särkynyt

Vesipisarat ovat jäätyneet kimalteleviksi kiteiksi verkkoaidan ympärille ja tähdet ovat sammuneet yksi toisensa jälkeen. Olen matkalla tuntemattomaan. Kukaan ei ole kertonut, mihin meitä viedään. Minua ja nuita satoja muita miehiä vieressäni, joita kiskotaan voimalla kuorma-autojen lavoille.

Näen joidenkin liukastelevan tiellä, joka on saanut kirkkaan pumpulimaisen kuorrutteen, mutta jonka alla on petollinen musta jää. Hitaimpia tönitään eteenpäin. Kaatuneet saavat mojovan lyönnin kivääristä selkäänsä. Epäröivät ja tottelemattomat kiskotaan sivuun ja käsketään rämpimään metsänreunaan. Kuulen laukaukset korvissani kaikuna ja näen ihmisten kaatuvan kasvot edellä maahan, lumen värjäytyessä pulppuavan punaiseen vereen, vaikka käännän katseeni ajoissa pois.

Ensimmäisillä kerroilla tunsin luhistuvani maahan ja päästin suustani pientä pihinää. Eräs sotilas kuitenkin huomasi sen sillä hän veti minut muista erilleen ja näin hänen silmiensä verestävän vihasta, kun hän lopulta sanoi - Eikö poika ole nähnyt, kun sikoja teurastetaan?

Ja kun pudistin päätäni, hän jatkoi - Nämä miehet kokevat saman kohtalon, elleivät osoita kunnioitusta. Sikoja he ovat. Aivan yhtä lailla.

Sen jälkeen en edes värähtänyt, kun vieressäni oleva neljissä kymmenissä oleva kaljuuntuva mies lähti tästä maailmasta.

Ehkä se tarkoittaa sitä, että mieleni on jo särkynyt. Että sotilaat ovat saaneet revittyä minusta viimeisetkin rippeet ihmisyydestä pois.

Kompuroin yrittäessäni kiivetä kolisevalle lavalle. Jalat eivät meinaa saada tukea ja jäinen pinta luistaa käsien alla. Ja kun viimein huomaan jonkun kurottavan kätensä laidan yli, annan itselleni luvan tarttua siihen.

- Kiitos, kuiskaan miehelle, jonka uniformun etumus on rypyssä ja jonka lakista puuttuu käsin ommeltu merkki.

- Eipä kestä, hän sanoo ja tekee minulle tilaa viereensä.

teksti, jonka löysin sattumalta driven tiedoistoista. kirjoitettu joitakin vuosia sitten. 

miehelleni

silloin kun ensi kerran kohtasimme
tähdet eivät vielä tuikkineet meille.
sydämeni oli säröillä ja luulin,
etten enää koskaan uskaltaisi rakastaa.

sinussa oli jotain sellaista herkkyyttä,
joka sai sydämeni vavahtamaan paikoiltaan.
näit minussa jotain,
mitä en ollut itse kyennyt näkemään.

tuli talvi ja lauloin romanssia autossa matkalla mökille.
olin laulanut sitä viimeksi silloin,
kun olimme kohdanneet ensimmäistä kertaa.
ehkä sisimpäni tiesi jo silloin,
etten osaisi enää elää ilman sinua.
että vielä jonain päivänä
olisit koko maailmani.

varjele kaikelta pahalta #72 (Matias) paluu menneisyyteen

Ovi on raollaan käytävään. Käytävään, jonka seinällä aiemmin palaneen lampun kupu on särkynyt, ja jonka seiniä koristavat kehyksissä olevat kuvat kahdesta pellavapäisestä pojasta, joista pidempi ja vanhempi on laskenut kätensä nuoremman olkapäälle. Kuin suojellakseen. Pitääkseen tämän turvassa.

Äänet kimpoilevat pitkin yläkerran seiniä. Isän ääni. Ja Juliuksen.
    Isä vaatii saada tietää. Vaatii vastauksia kysymyksiin, joihin veljellä ei ole aikomustakaan vastata.
    Julle ei halua tai ei pysty.
    Matias on nähnyt sen tämän silmistä.
    Ne ovat olleet tummat ja tyhjät.
    Tyhjät kuin tiimalasin puolikas hiekan valumisen jälkeen.
    Se kaikki oli alkanut jo aikoja sitten. Ensin Julle oli lakannut tulemasta kotiin sovittuina aikoina. Sitten se oli lakannut käymästä lainkaan.
    Monien viikkojen jälkeen Matias oli herännyt yöllä siihen, kun viereisen huoneen ikkuna oli ängetty väkisin auki ja veli oli hakenut huoneestaan tavaraa. Kiivennyt hatarat tikkaat yläkertaan, työntänyt reppuun mytyn vaatteita ja palannut samaa reittiä takaisin.
    Matias oli alkanut pitää ikkunaa auki öisin. Elätellyt toivoa, että jonain yönä veli palaisisi, eikä enää lähtisi pois.
    Ja nyt tämä oli viereisessä huoneessa ja riiteli heidän isänsä kanssa.
    Matias työntää ovea hiljaa. Niin hiljaa, ettei siitä kuulu inahdustakaan.
    Hänen on pakko mennä väliin. On sietämätöntä kuunnella, miten isä ei ymmärrä lopettaa. Ei ymmärrä, että pahentaa vain omalla toiminnallaan tilannetta.
    Juliusta ei voi pelastaa. Sen Matias on tajunnut jo päiviä sitten.
    Se sattuu syvälle sisimpään. Saa vedet kihoamaan silmiin. Pistää kropan vääntymään mutkalle ja oksennuksen nousemaan kurkkuun.
    Julius on kadonnut heiltä muilta. Kadottanut lisäksi itsensä itseltään.
    Matias tietää, ettei Julius ole paha. Ei sisimmältään. Mutta se ei helpota hänen tuskaansa, eikä tuo Juliusta heille takaisin.
    Julius on saanut sairauden. Sairauden, joka vie tämän hautaan, ellei tämä tajua itse ajoissa lopettaa.
    Matias vääntää isän käden irti Juliuksen kaulalta. Pitää tästä kiinni niin kauan, että veli kohottaa katseensa hänen silmiinsä ja katoaa sitten ikkunasta yhä pimenevään yöhön.
    Sitten hän päästää irti.
    Kyyneleet sumentavat hänen silmiään niin kauan kunnes isän vyöstä jääneet jäljet punertavat jälleen selässä ja kipu saa hänet lysähtämään polvilleen lankkulattialle.
    - Pojat eivät itke, ovat viimeiset sanat, jotka hän kuulee isänsä sanovan. Sitten maailma pimenee hänen silmissään.

unohtumaton

Mummon keittiö tuntuu yhtä pieneltä kuin lapsena. Ihan kuin se ei olisi muuttunut siitä juuri lainkaan, jos ollenkaan.

Nojaan ovenkarmia vasten ja katselen, miten mummon jo elämää pitkään nähneet kädet kaatavat vettä kahvinkeittimen säiliöön ja napsauttavat keittimen päälle.

Siinä hetkessä on jotain niin lohdullista. Kuin olisin taas pikkutyttö, joka katselee ihmeissään mummon hyllyillä olevia tavaroita, jotka kiiltelevät ja näyttävät kalliilta. 

Mummo kertoo niiden olevan Canadasta.

Istumme pirtinpöydän ääreen mieheni kanssa ja mummo ottaa sen tutun paikan keinutuolista.

Selaamme kuvakirjaa, jonka täti on tehnyt mummolle lahjaksi. 

Täti tekee sellaisen joka vuosi. 

Tässä kirjassa on kuvia useamman vuosikymmenen takaa. Niiltä ajoilta, kun oma äitini ja muu sisaruskatras olivat vielä nuoria ja nykyistä mummolaa ei vielä ollut olemassakaan.

Kuvia katsellessamme mummo kertoo ihmisistä, jotka vilahtavat kuvissa. Nuo yksittäiset muistot ovat kirkkaana hänen mielessään.

Sitten mummo havahtuu kesken kertomuksen ja kysyy keittikö hän meille jo kahvia vai ei.

Vakuutamme, että kahvit on keitetty ja kurkistan mummonkin kuppiin, joko hän on itse kerennyt juomaan.

Mummo hymähtää hyväntuulisesti ja toteaa, että kunhan oman nimen ja osoitteen vielä muistaisi niin siihen asti kaikki olisi riittävän hyvin. 

Sitten hän ojentaa meille toisen kirjan, jota en ole vielä aiemmin nähnyt.

Kirjan, jossa on kuvia vaarin hautajaisista.

Räpyttelen silmiä, mutta en saa pakotettua kyyneleitä pysymään poissa kasvoiltani. Minun on pakko paeta eteiseen ja lukita vessan ovi.

Tunnen pahan olon vyöryvän päälle. Jonkin pidättelemättömän kivun ja surun peittävän kaiken muun alleen.

On pakko hengittää. Hengittää sisään ja ulos uudestaan ja uudestaan niin kuin terapeutti on neuvonut.

Ja kun viimein palaan olohuoneeseen, kädessäni on useampi pala paperia, johon upotan poskilleni valuvat kyyneleet, kunnes kirjan viimeinenkin sivu on käännetty.

Kolme viikkoa myöhemmin istun oman kotini keittiönpöydän ääressä ja muistelen tuota hetkeä. Kyyneleet saapuvat kutsumattomina vieraina ja sydämeni on särkyä pelkästä ajatuksesta, että vielä jonain päivänä saattaisi tulla sellainen aika, ettei mummo enää muistaisi lapsenlastaan tai edes omaa nimeään.

varjele kaikelta pahalta #71 (Matias)

Sade rummuttaa asuntovaunun kattoa maatessani pitkästä ajomatkasta väsähtäneenä taakse levitetyllä sängyllä. Päässä tuntuu raskaalta ja otsassa jyskyttää, mutta en tiedä mistä se johtuu. Ehkä pitäisi varulta pyytää Liliä hieromaan hartioista jumit pois.

    Löydän toisinaan itseni miettimästä tulevaisuutta. Mihin se meitä vie. Mikä on taivaan Isän tahto ja tarkoitus. Saanko vielä jonain päivänä sanoa Liliä vaimokseni.

    Suviseurat saavat kehoni ja mieleni sekaisin. Samaan aikaan se muistuttaa niistä ajoista, kun mietin, miksi rakastan ihmistä, jonka sydän ei kanna sisällään samaa uskoa, mutta myös siitä, kun katseeni löysi kuukausien jälkeen Lilin väkijoukon keskeltä isostateltasta, joka kylpi kultaisessa ilta-auringon valossa ja muodosti Lilin hiusten ympärille valokehän. Se oli näyttänyt niin kauniilta kävellessään hakepolkua pitkin avonaiselle oviaukolle, että olin jopa hetkeksi unohtanut hengittää. Sitten mulle oli tullut pakottava tarve päästä sen luo. Tarttua sen kädestä. Saada jutella sen kanssa. Sanoa, että kyllä mä yhä edelleen rakastin sitä. Ja että en ollut kyennyt unohtamaan, mitä meillä oli sen pienen hetken ajan ollut.

    Jos Lili ei olisi suostunut juttelemaan, olisin varmaan silloin hajonnut tuhansiksi sirpaleiksi. En olisi hetkeen jaksanut tehdä mitään tai nähdä ketään. Olisi tuntunut siltä kuin maa olisi vedetty pois jalkojen alta ja yhtäkkiä pitäisi jaksaa kannatella itseään tyhjässä avaruudessa.

    Myöhemmin kaikki pelot olivat käyneet toteen. Lili oli muuttanut toiselle puolelle maata. Jättänyt mut yksin lupaustensa kanssa siinä toivossa, että jaksaisin yhä edelleen odottaa sitä. Että antaisin sille vielä aikaa, jotta se voisi vielä jonain päivänä olla valmis. Valmis päästämään irti niistä vanhempiensa kuolemien jättämistä köysistä, jotka estivät sitä rakastamasta ketään.

    Kun tarpeeksi paljon pelkää joutuvansa luopumaan jostakusta, alkaa uskoa, että rakastamatta jättäminen tekee kaikesta helpompaa. Ja kun lopulta elämä viedään toiselta pois, ei koskaan lakkaa suremasta, että ei uskaltanut rakastaa. Ja sitten huomaa menettäneensä kaksinkertaisesti.

    Havahdun ajatuksistani, kun Lili saapuu takaisin vessoilta ja räpsäyttää sateenvarjostaan pahimmat vesipisarat pois.

    - Mä oon jo ihan valmis unten maille, se sanoo haukotellen ja vilkaisee rannekelloaan, jonka viisarit osoittavat jonnekin puoli yhdentoista seuduille.

    - Haluaisin kans nukkumaan, mutta mulla vihloo päätä. Voisitko vähän aikaa hieroa hartioita, jos se edes vähän helpottais? kysyn ja väläytän sille väsyneen hymyn.

    - Voin hetken aikaa. Sitten mä kyllä painun nukkumaan.

    Se istahtaa taakseni sängylle, kun olen viimein löytänyt hyvän asennon lattialta, joka hohkaa viileää yöilmaa. Annan pääni nojata sen polvia vasten ja suljen silmät.

    Lilin lämpöiset kädet liikkuvat hitaasti t-paidan päällä ja tekevät pyörivää liikettä. Välillä se hieroo kovempaa sormillaan. Pyörittää lihaksia, jotka ovat kiristyneet fyysisen työn raskaudesta.

    - Lähtee oikein veri liikkeelle, kun on jopa vähän heikko olo, sanon sille hiljaa, kun päässä tuntuu pökkeröiseltä.

    - En ihmettele. Sä oot kyllä ihan jumissa koko jätkä. Sydän ja kaikki muu.

    Sen nauru helkähtelee asuntovaunun sisällä, kun silmäni kohtaavat sen katseen ja pyöritän niitä kysyäkseni, onko se ihan tosissaan mun kanssa, vai heittääkö se vaan läppää.

    Lilin lopettaessa hierontahetken nousen ylös ja rutistan sen syliini.

    - Tiedäthän sä, että mä rakastan sua maailman eniten? kysyn siltä hiljaa sillä sanat meinaavat takertua kurkkuuni.

    - Tiedän mä, se vastaa ja puristaa kädestäni niin lujaa, että siihen painuu sen kynnen jäljet.

    - Ja mä rakastan sua aivan yhtä paljon, se vielä jatkaa.

    Eikä sydämeni ole koskaan tuntunut painavan niin paljon onnellisuudesta kuin juuri sillä hetkellä, kun hymyni heijastuu Lilin kasvoille.