maanantai 8. tammikuuta 2018

oma itseni

Mä.
Olen.
Uskovainen.

Nyt se on sanottu, vaikka ehkä sen on voinut arvata tai olettaa. Mistä mä tiedän. 

Aloitetaampa ihan alusta. 

Mä synnyin lestadiolaiseen perheeseen. Mulla oli kolme isoveljeä ja kaks isosiskoa, sekä äiti ja isä. Myöhemmin syntyi sitten vielä kaksi pikkuveljeä ja -sisko.

Kuljin pienenä perheen mukana seuroissa ja sitten rauhanyhdistyksellä tai jonkun perheen kotona pyhäkoulussa. Pyhäkoulussa käy alle kouluikäiset ja sitten ala-asteikäiset. Siellä on alkurukous, lyhyt raamattuhetki, loppurukous ja lauletaan muutama laulu.

Yläasteella aloitin raamattuluokassa käymisen. Muuten oikeastaan samanlaista, mutta siellä oli monesti kysymyksiä, joihin vastattiin tai keskustelua aiheesta.

Nykyäään mä käyn nuortenilloissa, joissa puhuja pitää puheen, jonka jälkeen keskustellaan. Nuorteniltakylä on taas pelkästään kyläilyä jonkun kodissa, jossa voidaan laulaa, pelata tai muuten vain jutella arkisista asioista.

Mulla oli pienenä niin lestadiolaisia kuin ei-lestadiolaisia ystäviä ja kavereita. Mulla oli aika normaali lapsuus, mutta toki meidän kotona ei ollut telkkaria, eikä vanhemmat juoneet. Siinä mielessä oon saanut elää myös aika turvallisen lapsuuden.

Vanhempana oon etsinyt ja kokeillut omia rajoja. Koittanut kannatteleeko usko mua läpi elämän. Miettinyt onko Jumalaa olemassa vai ei. 

Kävin rippikoulun Kuusamossa. Se oli vaellusripari. Meitä oli jotain 26 muistaakseni. 13 tyttöä ja 13 poikaa. Siihen päälle isäntä, pappi, kanttori, teologi ja isoset. Rippikoulu oli mulle samaan aikaan yks parhaita kokemuksia siihen mennessä, mutta myös yks rankimpia viikkoja mun silloisen henkisen jaksamisen kannalta. Koin kuitenkin vahvasti, että mun usko vahvistui ja ymmärsin miksi on niin tärkeää pysyä uskomassa.

Ysiluokan jälkeen menin Ranuan kristilliseen kansanopistoon, jossa suurin osa oli lestadiolaisia. Se oli uskon kannalta helppo vuosi. Olla ihmisten kanssa, jotka uskovat samalla tavalla. Ei tullut juurikaan tilanteita, joissa olis pitänyt miettiä teenkö näin vai nuin.

Meillä ei ole syntilistaa, eikä kotona tai rauhanyhdistyksellä merkata ylös mitä kukin on tehnyt väärin. Meitä ei rangaista tai kohdella millään tavoin väärin, jos päädytään valitsemaan eri tie. 

Se, että vanhemmat hylkäis lapsen, joka kieltää uskon, ei oo totta. (Ainakin toivon niin.) Mun sisaruksista osa on kieltänyt uskon, eikä se ole muuttanut vanhempien tai sisarusten välistä rakkautta heihin mitenkään. 

Usko on henkilökohtainen. Sinä ja vain sinä, päätät uskotko vai et.

Voin rehellisesti sanoa, etten kokis olevani näin onnellinen, jos en olis uskomassa. Se antaa mun elämään turvaa ja rauhan tunnetta. Mun on helpompi luottaa tulevaan. On tapahtunut paljon asioita, joita en voi koskaan järjellä ymmärtää (esimerkiksi kesällä matkustin yksin Minneapolikseen ja mun viereen lentokoneessa istu islannin vaihdon jälkeen kaks samalla tavalla uskovaa tyttöä), mutta ne antaa mulle uskoa siitä, että Jumala on olemassa.

Vuoden tärkeimpiä kohokohtia on suviseurat ja maakunnalliset seurat. Siellä näkee suuren joukon tuttuja, ystäviä, kavereita ja sukulaisia. Siellä saa olla hetken ilman paineita siitä, että mä olisin muiden silmissä jotenkin outo tai erilainen. Siellä keskellä sitä ihmismassaa mä pystyn olemaan täydestä sydämestäni oma itseni.



Jos joku asia mietityttää, niin kysy ihmeessä!

20 kommenttia:

  1. Kerrot ihanasti uskosta. Ja tavallaan tää oli jotenki lohduttava ja rohkaseva. Osaat kirjottaa taitavasti, samalla niille jotka ei tiiä uskosta paljoo mutta sillain että samalla uskovaista rohkasten. Ko itellä on nytten ollu vaikiampaa uskoa ja epäilyksiä ja muuta nii tää tuli niin oikeeseen aikaan. Tästä niiin huomaa kuin sää oot onnellinen uskovaisena ja siitä tulee fiilis että haluaa itekki vielä yrittää kilvotella uskomassa. En oikein osannu sannoo kunnolla mitä tarkotan mutta toivottavasti ymmärrät :D Mutta kiitos tästä, ihanasti kirjotettu❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sulle, et jaksoit kommentoida. Tää lämmitti mun mieltä niin paljon. Kuumottelin tosi paljon tän postauksen julkaisemista.
      Kostu silmätkin jo. Usko on mulle tärkein asia elämässä ja toivon, että se pysyykin aina. Toivottavasti säkin jaksat säilyä uskomassa ❤

      Poista
  2. Täällä yks uskovainen ja kirjoitit hyvin kyllä♡♡ Mulla on ollu välil vaikiampaa uskon kaa,epäilyksiä paljon yms, mutta oon ilonen et oon viel uskomassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon ❤
      Mäkin oon onnellinen, että sä oot.

      Poista
  3. Tiedätkö sä Mattis mitä! Sä olet ihana ja niin mieletön! Voikun osaisin löytää oikeet sanat kertomaan, miten paljon arvostan sua ja miten paljon sä annat voimia päiviin. Voi kun osaisin kertoa, miten paljon sun kirjoitukset rohkaisee mua ja ihan varmasti montaa muutakin! Kiitos, että sä kirjotat <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että ❤
      Ei sun tarvi osata. Oikeesti mulle on tärkeintä, et mä saan kirjottaa ja ihmiset saa mun teskteistä jotain irti.
      Sait hymyn mun huulille. Ihana, ku jaksoit laittaa kommenttia.
      Kiitos❤❤

      Poista
  4. "en kokis olevani näin onnellinen jos en olis uskomassa" just tuota oon miettiny tosi paljon nyt lähiaikoina. Usko on niin suuri lahja. Se on perhe, ystävät, turva, luottamus, rakkaus ja paljon muuta, mutta suurin niistä on rakkaus. Joku sano joskus tosi hyvin, että sillon ku tuntuu et omat elämästä selviämisen keinot loppuu niin Jumalalla ne vasta alkaa ja tämänkin oon kokenu niin vahvasti mun elämässä. Monesti on ajatellu et miten mää voin selvitä mut kummasti sitä ollaan selvitty tähänkin päivään asti.

    Voisin kirjottaa uskosta niin paljon, koska sillä on niin suuri osa mun elämästä ja toivon että tuun säilyttämään sen koko loppuelämän, toivottavasti sinäkin.

    Huippu ku uskalsit kirjottaa tänne tästä aiheesta, oot mahtava ja rohkea!
    Entiiä tuliko tästä hirveän sekava kommentti mutta teki mieli kommentoida niin kommentoin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Usko on todellakin tuota, mitä kirjotit. Se antaa paljon. Enemmän, ku voisin ikinä edes pyytää.
      "Ku tuntuu et omat elämästä selviämisen keinot loppuu niin Jumalalla ne vasta alkaa", toi on kyllä tosi hyvin sanottu. Kuvastaa aika paljon, ja totta tuokin, et kyllä sitä aina loppujen lopuksi selviää tuli eteen mitä tahansa.

      Ihana, että kommentoit. Ei ollu kyllä yhtään sekava. Mahtava saada tämmöstä palautetta!

      Poista
  5. Itekki uskovaisena oon saanu uskosta tosi paljon turvaa varsinki sillon ku on tuntunu että sitä turvaa ei mistään muualta saa. Usko on tuonu kans elämään tarkotuksen ja ehkä jonkunlaisen luottamuksen siihen että kyllä ne asiat menee nii ku on tarkotettu, ne ei oo mun kasissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi koko kommentti. Niin totta. Se on just tuollasta. En mä osais elää mitenkään muulla tavalla. En pystyis luottamaan tulevaan. Se antaa niin paljo turvaa joka ikiseen päivään!

      Poista
  6. osaat niin hullun hyvin pistää ajatukset sanoiksi. ihana ku uskalsit julkasta tän, samoja fiiliksiä täälläpäin!

    VastaaPoista

Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤