lupaatko olla hyvä minulle

sinä yönä
taivas täyttyi vaaleanpunaisista pilvistä
sora ropisi maihareitteni alla
käärin villapaitani hihat rullalle
ja revin päivänkakkaran terälehtiä
niin kauan
etten enää rakastanut

.....

en ole halunnut kirjoittaa
sinusta
vaikka mieleni ei ole unohtanut
sillä et ole enää olemassa
minulle

sinun sanasi
vaatekaappini kätköissä
joinakin öinä herään ajattelemaan
miten liekit nuolevat ne pois
eikä minun enää tarvitse
muistaa

.....

lupaatko?
olla hyvä minulle

lupaatko?
sieluni tummuessa
vetää minut takaisin valoon
etten hukkuisi
enkä katoaisi
itseltäni

varjele kaikelta pahalta #9

Paluumatkalla alkaa sataa. Vesi ryöpsähtelee pitkin tuulilasia ja paiskaantuu voimalla maahan. Auto meinaa lähteä muutamaan otteeseen vesiliirtoon, mutta Matias saa ohjattua varmoin ottein meidät pahimpien kohtien ohitse.

    - Mikä koiranilma.

    Tutkailen Matiaksen ilmettä. Mun on jotenkin vaikea kuvitella sitä vihaisena. Sen kasvot kun ovat aina niin levollisen näköiset.

    Joskus kauan sitten sisälläni oli ollut sama rauha. Kun ei vielä ollut ollut pelkoa huomisesta. Tai elämästä muutenkaan. Kun oli jaksanut luottaa johdatukseen, ja siihen, että joku varjelisi vaikeidenkin hetkien ylitse. 

    - Mitä mietit? Matiaksen ääni on lempeä. 

    En tiedä mitä vastaisin. En ole varma haluanko avata syvimpiä ajatuksiani juuri nyt. Kun kipu viiltää syvemmälle kuin koskaan ennen. 

    - Ei sun tarvitse sanoa, jos se on jotakin henkilökohtaista. Kyllä mä ymmärrän. 

    Mitenköhän Matias reagoisi, jos se tietäisi kuka mä oikeasti olen. Ehkä mä olen sen mielestä tuhoon tuomittu. 

    - Tuntuuko susta koskaan pahalta Jullen puolesta? kysyn lopulta hiljaa. 

    En tiedä, onko se liian arka aihe ottaa esille. Mutta jostain syystä haluan tietää. 

    Matias vilkaisee minua. Sen silmissä kimmeltää. 

    - Onhan se ihan äärettömän raskasta elää, kun edes miettii sitä, miten erilaiset arvot toisella on. Kun toivois kaikille muillekin pelkästään hyvää. Mutta kun usko on henkilökohtainen. En voi mennä uskomaan Jullen, enkä kenenkään muunkaan puolesta. Onneksi aina voi rukoilla ja taivaan Isä on luvannut kuulla kaikki pyynnöt. Eikä sitä koskaan tiedä, jos sydän avautuu kuulemaan ja löytyykin halu olla uskomassa. 

    Hetkeen en pysty sanomaan sanaakaan. Yritän vain sulatella kuulemaani, ja huomaan kysyväni itseltäni, surisikohan Matias koskaan minun vuokseni. 

    - Lohduttavaa on kuitenkin se, ettei ihmisellä ole valtaa päättää, kuka pääsee taivaaseen ja kuka ei, koska me ei pystytä näkemään kenenkään sydämen tilaa. 
    Vaivumme molemmat omiin ajatuksiimme. Ja päädyn huomaamattani miettimään, miten äärettömän paljon toivon, että Matiaksella ei ole kotipuolessa ketään, ketä se katsoisi samalla tavalla kuin mua, kun olemme kahden. 

varjele kaikelta pahalta #8

Taivaalta tihkuttaa vettä. Onneksemme olemme kerenneet purkaa teltat ja pakata tarpeettomat tavarat rinkkoihin. Istumme kuitenkin vielä hetkeksi nuotion lämpöön ja juomme kahvia, joka maistuu kitkerältä. Meinaan polttaa kieleni hörpätessäni vähän turhan ison kulauksen. 

    Kukaan ei ole sanonut hetkeen sanaakaan. Haikeus leviää koko leiriin. Emme ole vielä valmiita lähtemään, mutta jokainen meistä tietää, että arki odottaa muutamien ajotuntien päässä.

    - Oisko mitään joku reissu taas talvella tällä samalla porukalla? Aada ehdottaa.

    En voisi olla kiitollisempi siitä, että voin näiden muutamien päivien jälkeen sanoa heitä parhaiksi ystävikseni. 

    - Mä olen ainakin mukana.

    Severistäkin on kuoriutunut yllättävän lungin oloinen tyyppi.

    - Mites Lili? Lähtisitkö?

    Matiaksen katse saa melkein sydämeni sulamaan. Enkä todellakaan tiedä miten jaksan enää tämän kaiken jälkeen elää ilman sitä. 

    - Lähtisin, sanon ja saan Matiaksen hymyilemään. 

    - Toivottavasti Maiju pääsee ens kerralla mukaan. Voin vaan kuvitella, miltä siitä tuntu jäädä kotiin, Aada sanoo hiljaa.

    - Äläpä. Se on varmaan aika kateellinen. Miettikää nyt. Nähtiinhän me sentään karhu.

    Tökkään Matiasta kylkeen ja se älähtää. 

    - Lili!

    - Niin? kysyn niin rauhallisellä äänellä kuin kykenen samalla kun sisimpäni haluaisi purskahtaa nauruun.

    - Sä teet musta vielä hullun joku päivä.

    Severi katselee meitä ja kuiskaa jotain Aadalle, joka vain nyökyttelee sille takaisin. Sitten ne molemmat iskevät mulle silmää.

    - Rakkaudesta se hevonenkin potkii.

    Julle on juuri saapunut vedenheitto reissultaan.

    - Mikä teitä kaikkia vaivaa? kysyn, ja mietin, miten haluaisin läksyttää heistä jokaista. 

    - Ei mikään. Ei yhtikäs mikään, Matias sanoo, kaappaa mut kainaloonsa, eikä heti päästä irti.

    Sisälläni oleva tuska kasvaa ja laajenee.

    Miten mä voin välittää jostain ihmisestä näin paljon, että tekee kipeää.

Jylhä kuusirivi ja soliseva puro jäävät taaksemme palatessamme takaisin vaellusreitille.

Julle kulkee joukon etummaisena ja heittää jotain juttua Matiaksen kanssa. Mä taas päädyn kulkemaan viimeisenä, jotta voin ihastella maisemia vielä ne muutamat vaivaiset kilometrit.

Aada hyräilee joitakin rippikoulusta tuttuja lauluja. Severi taas heittelee ilmassa jättisuurta käpyä, jonka on juuri löytänyt maasta. 

    Tihkusade voimistuu, joten päädyn pukemaan sadetta pitävän tuulitakkini pysähtyessämme pienelle nuotiopaikalle syömään.

    - Ei ois enää ku pari kilsaa. Jotenkin niin outoa. 

    Yhdyn Aadan sanoihin.

    Outoa. Todellakin.

    - Palaatteko kaikki takas kouluun huomenna? kysyn.

    Muut nyökyttelevät.

    - Entä sä itse? 

    Vilkaisen Jullea ja pudistan päätäni. 

    - Mä oon lupautunut menee töihin. 

    Huokaisen helpotuksesta, kun kukaan ei kysy työpaikkani nimeä. Häpeän sitä juuri nyt enemmän kuin koskaan sillä en voisi ikinä sanoa Matiaksen kuullen, että teen silloin tällöin vuoroja baarissa, josta se vasta muutamia viikkoja sitten haki Jullen ja minut kyytiinsä. En usko, että se arvostaisi tai edes jaksaisi ymmärtää. 

    - Okei. Matka jatkuu, Matias sanoo ja nousee ylös. 

    Nostamme rinkat selkäämme ja suuntaamme takaisin metsään.

Autojen keulat näkyvät mutkan takaa. Tunnen piikin rinnassani, kun edes mietin, että joudun kohta hyvästelemään osan porukasta. 

    - Tarjoan sille kahvit, joka on ensimmäisenä autolla, Matias sanoo ja ryntää juoksuun.

    Me muut seuraamme sen perässä, mutta joudumme lopulta tyytymään siihen lopputulokseen, että Matias saa viedä itse itsensä kahvilaan.

    - Joudun näköjään tyytymään omiin kuiviin läppiini, se toteaa ja virnistelee. 

    Severi heittää omansa ja Aadan rinkan autonsa takakonttiin ja lähestyy sitten mua.

    Olen jo aikeissa ojentaa sille käteni, mutta se päättääkin rutistaa mua vilkaisten kuitenkin Matiasta ensin pikaisesti. 

    - Ihan huippu, että tulit. Meinaan ois ollut aika tylsää kahdestaan. Ei ne Matiaksen jutut sentään niin hyviä oo. 

    Kuulen Matiaksen rykäisevän taustalla.

    - Kiitos itsellesi. Oli mukava tutustua suhun paremmin, kun ei kerta riparilla oikein kerennyt sua oppia tuntemaan. 

    Severi hymyilee ja tekee sitten tilaa Aadalle, joka levittää kätensä halaukseen. 

    - Lili sä oot ihan mielettömän ihana!

    Hymyilen väkisinkin.

    - Samat sanat. Tulee ikävä!

    - Pidetäänhän yhteyttä? Aada vielä kysyy ennen kuin päästää lopulta irti.

    - Ehdottomasti. 

    Julle kättelee, enkä oikeastaan ylläty siitä yhtään.

    - Sori vielä siitä viimeisestä, se sanoo ja näyttää aidosti pahoittelevalta.

    - Unohda koko juttu, sanon ja hymyilen sille.

    Nousen lopulta Matiaksen autoon pelkääjänpaikalle ja vilkutan vielä Aadalle, joka huiskii kädellään epämääräisen näköisesti suuntaamme ennen kuin häviää näkyvistä.

    - Että sellainen reissu.

    Käännyn katsomaan Matiasta, jonka hymy ylettyy silmiin asti, ja tajuan sillä samalla sekunnilla, että olemme jääneet kahden. Ja jo pelkkä tieto saa mut tuntemaan oloni maailman onnellisimmaksi ihmiseksi.

varjele kaikelta pahalta #7

Läpi yön heräilen siihen, että varpaani ovat jäässä, mutta en yrityksistäni huolimatta löydä villasukkiani mistään, enkä raaski herättää Aadaa etsimään niitä kanssani. 

Usva leijailee aukion yllä kavutessani ylös viileän teltan sisuksista. Näyttää siltä, että Matias on valvonut melkein koko yön sillä nuotiolla olevat hiillokset hohkaavat vielä lämpöä. Aukio vaikuttaa kuitenkin hiljaiselta, joten epäilen sen menneen takaisin nukkumaan. 

Pesen hampaani ja pulahdan jääkylmään puroveteen, joka saa hampaani kalisemaan ja kroppani tärisemään. Haluan kuitenkin tuntea oloni puhtaaksi, olin sitten metsässä tai en. 

Saapuessani takaisin leiriin, muut nukkuvat edelleen. Harjaan hiukseni ja levitän ohuen kerroksen kosteusvoidetta iholleni, joka on hieman ottanut osumaa edellispäivän auringosta. Puen päälleni lämpimimmän paidan, jonka olen ottanut mukaani. Ja tällä kertaa se sattuu olemaan äidin kutoma villapaita, joka saa hetkessä mut kyyneliin. 

Kerään lähimaastossa olevia oksia ja sytytän nuotion, jonka lämmössä annan viimein ajatusteni tulla ja mennä vapaasti. Metsällä on yllättävän terapeuttinen vaikutus mieleen. 

Kaadan juomapullosta vettä kahvipannuun ja haen katseellani kiveä, jonka viereen muistelen Severin jättäneen eväsleipäpussin. Löydän lopulta pussin, mutta leivät ovat tipotiessään. Pussin palaset lojuvat maassa ja lähemmäksi kävellessäni näen vielä kosteassa maassa siihen painuneet jäljet. 

Joku kiljuu.

Peitän korvani ennen kuin tajuan äänen tulevan minusta. 

Kuulen teltan vetoketjujen aukeavan ja kohta Severi, Matias ja Aada syöksyvät luokseni. 

- Mitä nyt? Severi kysyy hengästyneellä äänellä. 

- Kävikö sulle jotain? Matias jatkaa. 

En saa sanaakaan suustani, joten päädyn vain osoittamaan jälkiä. 

- Karhu? Aada kysyy hiekan järkyttyneen oloisena. 

- Jaa vai että on otso käynyt herkut hakemassa, Severi toteaa. 

Matias kyykistyy ja alkaa tutkimaan jälkiä. 

- Nää on ihan tuoreet. 

Tunnen, miten lämmin humahdus kulkee koko kroppani halki ja valahdan kalmankalpeaksi. 

- Ootko nyt aivan varma? Aada kysyy epäilevänä. 

- Eli se saattaa vielä olla täällä jossain? kysyn ja pelkään kohta pyörtyväni siihen paikkaan. 

- Lili etkö sä toivonut näkeväsi karhun? Nyt sulla ois elämäsi tilaisuus. Senkun vaan seuraat nuita jälkiä. 

Matiaksen ääni on vakava, mutta tiedän sen vitsailevan. 

- Taidan jättää tällä kertaa väliin. 

Rasahdus kaikuu aukion halki. 

Käännymme kohti ääntä, joka kuulostaa tulevan takaamme. 

Ja siellä. Aukion toisella laidalla seisoo ihka elävä karhu, joka on juuri tainnut iskeä silmänsä meihin. 

- Älkää vaan kääntäkö sille selkää, ja nyt pitää pitää kovaa meteliä. 

Tunnen suunnatonta halua juosta metsään niin lujaa kuin ikinä pääsen, mutta onnekseni Matias takertuu paidastani kiinni ja estää pähkähullun ajatukseni. 

- Se lähtee sun perään tuolla menolla. Etkä sä voi voittaa sitä juoksukilpailussa. Ja jos edes mietit kiipeäväsi puuhun niin turha luulo. Se pääsee sinnekin. 

- Vapaaehtoisia, jotka haluais esittää kuollutta? Severi heittää. 

Sydämeni hakkaa hullunlailla. En ole varmaan koskaan pelännyt mitään yhtä paljoa. 

Karhu on lakannut tuijottamasta meitä, mutta se etenee verkkaisin askelin kohti leiriämme. 

- Eii! Meidän teltta! 

Aadan parkaisu yllättää meistä jokaisen. 

Karhu pysähtyy ja kääntyy nyt jälleen kohti meitä. 

Yhtäkkiä se kumartuu ja sen pää putoaa maahan. 

Kiljun niin kauan, että Matias rutistaa mut syliinsä ja heijaa hiljalleen edestakaisin. 

- Kaikki hyvin. Sulla ei oo mitään hätää. 

Silmiini kohonneet kyyneleet kuivuvat Matiaksen paitaan. Mutta se ei välitä. 

- Kato mitä äijä? kuulen Severin sanovan jossain kauempana. 

Käännyn ja näen Jullen riisuvan yltään karhun turkkia. 

- Se olit sinä. Etkö ollutkin? Tää oli sun idea. 

Aada kiehuu raivosta. 

Severi ja Julle vain naureskelevat. 

- Te! Älykääpiöt! 

Aada yrittää hakata nyrkeillään Severiä rintaan, mutta tämä vain kaappaa Aadan syleilyynsä, eikä päästä irti. 

Olen melko varma, että Matias on ollut juonessa mukana, mutta en jaksa juuri sillä hetkellä olla vihainen. Tarvitsen kipeästi halausta ja sitä Matias parhaillaan tarjoaa, joten tyydyn vain nojaamaan sen rintaa vasten ja kuuntelen tasaisia sydämenlyöntejä, jotka saavat lämmön virtaamaan suonissani. 

- Anteeksi, Matias kuiskaa niin hiljaa, että vain minä voin kuulla. 

- En ajatellut, että Julle menis niin pitkälle, se vielä jatkaa. 

Julle tulee lähemmäksi. Näen sen silmissä pahoittelua, vaikka suu on edelleen kääntynyt virneeseen. 

- Sori Lili. Ei ollut tarkotus säikäyttää ihan noin paljoa. Me ajateltiin, että sinä ja Aada huomaisitte melkein heti, etten oo se metsän oikea kuningas. 

- Anteeksipyyntö hyväksytty, vaikka kosto elää, sanon ja näen Aadan näyttävän mulle peukkua Severin käsien välistä. 

Ainakin tiedän ketä pyytää mukaan, kun keksin maailmanluokan parhaimman idean, miten saada pojat yhtä järkyttyneiksi kuin minä. 

varjele kaikelta pahalta #6

Herään teltasta hien valuessa selkääni pitkin. Heivaan itseni ylös makuupussista, nappaan rinkastani uimapuvun ja pyyhkeen ja hipsin oviaukosta ulos yrittäen olla herättämättä Aadaa.

    Aamuauringon säteet siivilöityvät mäntyjen välistä ja saavat puron pintaveden kimaltelemaan. Riisuudun pyyhkeen mutkassa ja puen uimapuvun. Ilmassa on vielä ripaus kirpeää yöilmaa.

    Istun penkereellä olevalle kivelle ja uitan varpaitani jääkylmässä vedessä. Suljen hetkeksi silmäni ja keskityn puron hiljaiseen solinaan ja lintujen lauluun, jotka suhahtelevat metsän yllä.

    Saapuessani takaisin teltalle näen iloisia kipinöitä lennättävän nuotion, jonka yläpuolella keikkuu poriseva kahvipannu. Aadaa ei näy missään, joten vaihdan päälleni puhtaat vaatteet ja etsin vielä hammasharjan ja -tahnan.

    Toivottelen huomenet Matiakselle, joka kantaa sylillisen puita nuotiopaikalle ja alkaa kohentelemaan tulta.

    - Otatko kahvia? se kysyy ja väläyttää päivän ensimmäisen hymyn.

    Nyökkään sillä tiedän, miten huono idea on yrittää puhua hammasharja suussa.

    Kuksa lämmittää mukavasti sormiani, jotka ovat vielä kohmeessa hyytävän kylmästä purovedestä.      Kuuntelen Severin ja Aadan keskustelua politiikasta ja mietin, miten vähän oikeastaan tiedän siitä mitään.

    - Saitko nukuttua?

    Matias on kääntynyt katsomaan mua.

    - No jäi kyllä kieltämättä parhaimmat kauneusunet saamatta.

    Kuulen Matiaksen naurahtavan hyväntuulisesti. 

    - Mä nukuin sitten vissiin sunkin edestä, Aada heittää väliin. 

    - Sä et kyllä taida tarvita mitään kauneusunia.

    Kaikki pysähtyy hetkellisesti.

    - Matias meinaa, että sä näytät kauniilta jokatapauksessa.

    Käännän katseeni Aadasta Severiin, joka hymyilee ja iskee sitten silmää.

    Matias on kääntänyt mulle selkänsä, joten tyydyn vain tuijottelemaan kahviani, jonka toivon jäähtyvän. 

    Mitähän se meinas sillä sen heitolla. 

Tavarat on pakattu ja nuotiopaikka siistitty. Nostan rinkan selkääni ja jätän vielä viimeisen katseen metsän siimekseen, jotta muistaisin vielä myöhemminkin ne hetket siellä. 

    - Lili tuletko sä? 

    Severi on pysähtynyt odottamaan mua.

    - Tulen tulen. 

    Rinkka painaa kuin synti, vaikka sen olisi pitänyt keventyä jokaisen syödyn aterian myötä. 

    Tai sitten mä vaan kuvittelen. 

    Alkumatkasta ylitämme suon pitkospuita pitkin, ja jostain syystä nautin siitä erityisesti. Ehkä osasyynä on Severin imitaatiot Jope Ruonansuusta, jotka saavat meidät muut ulvomaan naurusta.

    - Laulettaisko joku laulu? Aada ehdottaa, kun meno alkaa pikkuhiljaa rauhoittua

    - Minkä arvon neiti tahtoo laulaa? 

    - Ku ollaan kerta vaeltamassa niin miten ois se matkustan ympäri maailmaa. 

    Yhdyn lauluun muiden mukana, vaikken ole ollenkaan varma omasta lauluäänestäni. En ole juurikaan laulanut koulun pakollisten musiikintuntien lisäksi. 

    Ja siinä laulaessamme matka menee aivan yllättäen. Suo päättyy ja tiheä männikkö muuttuu kapeaksi solaksi, jonka molemmin puolin kohoaa valtavat rinteet. 

    - Ruokatauko. 

    Lasken rinkan maahan ja istun hetkeksi lepuuttamaan jalkojani. 

    Tämähän käy melkein työstä. 

Aurinko painuu paksun pilvimassan taakse ja ilma alkaa viilentyä. Kasaan Aadan kanssa teltan pystyyn ja lähden sen jälkeen etsimään lisää puita nuotioon. 

    - Lili odota. 

    Matias hölkkää mut kiinni. 

    Kävelemme rinnatusten ja yritän samalla rauhoitella kiihtyneitä sydämenlyöntejäni. 

    Keräämme puista katkenneita kuivia oksia ja risuja. Matias viheltelee ja tekee tietämättään olostani vieläkin tukalamman. 

    - Jäin miettimään sitä meidän eilistä keskustelua, se sanoo ollessamme palaamassa takaisin leiriin. 

    - Mitä siitä?

    - Niin kun sä sanoit, että on sekin mahdollisuus, ettei koskaan lakannut uskomasta. Mitä sä tarkoitit sillä? 

    Nielaisen. 

    - Mulla oli aika vaikeaa uskon kanssa. Isä ei oikein jaksanut ymmärtää, että on se välimaasto, kun ei ole varma haluaako olla uskomassa, mutta ei toisaalta ole myöskään kieltänyt uskoa. Se tavallaan pakotti mut valitsemaan. 

    - Ai se päätti sun puolesta vai? 

    - No joo. Niinkin vois sanoa. 

    Matiaksen katseessa on surua. 

    Ja miten haluaisinkaan sanoa, ettei sen tarvitse surra mun takia. 

    - Kyllähän mä olen joskus miettinyt, mihin tää elämä mua vie. 

    - Eipä sitä oikein kukaan tiedä. 

    Matias hymyilee, mutta hymy ei ylety silmiin asti. 

    - Toisaalta se on aika helpottavaa, ettei tiedä. 

    - Niin. 

    Nuotio on jo melkein sammunut saapuessamme takaisin. Lasken muutaman risun hiilloksen päälle ja puhallan niin kauan, että liekit nuolevat uusien puiden kaarnaa. 

    Kaikkialla on hiljaista. Linnutkin ovat lakanneet laulamasta. Istumme pitkään hiljaa ja vain katselemme tulta. 

    Lopulta nousen, toivotan Matiakselle hyvät yöt ja kampean itseni takaisin makuupussin lämpöön.