolella maapalloa. Että välissä oli tuhansia kilometrejä.
Muistan jännityksen, kun täti jätti mut lentokentällä yksin ja mä kävelin turvatarkastukseen. Mä en tajunnut, että olin oikeasti lähdössä.
Lentokoneessa yritin nukkua ja välillä katselin maisemia. Välilasku oli Islannissa. Mä oon aina haaveillut, että pääsisin käymään siellä. Olin mä siellä joku vajaa kahdeksan tuntia, mutta sain vain erittäin pienen pintaraapaisun yläilmoista ja lentokentän ikkunoista.
Olin kuumotellut yksin lentämistä ja turvatarkastusta jenkeissä, koska mun kielitaito oli mitä oli. Islannista Minneapolikseen mun viereen tuli koneessa istumaan kaks suomalaista tyttöä, joiden kanssa mä sitten juttelin ja vaihdettiin puhelinnumeroita.
Perillä mua tuli vastaan mun host-perheen tyttö ja sen ystävä. Oli vaikeuksia ymmärtää mitä mulle puhuttiin, enkä mä osannut hirveästi puhua takaisin. Tytöt vei mut ruokapaikkaan. Oli siitä kuitenkin monta tuntia, kun mä olin syönyt viimeksi.
Mentiin syömään tytön kerrostaloasuntoon ja sitten ajettiin noin tunti vielä perille mun kesäkotiin. Oli tosi outo tunne nousta autosta ja katsoa taloa, missä mä tulisin asumaan pari kuukautta.
Illan tutustuin perheeseen ja kävin yksin saunomassa. Kaikki lapset yritti puhua mulle yhtä aikaa, enkä mä ymmärtänyt niiden puheista mitään. Mulle oli laitettu peti jo valmiiksi ja painoin illalla pään tyynyyn ja ajattelin, että mä olen onnellinen tästä kaikesta ja että mulla tulis varmasti olemaan ihana kesä.
Ensimmäiset pari viikkoa oli mulle henkisesti ja fyysisesti tosi raskaita. Mä en ymmärtänyt juurikaan mitään mitä mulle puhuttiin. Jouduin käyttämään google kääntäjää melkein joka välissä tai kysymään perheen isältä suomennusta. Mua ahdisti uusi kulttuuri, kielimuuri ja se etten mä osannut kieltä.
Harkitsin niiden parin viikon aikana monta kertaa vakavasti paluulippujen ostamista suomeen. Itkin, koska olin niin väsynyt ja ahdistunut. Jet lag painoi vielä pahasti päälle ja oli tosi raskasta yrittää keskittyä aina, kun mulle puhuttiin jotain.
Parin viikon jälkeen elämästä alkoi tulla arkisempaa ja mulle muodostui tiettyjä rutiineita, jotka teki elämästä siellä helpompaa. Kielitaito alkoi karttua pikkuhiljaa. Mulla oli kova tahto ja halu oppia. Sen takiahan mä olin sinne lähtenyt.
Kesällä mä kävin hoitamassa naapurissa hevosia, uin uima-altaassa ja heitin talviturkin Chicagossa tulvineessa joessa. Otin kuvia kävellen paljain varpain nurmikolla tuhansien matojen kanssa, jotka oli jäänyt veden alle. Söin jogurttijätskiä ja itse tehtyjä hamppareita.
Ajoin autolla ristiin rastiin ja tutustuin niin amerikkalaisiin kuin suomalaisiinkin. Kävin iltakylissä ja vierailin eri perheissä. Olin viikon kielileirillä ja reissasin sieltä kahden suomalaisen tytön kanssa Chicagoon vajaaksi viikoksi. Shoppailin paikallisissa kaupoissa monia tunteja ja pelasin frisbee golfia.
Sain paljon uusia ystäviä, joihin pidän vieläkin yhteyttä. Opin myös kieltä paljon paremmin, kuin mä olin ajatellut. Hyvänä esimerkkinä siitä on se, että ennen tuota reissua mä en ymmärtänyt englannin tunneilla ikinä mitä opettaja puhui ja kesän jälkeen mä olen pystynyt puhumaan enkuksi vaikeistakin asioista ja katsonut paljon videoita ilman suomenkielisiä tekstityksiä.
Oon ylpee kaikesta mitä opin ja sain. Mutta ennen kaikkea mä olen kiitollinen tuosta kesästä. Ehkä vielä joku päivä palaan sinne ajamaan autolla moottoritiellä ja kiertelemään kotikaduilla olevia kirppiksiä.
Jos jenkkipostaukset kiinnostaa, niin kerro kommenteissa :)