varjele kaikelta pahalta #102

Severi vilkaisee mua välillä taustapeilistä kuin tarkistaakseen, että mulla on kaikki hyvin. Se on yksi niistä sen luonteenpiirteistä, mitä arvostan ihan todella ja sen takia Severistä onkin niin helppo tykätä. Aada istuu pelkääjänpaikalla ja selaa instaa. Ehkä se on väsynyt, eikä jaksa osallistua keskusteluun, jota vieressäni istuvat Joanna ja Elise käyvät Severin kanssa. Sain nimet selville heti alkumatkasta, mutta jotenkin ei tunnu luontevalta jutella sen enempää varsinkin kun aiheena on politiikka. Mua se ei ole koskaan jaksanut kiinnostaa niin paljoa, että jaksaisin seurata uutisia tai olla ylipäänsä perillä Suomen tai maailman tapahtumista. Mulle riittää, että käytän äänioikeuttani, ja yleensä ehdokaskin tulee valittua päivää ennen vaaleja tehtyäni muutaman vaalikoneen. Presidentin vaalit ovat oikeastaan ainoat, joiden vuoksi saatan avata Ylen ja katsoa vähän aikaa jotakin vaalitenttiä.

Ulkopuolisuuden tunne on tullut vuosien mittaan liiankin tutuksi. Isommissa porukoissa jättäydyn helposti sivummalle, koska pelkään, ettei mulla ole tarpeeksi arvokasta sanottavaa tai että en osaa perustella miksi olen jotakin mieltä asioista. Välillä näen punaista, kun joku vaatii perusteluja ihan kaikelle. 

Kadut ovat täynnä autoja, mutta Severi onnistuu tekemään taskuparkin mun mielestä mahdottoman pieneen väliin. Ängen itseni ulos ahtaaksi käyneeltä takapenkiltä raittiiseen ulkoilmaan. 

- Onkohan muut jo tulleet? Elise kysyy ja kääntyy katsomaan autojonoa etsiäkseen tuttua rekkaria.  

Severi näpyttelee viestiä ja huikkaa sitten - Matias laittoi, että menee viis minuuttia.

Alan tulla katumapäälle ja mietin jo millä verukkeella voin paeta kämpälle. Tuntuu vaikealta jaksaa yrittää olla toisten seurassa, kun kelaan vain mielessäni sitä miten Julle voi. Tiedän, että Matias luultavasti pyysi mua siksi, että se ajatteli mun saavan hetkeksi muuta ajateltavaa, mutta tässä tilanteessa mikään ei voi viedä mun ajatuksia pois. Ei nyt, kun ne repivät sydäntä niin, että sattuu. Tekisin melkein mitä tahansa, että voisin olla Jullen luona. 

Severi jättäytyy mun seuraksi, kun lähdemme kävelemään pitserian ulko-ovia kohti. 

- Miten sä olet jaksellut? se kysyy, kun ylitämme suojatietä.

- En mä tiedä. Kai mä vaan koitan pysytellä pinnalla.

- Tuntuuko susta siltä, että sä meinaat hukkua?

Käännyn katsomaan sitä ja tajuan, että taisin juuri ajatella ääneen.

- Välillä mä huomaan miettiväni, että eikö tässä olis jo tarpeeksi yhdelle elämälle. Äidin kuolema. Uskosta luopuminen. Isän kuolema. Ero tai oikeastaan erot Matiaksen kanssa. Jullen tilanne. Mietin vaan koko ajan, että mitä vielä. Kuka läheinen lähtee seuraavaksi. 

Severi pysähtyy äkillisesti ja olen törmätä sen olkapäähän. 

- Olenko mä koskaan sanonut, että sä olet kyllä sinnikäs tyyppi? se kysyy ja hymyilee, mutta hymy ei ulotu silmiin asti.  

- Tai oikeastaan tarkoitan sitä, että sulla on kyky tuntea vahvasti oli kyseessä sitten suru tai vaikka epätoivo, ja jotenkin sä kuitenkin pärjäät sen kanssa. Mun ei tarvitse pelätä, ettetkö sä niiden jälkeen tuntisi taas toivoa ja lohtua. Sä annat itsellesi luvan pysytellä niiden tunteiden parissa niin kauan kuin tarvitsee ja jotenkin silti lopulta pystyt päästämään irti. 

Itkettää. Yritän rauhoitella itseäni ja painan hetkeksi silmät kiinni, jotta en romahtaisi siinä keskellä jalkakäytävää.

- Ajatteletko sä oikeasti noin? kysyn, kun viimein uskon, että pystyn puhumaan ilman kyyneliä.

Severi laskee käden mun olkapäälle. Se lämmittää jopa takin läpi. 

- Lili... Voisinpa jotenkin vakuuttaa sut, että sun ei tarvitsis epäillä mun sanomisia, koska sä olet ansainnut kaikki ne hyvät sanat, joita ihmiset susta sanoo. 

Kyyneleet puskevat väkisin pintaan, enkä enää pysty estelemään niitä valumasta poskia pitkin. Painan kämmenet silmille ja alan täristä. Kaikki se viime päivien ahdistus ja pelko pursuaa yli. En pysty rauhoittamaan kehoa, vaikka kuinka yritän.  

Severi kaappaa mut halaukseen. Nojaan sen rintaa vasten ja annan pidätellyn surun viimein tulla. Surun siitä, etten tiedä miltä tulevaisuus näyttää tai että uskallanko enää koskaan rakastaa. 

Seisomme siinä pitkään. Severi ei sano mitään. Se vain pitää musta kiinni vielä silloinkin, kun kuulen auton lähestyvän ja lopulta pysähtyvän jonnekin lähistölle, ja kun ihmisten nauru kaikuu kadulla. 

- Tilatkaa vaan. Ei tarvitse jäädä odottelemaan meitä, kuulen Severin huikkaavan. 

Lopulta kyyneleet kuivuvat ja tärinä loppuu. Päässä on raskas olo. Ihan kuin en olisi nukkunut päiväkausiin.  

- Pärjäätkö? 

- Joo, enköhän, sanon ja Severi päästää musta irti.

Se katselee mua tarkasti silmiin ja luultavasti toteaa mun sanojen pitävän paikkaansa, koska se kallistaa päätään pitseriaan päin ja kysyy - Vieläkö sulla tekee mieli pitsaa?

- Mennään vaan niin muut ei ihmettele, että mikä mulle oikein tuli, sanon hiljaa ja toivon samalla, ettei häpeä ota musta yliotetta.

- Mitähän Aada muuten miettii, kun sä jäit tänne ulos? kysyn, kun Severi on ojentamassa kättään ovenkahvalle. 

Se laskee käden hitaasti alas ja kääntyy ympäri. Kasvoilla on ilme, jota en osaa tulkita.

- Ei sun sitä tarvitse miettiä. Me ei olla enää yhdessä, se sanoo, huokaisee sitten syvään ja jatkaa - Erottiin viime viikonloppuna. 

Se tulee niin puskista, etten saa sanottua mitään ennen kuin Severi on jo pyörähtänyt ympäri ja astunut ovesta sisään. Eikä mun auta kuin seurata perässä ja toivoa, että löytäisin vielä jonkun hyvän hetken jutella sen kanssa kahdestaan.