maanantai 28. syyskuuta 2015

millään ei ole mitään väliä


Rasmus käveli pois luotani vilkaisematta kertaakaan taakseen. Olisin halunnut juosta hänen peräänsä. Anella, että hän jäisi, mutta jalkani pysyvät liikkumattomina. Kyynelten juovat kastelivat poskeni. Silmissäni sumeni, mutta en jaksanut välittää. Sitä tunteiden myrskyä, jota kävin sisälläni, ei voinut sanoin selittää. Kuin jokin olisi yrittänyt repiä sydäntäni irti. Kuin palanen sydämestäni olisi lähtenyt Rasmuksen mukana, vaikka niin se lopulta taisi lähteäkin. Nousin autoon tärisevin jaloin. Käynnistin sen, mutta istuin monta minuuttia paikallani tekemättä mitään. Tuijotin vain tummia pilviä, jotka vyöryivät metsän takaa suoraan kohti sitä tietä, jolla olin. Sade huuhteli kaiken mennessään. Katselin, kuinka se piiskasi ikkunanlaseja, ja sai tiellä olevat kuopat täyttymään vedellä.



Ilta mateli hitaasti eteenpäin. Äiti istui keinutuolissa ja luki kirjastosta lainaamaansa kirjaa. -Sieluni kyyneleet. Siltä minusta tuntui juuri sillä hetkellä. Kyllä äiti oli lohduttanut. Sanonut, että lapsi rakas itke vain, kyllä se helpottaa. Oli se auttanutkin. Lopulta kyyneleet kuivuivat poskilleni. Tuli vain pelkkä tyhjyyden tunne. Ontto olo valtasi mielen. Jäljellä ei ollut enää mitään. Kuin horroksessa leikkasin juustoa leivän päälle, ja siinä samalla viilsin vahingossa haavan käteeni. En edes tuntenut kipua. Olin aivan turta. Ympärillä oleva maailma menetti merkityksensä. Millään ei enää ollut väliä.


Teksti on fiktiivinen!

4 kommenttia:

Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤