lauantai 7. huhtikuuta 2018

sadetta paossa #2

Auringon säteet herättivät mut. Olin pyörinyt yöllä ennen kuin olin viimein saanut unen päästä kiinni. En heti muistanut, mikä oli pitänyt mut hereillä niinkin myöhään. Se poika, joka oli seissyt kadulla. En ollut tunnistanut sitä. Ei paikallinen, oli mun ensimmäinen ajatus.

Äiti huhuili mua keittiöön aamupalalle. Se oli leiponut muutamaa päivää aiemmin sämpylöitä, joita se oli nyt lämmittänyt mikrossa mua varten. Harjasin nopeasti kiharalle kähertyneet hiukseni ja lampsin portaat alakertaan. Nappasin korista sämpylät, laitoin päälle juustoa ja leikkasin vielä kurkkua. Aamupala maistui sanottaisiinko, täydelliseltä. Hörpin vielä lopuksi muumimukista mummin tekemää marjamehua. Aina yhtä hyvää. Mehusta tuli aina mieleen kesäiset yökyläreissut mummin luo. Se asui maalla ja kasvatti lampaita. En oikeastaan tiennyt oliko sillä enää lampaita. En ollut hetkeen käynyt siellä. Mulla ei ollut mitään hajua miksi.

Tytöt odottivat mua ulkokatoksen luona koulun edessä. Vakkaripaikka. Olimme tainneet odottaa siinä toisiamme jo yläasteen alusta saakka, kun olimme ensimmäistä kertaa astuneet yhdessä muhkeista pariovista sisään sokkeloisen tuntoiseen rakennukseen. Silloin olin pelännyt eksyväni. Nyt ajatus tuntui naurettavalta. Olisin osannut liikkua paikasta toiseen vaikka silmät kiinni. Lintsaaminen tunneilta oli antanut aikaa käydä läpi koulun oudoimmat ja ehkä vastenmielisetkin paikat. Olimme kolunneet läpi koulun niin sanotut salakäytävät ja kellarin jättimäiset putkistot, jotka johtivat lähimpiin rakennuksiin. Ei ollut houkuttanut mennä kovin pitkälle, kun olin huomannut vikisevät hiiret ja jättimäisen rotan, joka oli rapistellut jätekasaa jostain vuosikymmenien takaa.

Hietanen oli myöhässä. Viimein, mun jo harkittua lintsaamista, se saapui vanavedessään joku, jonka kasvoja en heti nähnyt. Istuin taakse pulpettiin, johon oli piirrelty rivoja kuvioita. Hietanen hymyili. Viittasi vieressään seisovaa poikaa istumaan ja käski esitellä itsensä. Katsoin poikaa uudelleen ja musta tuntui, että hengittäminen katkesi hetkeksi. 

-Jeremias. Muutin tänne vasta pari päivää sitten Hesasta. Harrastan valokuvaamista ja tykkään kaikista salaperäisistä jutuista kuten vampyyreistä ja ihmissusista.

Katsoin Jeremiasta jähmettyneenä paikalleni. Hän vilkaisi minua ja vinkkasi silmää. Käänsin katseeni pois ja keskityin tuijottamaan kirkkovenettä, joka hehkui punaisena pulpetin kannessa. Jostain kumman syystä mulla tuli mieleen veri ja mua alkoi kuvottamaan.

Kolahdus ja joku istui mun viereiseen pulpettiin. En kääntynyt katsomaan, tiesin sen olevan Jeremias. Mun pitäisi keksiä hänelle uusi lempinimi. Jeremias ei jotenkin sopinut. Se kuulosti liian tavanomaiselta. Ehkä Jerry. Siinä oli jo jotain särmää, joka huokui tuosta oudosta pojasta. En tiennyt, tekikö sen musta paksu neulepaita, joka ei todellakaan paljastanut mitään. Oli erikoista, että joku pukeutui noin keskellä kuumaa helteistä päivää.

-Moi. Kuka sä oot?
Käännyin. Jerry katsoi mua. Se hymyili jotenkin ilottomasti. Katse oli surumielinen. 
-Lyydia, vastasin ja palautin katseen matikantehtävään, jonka luvut vain sumenivat mun silmissä.
-Lyydia. Kiva nimi, se sanoi hiljaa.
Sen jälkeen se ei enää sanonut mitään, enkä mäkään avannut keskustelua uudelleen.

Koulun päätyttyä istuin ulkoportaille ja kaivoin kännykän esiin takataskusta. 
-Haluatko sä kyydin kotiin?
Jeremias oli seisahtunut portaiden yläpäähän. 
-Kyydin? Mun tietääkseni sä oot alaikäinen etkä siten saa ajaa tai varsinkaan ottaa muita kyytiin.
-No se taas ei tarkoita sitä, ettenkö voisi ajaa jotain muuta menopeliä kuin autoa. Ja mistä sä sitä paitsi tiedät, vaikka mä olisin jäänyt pariin otteeseen luokalle.
-Ja mikäs tämä ajoneuvo sitten on? kysyin ja jäin odottamaan vastausta.
Se osoitti kädellään parkkipaikan suuntaan ja näin siellä kiiltävän mustan kevytmoottoripyörän.
-Tahdotko? se kysyi odottava ilme kasvoillaan.
-Ilmoitan vaan eka äidille, ettei se huolestu, miks en oo kysymässä siltä kyytiä.

Jeremias ojensi mulle kypärän ja mä istuin sen taakse ja puristin varovaisesti kädet sen ympärille. Se kaasutti ja pyörä lähti liikkeelle. Ilmavirta kuljetti mun hiukset taakse ja annoin mun kasvojen nauttia kylmästä tuulesta. Pyörä kallistui mutkassa. Pelästyin niin, että mun oli pakko takertua Jeremiakseen tiukemmin. Toivottavasti se ei pahastuisi.

Kotipihan tullessa näkyviin, se hiljensi ja pysäytti moottoripyörän kujan päähän. Se nosti kypärän päästään ja auttoi mut pyörän selästä pois. Mä katselin sen sulavia liikkeitä ja yritin kiinnittää katseeni sen silmiin, joiden väristä en ollut vielä saanut selkoa.

Katseemme kohtasivat sekunnin sadasosan. Sitten laskin katseeni ja näin lätäköstä siihen heijastuneet kasvoni. 
-Lyydia?
-Niin?
-Me kai nähdään taas huomenna? se kysyi ja kuulin sen äänessä toivoa.
-Joo, mä sanoin ja katsoin sitä uudestaan.
Jerry otti askeleen mua kohti. Tunsin, miten perhoset lehahtivat lentoon jossain vatsan pohjalla. Se otti hellästi mun kädestä kiinni ja veti mut lähemmäksi itseään.
-Mä oon halunnut tehdä näin siitä asti, kun mä näin sut ensimmäistä kertaa.
Sitten se painoi hellästi viileät mintulta maistuvat huulensa mun huulille ja joku mun sisällä räjähti. Mä irrottauduin nopeasti ja työsin sen kauemmaksi. Jerryn silmät näyttivät sameilta. Se katsoi mua hetken, kokosi sitten itsensä ja katosi pyöränsä kanssa illan pimeyteen.

8 kommenttia:

  1. Onko twilightista vaikutteita vai? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No en ehkä sanois, että on. Toki kaikkeen kirjottamiseen vaikuttaa omat kokemukset, oma elämä, ympärillä oleva maailma, luetut kirjat jne. Ja oonhan mä toki twilightin lukenut. Paha mennä sanomaan, mut ei ollut ainakaan mielessä se, kun tätä kirjoitin. Eikä mulla nytkään vaikka oo hajua, miten tää tarina jatkuu. Se voi olla ihan mitä tahansa 😊

      Poista
  2. Kirjotat aivan U P E A S T I!! Toivottavasti jatkat tätä pian, tosi mielenkiintonen teksti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau. Kiitos paljon! Ihana, että tykkäät ❤

      Poista
  3. Tää on aivan täydellinen! Ja se aiempi novelli myös! Jatkoa toivon minäki��❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos ❤ Saa nähdä kehittelenkö tähän vielä jotain. Toivotaan, että joo.

      Poista
  4. Tulee ihan yläaste ajat mieleen ku tätä lukee,ku sillon luin jonku verran just tän tyylisiä kirjoja. :) Ihanan rentouttavaa luettavaa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo. Muistan itekki, et luin just semmosia perus hömppä kirjoja, missä ei mitään hirveen kuvainnollista kieltä käytetty. Semmosta helppoa luettavaa.
      Kiitos! :)

      Poista

Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤