tiistai 7. kesäkuuta 2016

Talo oli pimeä. Vain yhessä huoneessa oli valot päällä. Mä istuin sängyllä ja nojasin seinään. Selkää särki, mutta en jaksanu välittää. En ollu jaksanu pitkään aikaan. Oli se ja sama mitä koko kesänä tapahtuis. En mä oottanu mitään. Mun ympärillä oli vaan pimeyttä. En ees jaksanu ajatella mitään. Istuin ja tuijotin pimeyteen. Mun katseessa näky vaan se loputon tyhjyys. Tuntu siltä, etten nähny eteen. Tulevaisuus oli niin pimennossa. 

Kääriydyin peiton alle tiukemmin. Paleli ja väsytti. Pää tuntu liian raskaalta, että oisin voinu kuvitella nousevani. Auringosta ei ollut näkynyt jälkeäkään viikkoihin. Äiti huhuili mua keittiöstä. Pitäis käyttää Ruskaa lenkillä. Painoin silmät kiinni ja kuvittelin mun päähän unia. Sitten tuli pimeys ja annoin unien tulla.

Unessa oli pelto ja kukkia. Mä kävelin polkua pitkin eteenpäin. Näin Elielin seisovan kauempana. Kävelin sen vierelle. Se ei kattonu mua. Ei hymyillyt siihen samaan tapaan niinku yleensä. Musta tuntu, et kaikki ei ollu hyvin.

Heräsin siihen et oli kylmä. Olin tiputtanu peiton lattialle. Ruska istu mun sängyn vieressä ja napitti niillä ruskeilla silmillään mua. Sen suusta roikku talutushihna.
-Ai sä haluat lenkille, totesin puoleksi ääneen.
Ruska käveli ulko-ovelle ja käänty kattomaan, et seuraisinko mää sitä.


Kävellessäni metässä, mun mieleen tuli se uni. Mitä se oli yrittäny kertoo mulle. Sitäkö, et joskus pitäis vaan osata päästää irti ja kertoo asioista. Kelle? Siinäpä vasta kysymys. Mun päähän tuli kuva Elielistä. Se oli ainut ihminen, jolle mä oisin voinut kuvitella puhuvani joskus jotain. Mut mä en osannut. Enkä tiennyt oisinko ees halunnut. Kaikki oli liikaa. Se ja sen katse, joka tuntu pyyhkäisevän ihan liian syvältä mun sisintä.



8 kommenttia:

Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤