perjantai 1. syyskuuta 2017

olin väsynyt olemaan huono


Se käytävä tuntui loputtoman pitkältä. Silmiin oli kohonnut kyyneleitä. Tunsin selässä polttavat katseet, jotka seurasivat mun kulkua aina portaiden yläpäähän asti. Mä juoksin portaat alas. Nieleskelin. Verenmaku maistui suussa.

Pahinta oli se, etten mä tiennyt. Tiennyt miksi mun osa oli olla se hyljeksytty. Erilainen. Se oli kuin leima, jota mä kannoin päivästä toiseen mun otsassa. Ihan kuin joku olisi maalannut sen verenpunaisen kirkuvilla kirjaimilla. Outolintu.

Mulla oli erilainen tyyli. Mä ostin vaatteita kirppiksiltä ja kävin kitaratunneilla. Mä käytin ylisuuria paitoja ja rusettipantoja. Mulla oli punertavat luonnonkiharat hiukset, jotka ei meinanneet pysyä aloillaan ja siksi mä annoin niiden ihan vain olla.

Alhaalla mä annoin kyynelten lopulta tulla. Mua ahdisti miten ihmiset asetettiin tiettyihin lokeroihin. Ahdisti, että mä koin, etten kuulunut mihinkään. Raja oli häilyvä. Hyvät tyypit ja pohjasakka. Mä kuuluin niistä jälkimmäiseen.

Pyörätelineellä mulla oli vaikeuksia avata lukkoa. Mä väänsin ja käänsin avainta. Turhaan. Lopulta lukko napsahti poikki. Sekin vielä. 

Olin väsynyt olemaan huono. Väsynyt elämään. 

Kirjaston ovi oli raskas. Yhtä raskas kuin mun ajatukset. Mä puikkelehdin hyllyjen välistä fantasia osastolle. Selailin kirjoja ja luin kiinnostavimpien takakansia.
    Otin käteen kuluneelta näyttävän kirjan. Se oli ruskea ja etukansi mitään sanomaton. Olin laittamassa sitä takaisin hyllyyn, kun lempein ääni mitä olin hetkeen kuullut, sanoi -Suosittelen lukemaan sen. Tylsän näköinen, mutta kaikkea muuta.
    Mä käännyin ja olin törmätä siihen mun takana olevaan puhujaan. Nostin katseen ja käänsin sen samantien pois. Kerkesin silti rekisteröidä vaaleat hiukset ja tummanruskeat silmät. Painoin sen näyn syvälle mun muistiin, etten unohtaisi maailmassa olevan jotain kaunista.

Hymisin vastaukseksi jotain. Poika katsoi mua, hymyili. Mä en vastannut hymyyn. En osannut, enkä uskaltanut.
    Mä peräännyin nopeasti takaisin aulaan. Sieltä ulko-ovelle ja kotiin. 
    En antanut itselleni lupaa haaveilla. Mä en uskonut niihin. En luottanut, että mikään niistä voisi toteutua.

Elämä painoi pahasti päälle ja hetken annoin myrskypilvien kasaantua yläpuolelle ennen kuin väänsin tekohymyn kasvoilleni ja menin auttamaan äitiä pienten hoidossa.
   
Tuska..

8 kommenttia:

Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤