Rinnassani kuukausia kasvanut möykky turruttaa sisältäpäin. Yritän pidätellä kyyneliä, jotta näkisin kirjoittaa. Kirjoittaa sanat, jotka olisi pitänyt sanoa jo aikoja sitten, mutta joista en ole kyennyt päästämään irti. En ennen tätä.
Hapuilen sokkona menneeseen. Tuntuu kuin ne kaikki muistot olisivat olleet aina osa minua. Sitä kuka olen ja millaiseksi ihmiseksi ne ovat minua muovanneet. Ehkä juuri näiden syiden vuoksi en pysty päästämään lopullisesti irti. Menemään eteenpäin.
Se syksy oli elämäni onnellisinta aikaa. Olisin voinut kurotella vaikka pilviä, jos vain olisin halunnut. Kaikki oli niin hyvin kuin vain siinä hetkessä pystyi olemaan. Seisoimme kuihtuvalla nurmikolla ja nauroimme. Kuvittelin meidät mielessäni vuosia eteenpäin. Seisoisimme yhä silloinkin toistemme vierellä ja pitäisimme kiinni niistä lupauksista, joita silloin toisillemme annoimme.
Tuli talvi. Matkustimme yhdessä kaupunkiin. Koin sellaista vapauden tunnetta, jota en ollut koskaan aiemmin tuntenut. Olimme yhdessä. Olimme yhtä.
Seuraavana syksynä moni asia muuttui. Ja samaan aikaan kaikki sisälläni murtui. Kädet eivät kuitenkaan päästäneet kädestäni irti. Pysyin pinnalla juuri ja juuri, vaikka olisi tehnyt mieli vain hukkua.
Tie vei minut toisaalle. Kokeilin siipiäni, jotka olivat niin hauraat, että yksikin tuulenpuuska olisi heittänyt minut reitiltä. Sinnittelin ja samaan aikaan pelkäsin, että menettäisin kaiken.
Erosin. Ja hajosin jälleen. Epäilin kaikkia ja kaikkea. Voisinko enää koskaan rakastaa ketään. Entä jos meistäkin tulisi lopulta vain kasa sirpaleita.
Epäilyksen siemen alkoi itää. Se kasvatti vahvoja juuria ja sen oksat kurottelivat käsieni sijaan pilvenreunoja. Ehkä olimme alkaneet kasvaa erilleen toisistamme. Ehkä olimme liian erilaisia. Liikaa ja liian paljon jotain, mitä en voinut selittää edes itselleni.
Kaikki musertui edessäni. Kädet päästivät kädestäni irti. Tuli loputon tuska ja syyllisyys. Painajaiset, jotka tuntuivat niissä hetkissä paremmilta kuin mikään uni, mutta joista herätessä todellisuuteen palaaminen oli pahempaa. Pahempaa kuin olin voinut edes kuvitella.
Toisinaan näen edessäni ne neljä pientä tyttöä ja toivon enemmän kuin mitään, että he pitäisivät yhä edelleen toisistaan kiinni ja nauraisivat. Että vaikka tulevaisuus veisi heidät joskus kauas toisistaan, he muistaisivat sen hetken. Hetken, jolloin sydän oli pakahtua ilosta ja maailmassa ei ollut vielä niin paljon pahaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤