varjele kaikelta pahalta #104 (Matias)

Ravistelen hermostuksissani käsiä ja yritän rauhoittaa sydämen lyöntejä, jotka hakkaavat rinnassani tuhatta ja sataa. On epätodellista, että kaikkien niiden toivottomien päivien ja viikkojen jälkeen Julle on nyt täällä. Edessäni olevan käytävän päässä, josta valkoinen numero kymmenellä varustettu ovi johtaa sen huoneeseen.

- Täällähän sä olet.

Käännyn ympäri kuullessani tutun äänen. Severi astelee luokseni ja rutistamme toisiamme pikaisesti.

- Ootko sä valmis? se kysyy huomatessaan mun puhaltelevan ilmaa ulos.

- Ihan rehellisesti en oikeastaan tiedä. Vähän ehkä ahdistaa, kun mietin, että mitä jos se on jollakin tavalla muuttunut. Entä jos se ei ole enää oma itsensä.

Severin katseessa käy ymmärrys.

- Usko pois, Jullen persoonaa ei saa pois edes pihdeillä vetämällä, se sanoo ja virnistää.

Naurahdan, kun päähäni tulee mielikuva tilanteesta.

- Jospa oot oikeassa, sanon ja jatkan sitten - Mennäänkö?

Severi nyökkää ja lähdemme kävelemään rinnatusten ovea kohti. Matkalla kerkeän vielä miettiä äidin sanoja, jotka se sanoi edellisenä iltana puhelimessa, kun kyselin millainen Julle oli ollut, kun äiti oli käynyt tapaamassa sitä.

- Se alkaa vasta pikkuhiljaa ymmärtää mitä sille on tapahtunut ja se ottaa selvästi aika koville. Älä kysele siltä liikaa tapahtuneesta vaan anna sen itse kertoa, jos se haluaa puhua siitä.

Severi työntää oven auki ja astun sen perässä sisään. Huone on avara ja valoisa. Toisessa reunassa on sänky, jonka ympärillä olevat verhot on vedetty sivuun. Sängyn selkänojaa on nostettu ylös ja sen vieressä olevalla pöydällä lojuu pino kirjoja ja avattu Super Salmiakki-pussi. Julle istuu sängyn laidalla selkä meihin päin ja katselee ikkunasta ulos. Se on pukeutunut vihreisiin sairaalan vaatteisiin, jotka ei näytä oikein istuvan sille. Hiukset on kasvaneet sitten viime näkemän ja vaaleat latvat ovat alkaneet kääntyä kiharalle.

- Ai sä sait vieraita. Jätänkin teidät tänne ihan omaan rauhaan.

Vessaa puhdistamassa ollut siivooja työntää kärryt pois huoneesta ja sulkee oven perässään.

Julle ei tunnu huomaavan meidän tuloa, eikä myöskään siivoojan poistumista. Se vain istuu sängyllään hiljaisuudessa ja tuntuu ajelehtineen jonnekin omaan maailmaansa.

- Julius? Severi yrittää ennen kuin alamme lähestyä sitä.

Viimein Julle kääntyy katsomaan. Sen ilmeen perusteella on hankala arvioida, onko se tunnistanut meidät, mutta äidin mukaan se oli heti tiennyt, kuka se oli, joten toivon, ettei tämä vierailu muutu yhtään kammottavammaksi kuin se jo tuntuu olevan.

- Toin sulle ristikoita, jos aika käy pitkäksi, sanon ja ojennan sille uusimman numeron, jonka ostin ajomatkalla sairaalaan.

Julle ottaa lehden sanomatta sanaakaan ja laittaa sen sitten pöydälle kirjojen päälle.

Nielaisen saadakseni kurkkuun nousseen palan tunteen katoamaan ja vilkaisen Severiä, joka näyttää yhtä hämmentyneeltä kuin tunnen itseni olevan.

- On ollut ikävä äijää, se sanoo ja laskee käden Jullen hartialle.

Julle on edelleen hiljaa, mutta sen silmiin kohonneet kyyneleet alkavat valua poskipäitä pitkin.

- Me oltiin tosi huolissaan susta. Kerettiin jo pelätä pahinta, sanon hiljaa.

Minuutit kuluvat ja Jullen kyynelille ei näytä tulevan loppua. Se on niin sydäntä särkevää katsoa, ettei ole kaukana, että alkaisin itse vollottaa kuin pieni lapsi.

- Lili ei tullut...

Jullen sanat rikkovat hiljaisuuden. Mutta koska hiljaisuudesta on sen lyhyen tapaamisen aikana tullut ainoa tapa olla, en heti osaa reagoida.

- Joo, se ei päässyt, Severi ehtii vastata ennen mua.

- Haluatteko? Julle kysyy ja ojentaa rapisevaa karkkipussia meitä kohti.

Nappaan pari mustaa kiekkoa kouraan ennen kuin tarjoan pussin Severille.

Kaikki tässä hetkessä tuntuu niin oudolta, etten tiedä miten päin mun pitäisi oikein olla. En tiedä mistä puhuisin Jullelle, kun se ei näytä kovin halukkaalta puhumaan. En edes tiedä haluaako se meidän olevan täällä.

- Sano vaan, jos haluat levätä niin me voidaan hilppasta pois. Ei sun tarvitse väkisin meitä jaksaa, sanon sille.

Julle mutustelee karkkia suussaan ja pyyhkii sitten jo osittain kuivuneet kyyneleet kämmenselkäänsä.

- Jääkää vaan. Ei ole kiva olla yksin, se sanoo ja katsoo mua suoraan silmiin.

Voisin vaikka vannoa, että sen katse on täynnä tuskaa. Niin pohjattoman surulliselta se näyttää.

- Onko täällä hyvät safkat? Severi kysyy siltä nakatessaan karkin suuhunsa.

- Aikamoista liisteriä välillä, Julle vastaa ja virnistää yllättäen.

Sen sekunnin sadasojan ajan tuntuu kuin se oikeasti olisi siinä. Se Julle, jonka mä tunnen. Ja sitten se tunne katoaa yhtä nopeasti kuin on tullutkin, kun virne kuihtuu sen kasvoilta.

- Eikö Lili tullut?

Severi vilkaisee mua kysyvästi. Olen yhtä hämmentynyt kuin se. Jullehan kysyi jo samaa aiemmin.

- Ei se päässyt tulemaan, sanon samalla kun mietin onko äiti unohtanut kertoa mulle jotain olennaista.

Jullen hartiat lysähtävät kasaan. Se laskee karkkipussin kädestään sängylle ja nousee sitten nojaamaan ikkunalautaa vasten. Haluaisin halata sitä ja kertoa, miten paljon olen kantanut huolta siitä, mutta en tee niin, koska en tiedä miten se reagoisi. Tuntuu kuin se kävelisi nuoralla, jonka mikä tahansa väärin sanottu ajatus voi heilauttaa niin, että se putoaa alas. En uskalla ottaa sitä riskiä, että vain pahennan Jullen oloa.

- Mitä kotiin kuuluu? se kysyy ja kääntyy ympäri nähdäkseen mut.

- Siellä odotellaan, että annat niille luvan tulla katsomaan, jos jaksat ottaa ne tänne riehumaan, vastaan.

Niin äiti oli ainakin sanonut.

- Ai isäkin?

Julle katselee mua odottavasti, kun joudun hetken miettimään mitä vastaisin.

- Kyllä sekin on ollut huolissaan susta. Ei vaan sano sitä ääneen, mutta kyllä siitä aistii, että se on helpottunut, kun oot nyt täällä.

Julle vain tyytyy nyökkäämään.

En edelleenkään tiedä millaiset välit sillä on isän kanssa. Omissanikaan kun ei ole liiemmin kehuttavaa. Jotain on mennyt niin syvästi rikki sisälläni, etten ehkä koskaan pysty täysin antamaan isälle anteeksi. En, vaikka tiedän, että se on muuttunut parempaan suuntaan.

Kuuluu koputusta ja sairaalan työntekijä kurkkaa ovensuusta. 

- Täältä tulis nyt päiväruoka. 

Työntekijä nostaa tarjottimen käytävällä olevista kärryistä, vetää sitten Jullen pöydän alla olevan tason esiin ja laskee tarjottimen siihen. 

- Otatko maitoa vai vettä? 

Julle sävähtää. Se on niin pieni liike, että en olisi kiinnittänyt siihen huomiota, ellen olisi juuri katsonut siihen päin. 

- Maitoa. 

Työntekijä tuo vielä kukkurallaan olevan maitolasin tarjottimelle ja poistuu sitten käytävään.

Julle istuu takaisin sängylle, siirtää tarjottimen eteensä ja alkaa näykkiä lautasella olevaa epämääräisen näköistä lihapalaa. 

- Ihan kuin se sun paistama kana silloin lapsena mummon mökillä.

Jullen heitto on niin yllättävä, että alan nauraa. Muistan kyllä elävästi sen kerran, kun halusin välttämättä opetella paistamaan kanaa ja äidin salmonella varoittelut oli jäänyt niin vahvasti mieleen, että paistoin kanaa aivan liian pitkään. Se oli samaan aikaan sitkeää ja kuivaa kuin korppu. Julle rohkeana lupasi maistaa, mutta ei saanut kunnolla edes palaa haukattua irti. 

- Kai sä olet edes vähän kehittynyt siitä? se kysyy samalla kun kiusoitteleva hymy nousee sen kasvoille. 

- Sitä sun pitää kysyä joltakin muulta, sanon sille ja saan Severin nauramaan. 

- Matiaksen ruuat on pääsääntöisesti ihan syötäviä.

- Osaathan sää näköjään edes joskus kehua mua, sanon ja tökkään Severiä kylkeen niin, että se hätkähtää hiukan. 

Julle on sillä välin uponnut omiin ajatuksiinsa ja syö ruokaansa vaiti. En voi edes kuvitella mitä sen pään sisällä liikkuu. Ei varmaan kukaan voi, joka ei ole kokenut vastaavaa. Millaista on herätä vain tajutakseen, että on käynyt kuoleman porteilla ja että oma elämä on ollut pysähtyneenä samalla kun muut ihmiset ovat mennä porskuttaneet eteenpäin. 

Kun Julle on saanut syötyä, yritän vielä Severin kanssa viritellä keskustelua, mutta Julle tuntuu vajoavan vain yhä syvemmälle omiin ajatuksiinsa. 

- Meidän pitää varmaan alkaa lähtemään. Tullaan taas joku päivä uudestaan käymään, sanon lopulta, kun Julle ei ole hetkeen osallistunut keskusteluun. 

- Ai, no kiva kuitenkin, että kävitte. 

Kierrän käsivarren Jullen harteiden ympärille ja hyvästelen sen Jumalan rauhalla. Severi tekee perässä samoin. Kun olemme jo ovella, Julle vielä huikkaa perään - Tuleeko Lili käymään?

Hengitän kerran syvään ennen kuin vastaan - Kerron sille, että kysyit. En voi varmaksi luvata, että se pääsee tulemaan. Se on kuulemma kiireinen. 

Julle kallistaa päätään ja sen olemus tuntuu taas käpertyvän kasaan. 

- Ehkä on parempi, ettet sano sille mitään, se sanoo niin hiljaa, että joudun pinnistelemään saadakseni sanoista selvää. 

- Hyvä on. En sano.

Huikkaan vielä heipat ennen kuin Jullen huone jää taakse ja suuntaamme kohti käytävän päässä olevia hissejä. 

- Etkö oikeasti sano Lilille mitään? Severi utelee, kun hissin ovet sulkeutuvat ja jäämme kaksin. 

- En tiedä. Ehkä sanonkin. Jotenkin jäi sellainen olo, että Jullen pitäis saada nähdä se. Mun täytyy kyllä kysellä äidiltä, että onko Jullen muistissa häikkää. Ei se normaalisti olisi kysellyt samaa asiaa noin monta kertaa. 

- Joo. Sama kävi mielessä. Toivottavasti se ei oo mitään pysyvää. 

Automatka kämpälle vilahtaa niin hetkessä, etten edes kerkeä ajatella mitään muuta kuin tyhjänä ammottavaa jääkaappia. No sentään mun ei tarvitse tyytyä sitkeään kanaan ja laihan näköiseen kastikkeeseen kumipottujen kaverina. 

toisaalla

muistutuksena itselleni

että kun tulee hetkiä,

jolloin huomaat hukuttautuvasi kirjojen maailmaan

pakenet vain todellisuutta,

jossa et voi hyvin 

varjele kaikelta pahalta #103

Vesipisarat juoksevat auton etulasia pitkin, kun Severi kaartaa punatiilisen kerrostalon pihapiiriin ja jättää Joannan ja Elisen kyydistä. Aada päätti kyydin sijaan kävellä, koska pitserialta ei ollut sen kämpälle kuin muutama hassu korttelin väli. Huikkaan heipat samalla kun mietin, että tulenkohan enää koskaan hengaamaan noiden ihmisten kanssa.

Kun takapenkki on tyhjentynyt, tajuan, että nyt jos koskaan voin yrittää jutella Aadasta Severin kanssa. 

- Mitä fiiliksiä sulla on siitä teidän erosta? kysyn, kun Severi alkaa peruuttaa takaisin isommalle tielle. 

Se vääntää radion äänet hiljaisemmalle. Ehkä saadakseen hetken lisää aikaa miettiä mitä vastaisi. 

- Tavallaan mä oon jopa helpottunut, vaikka musta tuntuu karulta sanoa näin. Se oli kuitenkin loppujen lopuksi mulle parasta mitä pystyin tuossa tilanteessa tekemään. En mä tietysti olisi toivonut, että näin käy, mutta me oltiin jo menossa ihan eri suuntiin. Arvomaailmat ei oikein kohdannut, eikä sitä kautta tulevaisuuden haaveet, se sanoo, huokaisee syvään ennen kuin jatkaa - Aada alkoi joitain kuukausia sitten puhua, ettei se välttämättä haluaisi koskaan lapsia ja vaikka joskus myöhemmin haluaisikin niin se haluais pystyä vaikuttamaan, että montako niitä tulis. Eikä tää nyt ollut ainoa asia, josta ajateltiin erillä tavalla, mutta ehkä kuitenkin se isoin ja jolla on oikeastaan eniten väliä. 

Vilkaisen pikaisesti todetakseni vain, että Severi on täysin keskittynyt pitämään katseensa tiessä. Tämä on niitä tilanteita, kun toivoisi, että olisi enemmän sanoja tai ainakin jotain tilanteeseen sopivaa sanottavaa. 

- Mä olen tosi pahoillani sun puolesta. 

Kyyneleet kihoavat silmiin. Miksi kaikista maailman ihmisistä juuri Aada ja Severi. 

- Ei sun tarvitse olla. Kyllä tää tästä. On parempi, että se tuli ilmi nyt, eikä vasta myöhemmin. Tavallaan mä oon jopa kiitollinen, että Aada kertoi niin suoraan. Se antoi mulle sitä kautta mahdollisuuden valita meidän ja eron väliltä. Oon kuullut niitäkin tarinoita, että ensin mennään naimisiin ja sitten pamautetaan joku tuollainen iso juttu, joka on ollut itsellä tiedossa jo pidempään. 

- Mä en oikein tiedä mitä sanoisin. Antaisin halin, jos sä et olisi just nyt ratissa, mutta joudut tyytymään virtuaaliseen sellaiseen, sanon ja halaan leikisti ilmaa edessäni. 

Severin kasvoilla käy hymy. 

- Mun oli tarkoitus laittaa sulle viestiä ja kysyä olisitko voinut tulla käymään. Olisin halunnut jutella, mutta sitten siinä tuli kaikenlaista, enkä mä saanut aikaiseksi, se sanoo ja pudistaa muutaman kerran päätään. 

- Ihan ymmärrettävää. Sulla on ollut varmaan paljon käsiteltävää, sanon. 

- Pahinta oli ilmoittaa omalle perheelle, että voitte nyt unohtaa häät, koska sellaisia ei ole tulossa. Jotenkin mun ei tehnyt mieli rueta selittämään porukoille, että miksi me lopulta erottiin. Yritin vaan jotenkin ympäripyöreästi kertoa. 

- Miten ne reagoi? kysyn. 

- No kyllä ne vissiin ihan ymmärsi kuitenkin. Isä sano, että usko on elämän tärkein asia, eikä sitä kannata menettää edes rakastamansa ihmisen takia. 

Sade yltyy. Severi vääntää pyyhkijät täysille, mutta sateen läpi on silti haastava yrittää nähdä. 

- Kauanko sulla meni aikaa, että pääsit Matiaksesta yli teidän ekan eron jälkeen? se kysyy, kun olemme istuneet hetken hiljaisuudessa ja vain kuunnelleet radiosta tulevan kappaleen epämääräisiä säveliä. 

- Vaikea sanoa. Joskus mietin, että ehkä mä en edes koskaan päässyt. En kai mä muuten olisi haikaillut sen perään ja ruennut sitten seurustelemaan uudestaan. Nyt mulla on enemmän sellainen olo, että se oikeasti oli tässä, eikä me enää koskaan olla toisillemme ne elämän tärkeimmät ihmiset. Että kai se sitten oli aika pitkä prosessi. Mitä tässä nyt oikein on mennyt. Pari, kolme vuotta ehkä. 

- Tällä hetkellä musta tuntuu, etten mä voi enää koskaan rakastaa ketään. En sillä tavalla kuin Aadaa, Severi sanoo tukahtuneella äänellä ja pyyhkii kasvot takin hihaan. 

- Mä en tiedä, jos tää kuulostaa susta jotenkin väärältä, mutta mä ajattelen, ettei sen rakkauden koskaan tarvi loppua. Kyllä mä edelleen rakastan Matiasta, mutta se on ehkä muuttunut enemmän välittämiseksi. Musta on ihana tietää, että mitä sille kuuluu ja missä se menee, mutta en enää iltaisin haaveile millaista  meidän elämä vois olla joidenkin vuosien päästä. Lähinnä toivon, että se yhteys vois edes jotenkin säilyä siihen ihmiseen. Ja sitten taas tuosta muiden rakastamisesta. Uskon, että nyt voi tuntua siltä, ettei enää koskaan, mutta ei sitä koskaan tiedä, jos jossakin vaiheessa joku toinen tyyppi saa sun sydämen reistailemaan ja oot taas ihan kujalla, kun mietit kaikkea, et miten voit viettää sen kanssa mahdollisimman paljon aikaa. Miten kerrot sille, että oot kiinnostunut ja niin edelleen. 

Severin kädet tärisevät, kun se kääntää rattia ja ohjaa auton tien sivussa olevalle bussipysäkille. 

- Mä en oo koskaan ollut näin hajalla kuin nyt..., se sanoo ja kuulen sen äänen särkyvän. 

Sitten tulee kyyneleet. Se painaa pään kämmeniä vasten ja sen hartiat alkavat hytkyä. 

Irrotan turvavyön ja nojaan sitä kohti kiertääkseni kädet sen ympärille. Hetki sitten olin itse lohdutettavana ja nyt Severi on se, joka lopulta murtuu. Silitän sen selkää ja mietin, etten mä todellakaan ole ainoa, jonka elämässä tapahtuu pahoja asioita. 

- Välillä mä huomaan miettiväni, että ehkä Aada vielä tulee ja sanoo, että sitä vaan pelottaa tulla äidiksi ja että ei se oikeasti ajattele niin, Severi sanoo ja alkaa nikotella. 

- Mä olin jo kerennyt miettiä miten kesällä kosisin sitä ja sitten käytäisiin ostamassa sormukset. Sen sijaan mä selaan puhelimelta kuvia meistä ja mietin poistaisinko ne tai luen sen kirjoittamia kirjeitä ja pohdin, että tekisinkö niistä nuotion. 

- Tuo on kyllä syvältä, sanon sille.

- Ehkä mä sinuna antaisin niiden kuvien ja kirjeiden vielä olla. Voithan sä vaikka siirtää ne kuvat pois puhelimesta niin ne ei jatkuvasti tuo muistoja mieleen, mutta mietit sitä poistamista vähän myöhemmin, kun oot saanut hetken miettiä. Voi olla, että joskus vielä tuntuukin tärkeältä, että sellaisiakin muistoja on olemassa. Että se oli yhdenlainen ajanjakso sun elämää. 

- Niin... Saatat olla oikeassa. Nyt vaan tuntuu, etten jaksais yhtään miettiä Aadaa tai meidän seurustelua. Se tekee niin kipeää. 

Severi laskee kädet alas ja päästän siitä irti. 

- Kiitos, kun jaksoit kuunnella, se sanoo ja väläyttää hymyn. 

- Tietysti. Sitä vartenhan me ystävät ollaan olemassa, sanon ja hymyilen sille takaisin. 

Noustessani autosta kämpän parkkiksella, katson vielä kerran Severiä ja sanon - Pidä itsestäsi hyvää huolta ja Jumalan rauhaa.

Se ottaa mua kädestä kiinni ennen kuin vastaa - Mä yritän. Jumalan rauhaa, Lili.

Ja sitten se päästää kädestäni irti. 

varjele kaikelta pahalta #102

Severi vilkaisee mua välillä taustapeilistä kuin tarkistaakseen, että mulla on kaikki hyvin. Se on yksi niistä sen luonteenpiirteistä, mitä arvostan ihan todella ja sen takia Severistä onkin niin helppo tykätä. Aada istuu pelkääjänpaikalla ja selaa instaa. Ehkä se on väsynyt, eikä jaksa osallistua keskusteluun, jota vieressäni istuvat Joanna ja Elise käyvät Severin kanssa. Sain nimet selville heti alkumatkasta, mutta jotenkin ei tunnu luontevalta jutella sen enempää varsinkin kun aiheena on politiikka. Mua se ei ole koskaan jaksanut kiinnostaa niin paljoa, että jaksaisin seurata uutisia tai olla ylipäänsä perillä Suomen tai maailman tapahtumista. Mulle riittää, että käytän äänioikeuttani, ja yleensä ehdokaskin tulee valittua päivää ennen vaaleja tehtyäni muutaman vaalikoneen. Presidentin vaalit ovat oikeastaan ainoat, joiden vuoksi saatan avata Ylen ja katsoa vähän aikaa jotakin vaalitenttiä.

Ulkopuolisuuden tunne on tullut vuosien mittaan liiankin tutuksi. Isommissa porukoissa jättäydyn helposti sivummalle, koska pelkään, ettei mulla ole tarpeeksi arvokasta sanottavaa tai että en osaa perustella miksi olen jotakin mieltä asioista. Välillä näen punaista, kun joku vaatii perusteluja ihan kaikelle. 

Kadut ovat täynnä autoja, mutta Severi onnistuu tekemään taskuparkin mun mielestä mahdottoman pieneen väliin. Ängen itseni ulos ahtaaksi käyneeltä takapenkiltä raittiiseen ulkoilmaan. 

- Onkohan muut jo tulleet? Elise kysyy ja kääntyy katsomaan autojonoa etsiäkseen tuttua rekkaria.  

Severi näpyttelee viestiä ja huikkaa sitten - Matias laittoi, että menee viis minuuttia.

Alan tulla katumapäälle ja mietin jo millä verukkeella voin paeta kämpälle. Tuntuu vaikealta jaksaa yrittää olla toisten seurassa, kun kelaan vain mielessäni sitä miten Julle voi. Tiedän, että Matias luultavasti pyysi mua siksi, että se ajatteli mun saavan hetkeksi muuta ajateltavaa, mutta tässä tilanteessa mikään ei voi viedä mun ajatuksia pois. Ei nyt, kun ne repivät sydäntä niin, että sattuu. Tekisin melkein mitä tahansa, että voisin olla Jullen luona. 

Severi jättäytyy mun seuraksi, kun lähdemme kävelemään pitserian ulko-ovia kohti. 

- Miten sä olet jaksellut? se kysyy, kun ylitämme suojatietä.

- En mä tiedä. Kai mä vaan koitan pysytellä pinnalla.

- Tuntuuko susta siltä, että sä meinaat hukkua?

Käännyn katsomaan sitä ja tajuan, että taisin juuri ajatella ääneen.

- Välillä mä huomaan miettiväni, että eikö tässä olis jo tarpeeksi yhdelle elämälle. Äidin kuolema. Uskosta luopuminen. Isän kuolema. Ero tai oikeastaan erot Matiaksen kanssa. Jullen tilanne. Mietin vaan koko ajan, että mitä vielä. Kuka läheinen lähtee seuraavaksi. 

Severi pysähtyy äkillisesti ja olen törmätä sen olkapäähän. 

- Olenko mä koskaan sanonut, että sä olet kyllä sinnikäs tyyppi? se kysyy ja hymyilee, mutta hymy ei ulotu silmiin asti.  

- Tai oikeastaan tarkoitan sitä, että sulla on kyky tuntea vahvasti oli kyseessä sitten suru tai vaikka epätoivo, ja jotenkin sä kuitenkin pärjäät sen kanssa. Mun ei tarvitse pelätä, ettetkö sä niiden jälkeen tuntisi taas toivoa ja lohtua. Sä annat itsellesi luvan pysytellä niiden tunteiden parissa niin kauan kuin tarvitsee ja jotenkin silti lopulta pystyt päästämään irti. 

Itkettää. Yritän rauhoitella itseäni ja painan hetkeksi silmät kiinni, jotta en romahtaisi siinä keskellä jalkakäytävää.

- Ajatteletko sä oikeasti noin? kysyn, kun viimein uskon, että pystyn puhumaan ilman kyyneliä.

Severi laskee käden mun olkapäälle. Se lämmittää jopa takin läpi. 

- Lili... Voisinpa jotenkin vakuuttaa sut, että sun ei tarvitsis epäillä mun sanomisia, koska sä olet ansainnut kaikki ne hyvät sanat, joita ihmiset susta sanoo. 

Kyyneleet puskevat väkisin pintaan, enkä enää pysty estelemään niitä valumasta poskia pitkin. Painan kämmenet silmille ja alan täristä. Kaikki se viime päivien ahdistus ja pelko pursuaa yli. En pysty rauhoittamaan kehoa, vaikka kuinka yritän.  

Severi kaappaa mut halaukseen. Nojaan sen rintaa vasten ja annan pidätellyn surun viimein tulla. Surun siitä, etten tiedä miltä tulevaisuus näyttää tai että uskallanko enää koskaan rakastaa. 

Seisomme siinä pitkään. Severi ei sano mitään. Se vain pitää musta kiinni vielä silloinkin, kun kuulen auton lähestyvän ja lopulta pysähtyvän jonnekin lähistölle, ja kun ihmisten nauru kaikuu kadulla. 

- Tilatkaa vaan. Ei tarvitse jäädä odottelemaan meitä, kuulen Severin huikkaavan. 

Lopulta kyyneleet kuivuvat ja tärinä loppuu. Päässä on raskas olo. Ihan kuin en olisi nukkunut päiväkausiin.  

- Pärjäätkö? 

- Joo, enköhän, sanon ja Severi päästää musta irti.

Se katselee mua tarkasti silmiin ja luultavasti toteaa mun sanojen pitävän paikkaansa, koska se kallistaa päätään pitseriaan päin ja kysyy - Vieläkö sulla tekee mieli pitsaa?

- Mennään vaan niin muut ei ihmettele, että mikä mulle oikein tuli, sanon hiljaa ja toivon samalla, ettei häpeä ota musta yliotetta.

- Mitähän Aada muuten miettii, kun sä jäit tänne ulos? kysyn, kun Severi on ojentamassa kättään ovenkahvalle. 

Se laskee käden hitaasti alas ja kääntyy ympäri. Kasvoilla on ilme, jota en osaa tulkita.

- Ei sun sitä tarvitse miettiä. Me ei olla enää yhdessä, se sanoo, huokaisee sitten syvään ja jatkaa - Erottiin viime viikonloppuna. 

Se tulee niin puskista, etten saa sanottua mitään ennen kuin Severi on jo pyörähtänyt ympäri ja astunut ovesta sisään. Eikä mun auta kuin seurata perässä ja toivoa, että löytäisin vielä jonkun hyvän hetken jutella sen kanssa kahdestaan.

varjele kaikelta pahalta #101

Törmään ihan kirjaimellisesti Matiakseen rauhanyhdistyksen eteisessä, kun työnnyn naulakoilla väen tungoksen läpi etsiessäni takkiani satojen muiden mustien takkien seasta.

- Lili!

- Jumalan terve, huikkaan sille pikaisesti ja olen jo jatkamassa matkaa, kun se nykäisee mut käsivarresta takaisin.

Katselen, miten sen vieressä seissyt porukka tekee tilaa, jotta mahdun seisomaan samassa ympyrässä niiden kanssa, vaikka tukinkin siinä samalla kulkuväylän takanani oleville takkirivistöille. En tunnista puoliakaan niistä ihmisistä. Ja vaikka yksi vilkaisu riittää kertomaan, että Severi seisoskelee ringin toisella puolella Aadan kanssa, oloni on kaikkea muuta kuin rauhallinen. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa, eikä päässäni pyöri mitään muuta kuin kysymys - mitä ihmettä Matias musta haluaa. On jo tarpeeksi kamalaa, että moni osaa yhdistää yksi plus yksi ja tietää, että olen se tyyppi, joka rikkoi Matiaksen sydämen, ei yhden vaan kaksi kertaa, ja nyt ne samat naamat voivat hyvinkin miettiä, että teenkö sen vielä kolmannen kerran, koska Matias ei lentänyt yksin katsomaan Jullea vaan teimme sen yhdessä.

- Mä en kerennyt soittaa sulle ennen seuroja, Matias sanoo niin hiljaa, etteivät muut voi mitenkään kuulla, ja jatkaa - Julle lennätetään Suomeen tiistaina. Äidin mukaan sen vointi on sen verran hyvä, että se on turvallista. Hoito ja kuntoutus jatkuu sitten täällä.

Sen silmistä paistaa huoli, joka on painanut meitä molempia edelliset pari viikkoa, mutta kasvoilla kareilee toiveikas hymy.

Unohdan hetken ajan hengittää, ja kun viimein tajuan hapen olevan lopussa, joudun pakottamaan kehoni vetämään pari kertaa tiheään ilmaa sisään ja ulos ennen kuin pystyn ajattelemaan mitään järkevää.

Julle on tulossa Suomeen. Ajatusvirta loppuu siihen. Tuntuu, että jos mietin edes muuta, sekoan, eikä se tunnu kauhean paljon paremmalta ensivaikutelmalta kuin se mitä olen jo Matiaksen kavereille antanut.

- Siis oikeastiko? Mihin? Tai siis Helsinkiin vai jonnekin muualle? kysyn, ja yritän samalla liimata jalkani lattiaa vasten, jotta en alkaisi liikehtiä levottomasti.

En tiedä mihin katsoisin tai miten päin olisin. Ihan kuin ympärilleni rakennetut seinät alkaisivat kallistua päälleni.

Matias vilkaisee pikaisesti muita, jotka ovat syventyneet keskustelemaan iltakyläpaikoista ennen kuin vastaa.

- Tänne jonnekin. En tiedä vielä tarkemmin. Luulisi, että yliopistollisessa sairaalassa olisi paras osaaminen tuollaisiin asioihin. Kuntoutus tosin tapahtuu varmaan jossakin muualla.

Tiesin, että Julle on ollut jo joitakin pieniä hetkiä hereillä ja vastannut äitinsä kysymyksiin, mutta sitä en tiennyt, että siirto olisi mahdollista tehdä jo näin pian. Vieläkään ei ole varmuutta siitä palautuuko Julle täysin ennalleen vai onko kooma jättänyt jotakin pysyviä muutoksia. En ole halunnut ajatella asiaa sen pidemmälle sillä en kestä ajatusta, ettei se olisi enää se sama Julle, jota pidän läheisimpänä ystävänä ja jopa perheenjäsenenä kaiken sen jälkeen, mitä olen sen kanssa kokenut. Eniten pelkään kuitenkin sitä, että menetän lopulta senkin. Julle ei halunnut kenenkään tietävän sen Espanjan reissusta. Ei edes minun, enkä voi toisaalta syyttää sitä siitä. Ymmärrän ihan tarpeeksi hyvin, ettei meidän kummankaan elämä ole helpoimmasta päästä. Ja vaikka se olisi joskus hetken aikaa sitä ollut, ei se ole sitä enää.

Olen niin ajatuksissani, etten tajua Matiaksen odottaneen mun vastausta ennen kuin se tökkää mua kyynärpäällä kylkeen. Olen ansainnut kivun, joka hetkellisesti lävistää alueen heti kylkiluideni alla.

- Anteeksi.. Multa meni ihan ohi, että sä kysyit jotain, sanon.

Häpeä kuumottaa poskia, jotka ovat jo valmiiksi punertavat kuumuudesta, joka tukahduttaa kaiken sen ihmismassan keskellä. Olen niin epämukavuusalueella, kun joudun tilanteisiin, joissa on liikaa tuntemattomia ihmisiä.

Matias pudistelee päätään ja hymähtää jotain sen suuntaista, että ei sillä niin väliä. Jotenkin musta silti tuntuu, että se ei pidä paikkaansa.

- Matias tuletko sä?

Käännyn katsomaan vaaleahiuksista naista muutaman tyypin päässä meistä, joka katselee nyt Matiaksen suuntaan.

- Riippuu ihan siitä, että mihin te päädyitte?

Matias vilauttaa niin lämpimän hymyn, etten voi olla miettimättä, että onko noiden kahden välillä jotain.

- Me mennään jatkamaan Capperiin. Nuilla on kuulemma sudennälkä, nainen sanoo ja huitoo kädellään Severiin ja mulle tuntemattomaan nahkatakkiin pukeutuneeseen mieheen päin, joka voisi olla kuin suoraan jostain mallitoimiston listoilta.

- Tuo oli nyt kyllä ihan liian aliarviotua. Voisin syödä vaikka karhun tältä istumalta, Severi huikkaa, huomaa sitten mut ja iskee nopeasti silmää.

Sentään edes joku tässä porukassa ei saa mua hermostuneeksi.

- Lili, lähtisitkö mukaan?

Matias näyttää siltä kuin se tietäisi, mitä olen vastaamassa, joten se jatkaa ennen kuin kerkeän edes avata suuta sanoakseni, että taidan tällä kertaa jättää väliin.

- Se vois tehdä sulle ihan hyvää.

Yllätyn niin paljon, että hetken jopa luulen kuulleeni väärin. Pyörittelen päässäni miljoonaa eri lausetta, jota voisin heittää sille takaisin, mutta sanat juuttuvat kurkkuun, kun tajuan kaikkien ringissä olevien kääntyneen tuijottamaan mua. Nythän tästä vasta tulikin helppoa.

- Lähde nyt vaan niin mun ei tarvi kuunnella Matiaksen umpisurkeita vitsejä.

Severi on ilmestynyt viereeni ja pukee siinä samalla mustaa Fjällrävenin takkia ylleen.

Olisin voinut jopa perustella itselleni miksi kieltäytyisin Matiaksen ehdotuksesta. Liika hengaaminen yhdessä ei ainakaan tee kummankaan elämää helpommaksi, mutta Severille olen velkaa ihan vain siitä syystä, että se ei ole hylännyt mua tai ottanut Matiaksen puolta eromme jälkeen.

- Kai mä sitten tulen, sanon osoittamatta sanojani sen enempää Severille kuin Matiaksellekaan.

Vasta ahtautuessani Severin Audin takapenkille kahden muun naisen kanssa, mietin, että olen kyllä harvinaisen typerä. Matias ei nimittäin juuri koskaan heitä vitsejä. Oli ne sitten umpisurkeita tai ei.