sunnuntai 13. toukokuuta 2018

se olisi ollut niin täydellistä

Lento oli myöhässä. Tai niin mä ainakin arvelin, kun Fannia ei näkynyt, eikä oikeastaan muitakaan. Olin pitänyt silmällä liukuovia, joiden takaa ne saapuisi lentoaseman aulaan. Tyhjältä oli näyttänyt. Kaikkialla oli jotenkin tosi aution näköistä. Kai se oli varmasti laittanut oikean päivän ja ajan tai sitten olin itse katsonut väärin. 

Selasin puhelimesta uusimpia instakuvia. Satutti kavereiden kuvat, joissa luki "murun kans kahvilla" tai jotain muuta vastaavaa. Miltä se tuntuisi, että olisi joku. Joku, kenen kanssa jakaa ne ilot ja surut. Josta välittäisi maailman eniten. Jota ajattelisi aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä. Jota sais pitää kädestä kiinni. Rutistaa halaukseen aina kun vain haluaisi.

Meteli tuli yllättäen. Auenneesta ovesta. Matkalaukkujen rullista. Ihmisten jaloista, jotka kiirehtivät eteenpäin. Pois massan keskeltä. Pois väentungoksesta.

Joku tarttui mua takaapäin. Käänsi ympäri ja sulki mun kädet ympärilleen. 
    -Ihana nähdä. Kiva, ku tulit vastaan.
Fannin ääni. Olin jo miltein kerennyt unohtaa, miltä se kuulosti.
Pehmeältä, samettiselta. En mä kyllä tiennyt, miltä samettinen ääni kuulosti, mutta suussa se sana tuntui hyvältä.
    -Sullako iski ikävä? mä kysyin ja virnistin sille.
    -Joo. Oon niin onnellinen, ettei mun tarvinnu jäädä sinne enää pidemmäksi aikaa.


Vedin Fannin matkalaukun autolle ja hilasin sen takakonttiin kaiken rojun päälle. En ollut jaksanut siivota raksakamoja pois. Maanantaina joutuisin kuitenkin taas roudaamaan ne takaisin autoon. Ehkä se oli laiskuutta tai sitten vain ajattelin pidemmälle tulevaisuuteen ja olin fiksu.

Fanni selitti koko matkan reissusta. Toisten kännitarinoista, hulluista vartijoista ja purevasta koirasta. Puolet jutuista meni multa ohi, koska halusin vain kuulla Fannin äänen. Nähdä, miten hymy sen kasvoilla leveni, mitä pidemmälle juttu eteni. Se näytti niin onnelliselta. Ja olihan se ruskettunutkin mukavasti. Hyvältä se näytti. Vähän liiankin.

Illalla paistoin kämpällä makkaraa. Fanni selasi mun vanhoja valokuva-albumeja. Kyseli aina välillä, mistä mikäkin kuva oli otettu. Outoa, että sitä kiinnosti niin paljon mun lapsuus. Ei kai siinä mitään erityistä ollut. Ihan tavallinen tenava sitä oli ollut.

Mä nakkasin Fannin kotiin. Se oli aika hiljainen koko matkan, enkä siksi yrittänyt pitää juttua yllä. Sai kai sitä olla omissa ajatuksissaan. Tervettä se semmoinen meno oli. Olisi tehnyt hyvää mullekin. Ajatella jotain muutakin kuin vieressä istuvaa tyyppiä, jonka kuvaa en saanut mun verkkokalvolta pois. Niin syvään se oli iskostunut siihen. 

Se olisi ollut niin täydellistä. Minä ja Fanni. Pudistin päätäni ja jätin Fannin tien päähän. Se puristi kädestä pikaisesti. Huiskutti sitten mulle hyvästit. 

Kaikki tuntui jotenkin pahalta. Miten elämä tuntui joskus niin epäreilulta. Mitä mä olin tehnyt ansaitakseni tämän osan. 



Jatkoa novelliin, josta on tullut kaksi osaa aiemmin.

16 kommenttia:

Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤