varjele kaikelta pahalta #104 (Matias)

Ravistelen hermostuksissani käsiä ja yritän rauhoittaa sydämen lyöntejä, jotka hakkaavat rinnassani tuhatta ja sataa. On epätodellista, että kaikkien niiden toivottomien päivien ja viikkojen jälkeen Julle on nyt täällä. Edessäni olevan käytävän päässä, josta valkoinen numero kymmenellä varustettu ovi johtaa sen huoneeseen.

- Täällähän sä olet.

Käännyn ympäri kuullessani tutun äänen. Severi astelee luokseni ja rutistamme toisiamme pikaisesti.

- Ootko sä valmis? se kysyy huomatessaan mun puhaltelevan ilmaa ulos.

- Ihan rehellisesti en oikeastaan tiedä. Vähän ehkä ahdistaa, kun mietin, että mitä jos se on jollakin tavalla muuttunut. Entä jos se ei ole enää oma itsensä.

Severin katseessa käy ymmärrys.

- Usko pois, Jullen persoonaa ei saa pois edes pihdeillä vetämällä, se sanoo ja virnistää.

Naurahdan, kun päähäni tulee mielikuva tilanteesta.

- Jospa oot oikeassa, sanon ja jatkan sitten - Mennäänkö?

Severi nyökkää ja lähdemme kävelemään rinnatusten ovea kohti. Matkalla kerkeän vielä miettiä äidin sanoja, jotka se sanoi edellisenä iltana puhelimessa, kun kyselin millainen Julle oli ollut, kun äiti oli käynyt tapaamassa sitä.

- Se alkaa vasta pikkuhiljaa ymmärtää mitä sille on tapahtunut ja se ottaa selvästi aika koville. Älä kysele siltä liikaa tapahtuneesta vaan anna sen itse kertoa, jos se haluaa puhua siitä.

Severi työntää oven auki ja astun sen perässä sisään. Huone on avara ja valoisa. Toisessa reunassa on sänky, jonka ympärillä olevat verhot on vedetty sivuun. Sängyn selkänojaa on nostettu ylös ja sen vieressä olevalla pöydällä lojuu pino kirjoja ja avattu Super Salmiakki-pussi. Julle istuu sängyn laidalla selkä meihin päin ja katselee ikkunasta ulos. Se on pukeutunut vihreisiin sairaalan vaatteisiin, jotka ei näytä oikein istuvan sille. Hiukset on kasvaneet sitten viime näkemän ja vaaleat latvat ovat alkaneet kääntyä kiharalle.

- Ai sä sait vieraita. Jätänkin teidät tänne ihan omaan rauhaan.

Vessaa puhdistamassa ollut siivooja työntää kärryt pois huoneesta ja sulkee oven perässään.

Julle ei tunnu huomaavan meidän tuloa, eikä myöskään siivoojan poistumista. Se vain istuu sängyllään hiljaisuudessa ja tuntuu ajelehtineen jonnekin omaan maailmaansa.

- Julius? Severi yrittää ennen kuin alamme lähestyä sitä.

Viimein Julle kääntyy katsomaan. Sen ilmeen perusteella on hankala arvioida, onko se tunnistanut meidät, mutta äidin mukaan se oli heti tiennyt, kuka se oli, joten toivon, ettei tämä vierailu muutu yhtään kammottavammaksi kuin se jo tuntuu olevan.

- Toin sulle ristikoita, jos aika käy pitkäksi, sanon ja ojennan sille uusimman numeron, jonka ostin ajomatkalla sairaalaan.

Julle ottaa lehden sanomatta sanaakaan ja laittaa sen sitten pöydälle kirjojen päälle.

Nielaisen saadakseni kurkkuun nousseen palan tunteen katoamaan ja vilkaisen Severiä, joka näyttää yhtä hämmentyneeltä kuin tunnen itseni olevan.

- On ollut ikävä äijää, se sanoo ja laskee käden Jullen hartialle.

Julle on edelleen hiljaa, mutta sen silmiin kohonneet kyyneleet alkavat valua poskipäitä pitkin.

- Me oltiin tosi huolissaan susta. Kerettiin jo pelätä pahinta, sanon hiljaa.

Minuutit kuluvat ja Jullen kyynelille ei näytä tulevan loppua. Se on niin sydäntä särkevää katsoa, ettei ole kaukana, että alkaisin itse vollottaa kuin pieni lapsi.

- Lili ei tullut...

Jullen sanat rikkovat hiljaisuuden. Mutta koska hiljaisuudesta on sen lyhyen tapaamisen aikana tullut ainoa tapa olla, en heti osaa reagoida.

- Joo, se ei päässyt, Severi ehtii vastata ennen mua.

- Haluatteko? Julle kysyy ja ojentaa rapisevaa karkkipussia meitä kohti.

Nappaan pari mustaa kiekkoa kouraan ennen kuin tarjoan pussin Severille.

Kaikki tässä hetkessä tuntuu niin oudolta, etten tiedä miten päin mun pitäisi oikein olla. En tiedä mistä puhuisin Jullelle, kun se ei näytä kovin halukkaalta puhumaan. En edes tiedä haluaako se meidän olevan täällä.

- Sano vaan, jos haluat levätä niin me voidaan hilppasta pois. Ei sun tarvitse väkisin meitä jaksaa, sanon sille.

Julle mutustelee karkkia suussaan ja pyyhkii sitten jo osittain kuivuneet kyyneleet kämmenselkäänsä.

- Jääkää vaan. Ei ole kiva olla yksin, se sanoo ja katsoo mua suoraan silmiin.

Voisin vaikka vannoa, että sen katse on täynnä tuskaa. Niin pohjattoman surulliselta se näyttää.

- Onko täällä hyvät safkat? Severi kysyy siltä nakatessaan karkin suuhunsa.

- Aikamoista liisteriä välillä, Julle vastaa ja virnistää yllättäen.

Sen sekunnin sadasojan ajan tuntuu kuin se oikeasti olisi siinä. Se Julle, jonka mä tunnen. Ja sitten se tunne katoaa yhtä nopeasti kuin on tullutkin, kun virne kuihtuu sen kasvoilta.

- Eikö Lili tullut?

Severi vilkaisee mua kysyvästi. Olen yhtä hämmentynyt kuin se. Jullehan kysyi jo samaa aiemmin.

- Ei se päässyt tulemaan, sanon samalla kun mietin onko äiti unohtanut kertoa mulle jotain olennaista.

Jullen hartiat lysähtävät kasaan. Se laskee karkkipussin kädestään sängylle ja nousee sitten nojaamaan ikkunalautaa vasten. Haluaisin halata sitä ja kertoa, miten paljon olen kantanut huolta siitä, mutta en tee niin, koska en tiedä miten se reagoisi. Tuntuu kuin se kävelisi nuoralla, jonka mikä tahansa väärin sanottu ajatus voi heilauttaa niin, että se putoaa alas. En uskalla ottaa sitä riskiä, että vain pahennan Jullen oloa.

- Mitä kotiin kuuluu? se kysyy ja kääntyy ympäri nähdäkseen mut.

- Siellä odotellaan, että annat niille luvan tulla katsomaan, jos jaksat ottaa ne tänne riehumaan, vastaan.

Niin äiti oli ainakin sanonut.

- Ai isäkin?

Julle katselee mua odottavasti, kun joudun hetken miettimään mitä vastaisin.

- Kyllä sekin on ollut huolissaan susta. Ei vaan sano sitä ääneen, mutta kyllä siitä aistii, että se on helpottunut, kun oot nyt täällä.

Julle vain tyytyy nyökkäämään.

En edelleenkään tiedä millaiset välit sillä on isän kanssa. Omissanikaan kun ei ole liiemmin kehuttavaa. Jotain on mennyt niin syvästi rikki sisälläni, etten ehkä koskaan pysty täysin antamaan isälle anteeksi. En, vaikka tiedän, että se on muuttunut parempaan suuntaan.

Kuuluu koputusta ja sairaalan työntekijä kurkkaa ovensuusta. 

- Täältä tulis nyt päiväruoka. 

Työntekijä nostaa tarjottimen käytävällä olevista kärryistä, vetää sitten Jullen pöydän alla olevan tason esiin ja laskee tarjottimen siihen. 

- Otatko maitoa vai vettä? 

Julle sävähtää. Se on niin pieni liike, että en olisi kiinnittänyt siihen huomiota, ellen olisi juuri katsonut siihen päin. 

- Maitoa. 

Työntekijä tuo vielä kukkurallaan olevan maitolasin tarjottimelle ja poistuu sitten käytävään.

Julle istuu takaisin sängylle, siirtää tarjottimen eteensä ja alkaa näykkiä lautasella olevaa epämääräisen näköistä lihapalaa. 

- Ihan kuin se sun paistama kana silloin lapsena mummon mökillä.

Jullen heitto on niin yllättävä, että alan nauraa. Muistan kyllä elävästi sen kerran, kun halusin välttämättä opetella paistamaan kanaa ja äidin salmonella varoittelut oli jäänyt niin vahvasti mieleen, että paistoin kanaa aivan liian pitkään. Se oli samaan aikaan sitkeää ja kuivaa kuin korppu. Julle rohkeana lupasi maistaa, mutta ei saanut kunnolla edes palaa haukattua irti. 

- Kai sä olet edes vähän kehittynyt siitä? se kysyy samalla kun kiusoitteleva hymy nousee sen kasvoille. 

- Sitä sun pitää kysyä joltakin muulta, sanon sille ja saan Severin nauramaan. 

- Matiaksen ruuat on pääsääntöisesti ihan syötäviä.

- Osaathan sää näköjään edes joskus kehua mua, sanon ja tökkään Severiä kylkeen niin, että se hätkähtää hiukan. 

Julle on sillä välin uponnut omiin ajatuksiinsa ja syö ruokaansa vaiti. En voi edes kuvitella mitä sen pään sisällä liikkuu. Ei varmaan kukaan voi, joka ei ole kokenut vastaavaa. Millaista on herätä vain tajutakseen, että on käynyt kuoleman porteilla ja että oma elämä on ollut pysähtyneenä samalla kun muut ihmiset ovat mennä porskuttaneet eteenpäin. 

Kun Julle on saanut syötyä, yritän vielä Severin kanssa viritellä keskustelua, mutta Julle tuntuu vajoavan vain yhä syvemmälle omiin ajatuksiinsa. 

- Meidän pitää varmaan alkaa lähtemään. Tullaan taas joku päivä uudestaan käymään, sanon lopulta, kun Julle ei ole hetkeen osallistunut keskusteluun. 

- Ai, no kiva kuitenkin, että kävitte. 

Kierrän käsivarren Jullen harteiden ympärille ja hyvästelen sen Jumalan rauhalla. Severi tekee perässä samoin. Kun olemme jo ovella, Julle vielä huikkaa perään - Tuleeko Lili käymään?

Hengitän kerran syvään ennen kuin vastaan - Kerron sille, että kysyit. En voi varmaksi luvata, että se pääsee tulemaan. Se on kuulemma kiireinen. 

Julle kallistaa päätään ja sen olemus tuntuu taas käpertyvän kasaan. 

- Ehkä on parempi, ettet sano sille mitään, se sanoo niin hiljaa, että joudun pinnistelemään saadakseni sanoista selvää. 

- Hyvä on. En sano.

Huikkaan vielä heipat ennen kuin Jullen huone jää taakse ja suuntaamme kohti käytävän päässä olevia hissejä. 

- Etkö oikeasti sano Lilille mitään? Severi utelee, kun hissin ovet sulkeutuvat ja jäämme kaksin. 

- En tiedä. Ehkä sanonkin. Jotenkin jäi sellainen olo, että Jullen pitäis saada nähdä se. Mun täytyy kyllä kysellä äidiltä, että onko Jullen muistissa häikkää. Ei se normaalisti olisi kysellyt samaa asiaa noin monta kertaa. 

- Joo. Sama kävi mielessä. Toivottavasti se ei oo mitään pysyvää. 

Automatka kämpälle vilahtaa niin hetkessä, etten edes kerkeä ajatella mitään muuta kuin tyhjänä ammottavaa jääkaappia. No sentään mun ei tarvitse tyytyä sitkeään kanaan ja laihan näköiseen kastikkeeseen kumipottujen kaverina. 

toisaalla

muistutuksena itselleni

että kun tulee hetkiä,

jolloin huomaat hukuttautuvasi kirjojen maailmaan

pakenet vain todellisuutta,

jossa et voi hyvin 

varjele kaikelta pahalta #103

Vesipisarat juoksevat auton etulasia pitkin, kun Severi kaartaa punatiilisen kerrostalon pihapiiriin ja jättää Joannan ja Elisen kyydistä. Aada päätti kyydin sijaan kävellä, koska pitserialta ei ollut sen kämpälle kuin muutama hassu korttelin väli. Huikkaan heipat samalla kun mietin, että tulenkohan enää koskaan hengaamaan noiden ihmisten kanssa.

Kun takapenkki on tyhjentynyt, tajuan, että nyt jos koskaan voin yrittää jutella Aadasta Severin kanssa. 

- Mitä fiiliksiä sulla on siitä teidän erosta? kysyn, kun Severi alkaa peruuttaa takaisin isommalle tielle. 

Se vääntää radion äänet hiljaisemmalle. Ehkä saadakseen hetken lisää aikaa miettiä mitä vastaisi. 

- Tavallaan mä oon jopa helpottunut, vaikka musta tuntuu karulta sanoa näin. Se oli kuitenkin loppujen lopuksi mulle parasta mitä pystyin tuossa tilanteessa tekemään. En mä tietysti olisi toivonut, että näin käy, mutta me oltiin jo menossa ihan eri suuntiin. Arvomaailmat ei oikein kohdannut, eikä sitä kautta tulevaisuuden haaveet, se sanoo, huokaisee syvään ennen kuin jatkaa - Aada alkoi joitain kuukausia sitten puhua, ettei se välttämättä haluaisi koskaan lapsia ja vaikka joskus myöhemmin haluaisikin niin se haluais pystyä vaikuttamaan, että montako niitä tulis. Eikä tää nyt ollut ainoa asia, josta ajateltiin erillä tavalla, mutta ehkä kuitenkin se isoin ja jolla on oikeastaan eniten väliä. 

Vilkaisen pikaisesti todetakseni vain, että Severi on täysin keskittynyt pitämään katseensa tiessä. Tämä on niitä tilanteita, kun toivoisi, että olisi enemmän sanoja tai ainakin jotain tilanteeseen sopivaa sanottavaa. 

- Mä olen tosi pahoillani sun puolesta. 

Kyyneleet kihoavat silmiin. Miksi kaikista maailman ihmisistä juuri Aada ja Severi. 

- Ei sun tarvitse olla. Kyllä tää tästä. On parempi, että se tuli ilmi nyt, eikä vasta myöhemmin. Tavallaan mä oon jopa kiitollinen, että Aada kertoi niin suoraan. Se antoi mulle sitä kautta mahdollisuuden valita meidän ja eron väliltä. Oon kuullut niitäkin tarinoita, että ensin mennään naimisiin ja sitten pamautetaan joku tuollainen iso juttu, joka on ollut itsellä tiedossa jo pidempään. 

- Mä en oikein tiedä mitä sanoisin. Antaisin halin, jos sä et olisi just nyt ratissa, mutta joudut tyytymään virtuaaliseen sellaiseen, sanon ja halaan leikisti ilmaa edessäni. 

Severin kasvoilla käy hymy. 

- Mun oli tarkoitus laittaa sulle viestiä ja kysyä olisitko voinut tulla käymään. Olisin halunnut jutella, mutta sitten siinä tuli kaikenlaista, enkä mä saanut aikaiseksi, se sanoo ja pudistaa muutaman kerran päätään. 

- Ihan ymmärrettävää. Sulla on ollut varmaan paljon käsiteltävää, sanon. 

- Pahinta oli ilmoittaa omalle perheelle, että voitte nyt unohtaa häät, koska sellaisia ei ole tulossa. Jotenkin mun ei tehnyt mieli rueta selittämään porukoille, että miksi me lopulta erottiin. Yritin vaan jotenkin ympäripyöreästi kertoa. 

- Miten ne reagoi? kysyn. 

- No kyllä ne vissiin ihan ymmärsi kuitenkin. Isä sano, että usko on elämän tärkein asia, eikä sitä kannata menettää edes rakastamansa ihmisen takia. 

Sade yltyy. Severi vääntää pyyhkijät täysille, mutta sateen läpi on silti haastava yrittää nähdä. 

- Kauanko sulla meni aikaa, että pääsit Matiaksesta yli teidän ekan eron jälkeen? se kysyy, kun olemme istuneet hetken hiljaisuudessa ja vain kuunnelleet radiosta tulevan kappaleen epämääräisiä säveliä. 

- Vaikea sanoa. Joskus mietin, että ehkä mä en edes koskaan päässyt. En kai mä muuten olisi haikaillut sen perään ja ruennut sitten seurustelemaan uudestaan. Nyt mulla on enemmän sellainen olo, että se oikeasti oli tässä, eikä me enää koskaan olla toisillemme ne elämän tärkeimmät ihmiset. Että kai se sitten oli aika pitkä prosessi. Mitä tässä nyt oikein on mennyt. Pari, kolme vuotta ehkä. 

- Tällä hetkellä musta tuntuu, etten mä voi enää koskaan rakastaa ketään. En sillä tavalla kuin Aadaa, Severi sanoo tukahtuneella äänellä ja pyyhkii kasvot takin hihaan. 

- Mä en tiedä, jos tää kuulostaa susta jotenkin väärältä, mutta mä ajattelen, ettei sen rakkauden koskaan tarvi loppua. Kyllä mä edelleen rakastan Matiasta, mutta se on ehkä muuttunut enemmän välittämiseksi. Musta on ihana tietää, että mitä sille kuuluu ja missä se menee, mutta en enää iltaisin haaveile millaista  meidän elämä vois olla joidenkin vuosien päästä. Lähinnä toivon, että se yhteys vois edes jotenkin säilyä siihen ihmiseen. Ja sitten taas tuosta muiden rakastamisesta. Uskon, että nyt voi tuntua siltä, ettei enää koskaan, mutta ei sitä koskaan tiedä, jos jossakin vaiheessa joku toinen tyyppi saa sun sydämen reistailemaan ja oot taas ihan kujalla, kun mietit kaikkea, et miten voit viettää sen kanssa mahdollisimman paljon aikaa. Miten kerrot sille, että oot kiinnostunut ja niin edelleen. 

Severin kädet tärisevät, kun se kääntää rattia ja ohjaa auton tien sivussa olevalle bussipysäkille. 

- Mä en oo koskaan ollut näin hajalla kuin nyt..., se sanoo ja kuulen sen äänen särkyvän. 

Sitten tulee kyyneleet. Se painaa pään kämmeniä vasten ja sen hartiat alkavat hytkyä. 

Irrotan turvavyön ja nojaan sitä kohti kiertääkseni kädet sen ympärille. Hetki sitten olin itse lohdutettavana ja nyt Severi on se, joka lopulta murtuu. Silitän sen selkää ja mietin, etten mä todellakaan ole ainoa, jonka elämässä tapahtuu pahoja asioita. 

- Välillä mä huomaan miettiväni, että ehkä Aada vielä tulee ja sanoo, että sitä vaan pelottaa tulla äidiksi ja että ei se oikeasti ajattele niin, Severi sanoo ja alkaa nikotella. 

- Mä olin jo kerennyt miettiä miten kesällä kosisin sitä ja sitten käytäisiin ostamassa sormukset. Sen sijaan mä selaan puhelimelta kuvia meistä ja mietin poistaisinko ne tai luen sen kirjoittamia kirjeitä ja pohdin, että tekisinkö niistä nuotion. 

- Tuo on kyllä syvältä, sanon sille.

- Ehkä mä sinuna antaisin niiden kuvien ja kirjeiden vielä olla. Voithan sä vaikka siirtää ne kuvat pois puhelimesta niin ne ei jatkuvasti tuo muistoja mieleen, mutta mietit sitä poistamista vähän myöhemmin, kun oot saanut hetken miettiä. Voi olla, että joskus vielä tuntuukin tärkeältä, että sellaisiakin muistoja on olemassa. Että se oli yhdenlainen ajanjakso sun elämää. 

- Niin... Saatat olla oikeassa. Nyt vaan tuntuu, etten jaksais yhtään miettiä Aadaa tai meidän seurustelua. Se tekee niin kipeää. 

Severi laskee kädet alas ja päästän siitä irti. 

- Kiitos, kun jaksoit kuunnella, se sanoo ja väläyttää hymyn. 

- Tietysti. Sitä vartenhan me ystävät ollaan olemassa, sanon ja hymyilen sille takaisin. 

Noustessani autosta kämpän parkkiksella, katson vielä kerran Severiä ja sanon - Pidä itsestäsi hyvää huolta ja Jumalan rauhaa.

Se ottaa mua kädestä kiinni ennen kuin vastaa - Mä yritän. Jumalan rauhaa, Lili.

Ja sitten se päästää kädestäni irti. 

varjele kaikelta pahalta #102

Severi vilkaisee mua välillä taustapeilistä kuin tarkistaakseen, että mulla on kaikki hyvin. Se on yksi niistä sen luonteenpiirteistä, mitä arvostan ihan todella ja sen takia Severistä onkin niin helppo tykätä. Aada istuu pelkääjänpaikalla ja selaa instaa. Ehkä se on väsynyt, eikä jaksa osallistua keskusteluun, jota vieressäni istuvat Joanna ja Elise käyvät Severin kanssa. Sain nimet selville heti alkumatkasta, mutta jotenkin ei tunnu luontevalta jutella sen enempää varsinkin kun aiheena on politiikka. Mua se ei ole koskaan jaksanut kiinnostaa niin paljoa, että jaksaisin seurata uutisia tai olla ylipäänsä perillä Suomen tai maailman tapahtumista. Mulle riittää, että käytän äänioikeuttani, ja yleensä ehdokaskin tulee valittua päivää ennen vaaleja tehtyäni muutaman vaalikoneen. Presidentin vaalit ovat oikeastaan ainoat, joiden vuoksi saatan avata Ylen ja katsoa vähän aikaa jotakin vaalitenttiä.

Ulkopuolisuuden tunne on tullut vuosien mittaan liiankin tutuksi. Isommissa porukoissa jättäydyn helposti sivummalle, koska pelkään, ettei mulla ole tarpeeksi arvokasta sanottavaa tai että en osaa perustella miksi olen jotakin mieltä asioista. Välillä näen punaista, kun joku vaatii perusteluja ihan kaikelle. 

Kadut ovat täynnä autoja, mutta Severi onnistuu tekemään taskuparkin mun mielestä mahdottoman pieneen väliin. Ängen itseni ulos ahtaaksi käyneeltä takapenkiltä raittiiseen ulkoilmaan. 

- Onkohan muut jo tulleet? Elise kysyy ja kääntyy katsomaan autojonoa etsiäkseen tuttua rekkaria.  

Severi näpyttelee viestiä ja huikkaa sitten - Matias laittoi, että menee viis minuuttia.

Alan tulla katumapäälle ja mietin jo millä verukkeella voin paeta kämpälle. Tuntuu vaikealta jaksaa yrittää olla toisten seurassa, kun kelaan vain mielessäni sitä miten Julle voi. Tiedän, että Matias luultavasti pyysi mua siksi, että se ajatteli mun saavan hetkeksi muuta ajateltavaa, mutta tässä tilanteessa mikään ei voi viedä mun ajatuksia pois. Ei nyt, kun ne repivät sydäntä niin, että sattuu. Tekisin melkein mitä tahansa, että voisin olla Jullen luona. 

Severi jättäytyy mun seuraksi, kun lähdemme kävelemään pitserian ulko-ovia kohti. 

- Miten sä olet jaksellut? se kysyy, kun ylitämme suojatietä.

- En mä tiedä. Kai mä vaan koitan pysytellä pinnalla.

- Tuntuuko susta siltä, että sä meinaat hukkua?

Käännyn katsomaan sitä ja tajuan, että taisin juuri ajatella ääneen.

- Välillä mä huomaan miettiväni, että eikö tässä olis jo tarpeeksi yhdelle elämälle. Äidin kuolema. Uskosta luopuminen. Isän kuolema. Ero tai oikeastaan erot Matiaksen kanssa. Jullen tilanne. Mietin vaan koko ajan, että mitä vielä. Kuka läheinen lähtee seuraavaksi. 

Severi pysähtyy äkillisesti ja olen törmätä sen olkapäähän. 

- Olenko mä koskaan sanonut, että sä olet kyllä sinnikäs tyyppi? se kysyy ja hymyilee, mutta hymy ei ulotu silmiin asti.  

- Tai oikeastaan tarkoitan sitä, että sulla on kyky tuntea vahvasti oli kyseessä sitten suru tai vaikka epätoivo, ja jotenkin sä kuitenkin pärjäät sen kanssa. Mun ei tarvitse pelätä, ettetkö sä niiden jälkeen tuntisi taas toivoa ja lohtua. Sä annat itsellesi luvan pysytellä niiden tunteiden parissa niin kauan kuin tarvitsee ja jotenkin silti lopulta pystyt päästämään irti. 

Itkettää. Yritän rauhoitella itseäni ja painan hetkeksi silmät kiinni, jotta en romahtaisi siinä keskellä jalkakäytävää.

- Ajatteletko sä oikeasti noin? kysyn, kun viimein uskon, että pystyn puhumaan ilman kyyneliä.

Severi laskee käden mun olkapäälle. Se lämmittää jopa takin läpi. 

- Lili... Voisinpa jotenkin vakuuttaa sut, että sun ei tarvitsis epäillä mun sanomisia, koska sä olet ansainnut kaikki ne hyvät sanat, joita ihmiset susta sanoo. 

Kyyneleet puskevat väkisin pintaan, enkä enää pysty estelemään niitä valumasta poskia pitkin. Painan kämmenet silmille ja alan täristä. Kaikki se viime päivien ahdistus ja pelko pursuaa yli. En pysty rauhoittamaan kehoa, vaikka kuinka yritän.  

Severi kaappaa mut halaukseen. Nojaan sen rintaa vasten ja annan pidätellyn surun viimein tulla. Surun siitä, etten tiedä miltä tulevaisuus näyttää tai että uskallanko enää koskaan rakastaa. 

Seisomme siinä pitkään. Severi ei sano mitään. Se vain pitää musta kiinni vielä silloinkin, kun kuulen auton lähestyvän ja lopulta pysähtyvän jonnekin lähistölle, ja kun ihmisten nauru kaikuu kadulla. 

- Tilatkaa vaan. Ei tarvitse jäädä odottelemaan meitä, kuulen Severin huikkaavan. 

Lopulta kyyneleet kuivuvat ja tärinä loppuu. Päässä on raskas olo. Ihan kuin en olisi nukkunut päiväkausiin.  

- Pärjäätkö? 

- Joo, enköhän, sanon ja Severi päästää musta irti.

Se katselee mua tarkasti silmiin ja luultavasti toteaa mun sanojen pitävän paikkaansa, koska se kallistaa päätään pitseriaan päin ja kysyy - Vieläkö sulla tekee mieli pitsaa?

- Mennään vaan niin muut ei ihmettele, että mikä mulle oikein tuli, sanon hiljaa ja toivon samalla, ettei häpeä ota musta yliotetta.

- Mitähän Aada muuten miettii, kun sä jäit tänne ulos? kysyn, kun Severi on ojentamassa kättään ovenkahvalle. 

Se laskee käden hitaasti alas ja kääntyy ympäri. Kasvoilla on ilme, jota en osaa tulkita.

- Ei sun sitä tarvitse miettiä. Me ei olla enää yhdessä, se sanoo, huokaisee sitten syvään ja jatkaa - Erottiin viime viikonloppuna. 

Se tulee niin puskista, etten saa sanottua mitään ennen kuin Severi on jo pyörähtänyt ympäri ja astunut ovesta sisään. Eikä mun auta kuin seurata perässä ja toivoa, että löytäisin vielä jonkun hyvän hetken jutella sen kanssa kahdestaan.

varjele kaikelta pahalta #101

Törmään ihan kirjaimellisesti Matiakseen rauhanyhdistyksen eteisessä, kun työnnyn naulakoilla väen tungoksen läpi etsiessäni takkiani satojen muiden mustien takkien seasta.

- Lili!

- Jumalan terve, huikkaan sille pikaisesti ja olen jo jatkamassa matkaa, kun se nykäisee mut käsivarresta takaisin.

Katselen, miten sen vieressä seissyt porukka tekee tilaa, jotta mahdun seisomaan samassa ympyrässä niiden kanssa, vaikka tukinkin siinä samalla kulkuväylän takanani oleville takkirivistöille. En tunnista puoliakaan niistä ihmisistä. Ja vaikka yksi vilkaisu riittää kertomaan, että Severi seisoskelee ringin toisella puolella Aadan kanssa, oloni on kaikkea muuta kuin rauhallinen. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa, eikä päässäni pyöri mitään muuta kuin kysymys - mitä ihmettä Matias musta haluaa. On jo tarpeeksi kamalaa, että moni osaa yhdistää yksi plus yksi ja tietää, että olen se tyyppi, joka rikkoi Matiaksen sydämen, ei yhden vaan kaksi kertaa, ja nyt ne samat naamat voivat hyvinkin miettiä, että teenkö sen vielä kolmannen kerran, koska Matias ei lentänyt yksin katsomaan Jullea vaan teimme sen yhdessä.

- Mä en kerennyt soittaa sulle ennen seuroja, Matias sanoo niin hiljaa, etteivät muut voi mitenkään kuulla, ja jatkaa - Julle lennätetään Suomeen tiistaina. Äidin mukaan sen vointi on sen verran hyvä, että se on turvallista. Hoito ja kuntoutus jatkuu sitten täällä.

Sen silmistä paistaa huoli, joka on painanut meitä molempia edelliset pari viikkoa, mutta kasvoilla kareilee toiveikas hymy.

Unohdan hetken ajan hengittää, ja kun viimein tajuan hapen olevan lopussa, joudun pakottamaan kehoni vetämään pari kertaa tiheään ilmaa sisään ja ulos ennen kuin pystyn ajattelemaan mitään järkevää.

Julle on tulossa Suomeen. Ajatusvirta loppuu siihen. Tuntuu, että jos mietin edes muuta, sekoan, eikä se tunnu kauhean paljon paremmalta ensivaikutelmalta kuin se mitä olen jo Matiaksen kavereille antanut.

- Siis oikeastiko? Mihin? Tai siis Helsinkiin vai jonnekin muualle? kysyn, ja yritän samalla liimata jalkani lattiaa vasten, jotta en alkaisi liikehtiä levottomasti.

En tiedä mihin katsoisin tai miten päin olisin. Ihan kuin ympärilleni rakennetut seinät alkaisivat kallistua päälleni.

Matias vilkaisee pikaisesti muita, jotka ovat syventyneet keskustelemaan iltakyläpaikoista ennen kuin vastaa.

- Tänne jonnekin. En tiedä vielä tarkemmin. Luulisi, että yliopistollisessa sairaalassa olisi paras osaaminen tuollaisiin asioihin. Kuntoutus tosin tapahtuu varmaan jossakin muualla.

Tiesin, että Julle on ollut jo joitakin pieniä hetkiä hereillä ja vastannut äitinsä kysymyksiin, mutta sitä en tiennyt, että siirto olisi mahdollista tehdä jo näin pian. Vieläkään ei ole varmuutta siitä palautuuko Julle täysin ennalleen vai onko kooma jättänyt jotakin pysyviä muutoksia. En ole halunnut ajatella asiaa sen pidemmälle sillä en kestä ajatusta, ettei se olisi enää se sama Julle, jota pidän läheisimpänä ystävänä ja jopa perheenjäsenenä kaiken sen jälkeen, mitä olen sen kanssa kokenut. Eniten pelkään kuitenkin sitä, että menetän lopulta senkin. Julle ei halunnut kenenkään tietävän sen Espanjan reissusta. Ei edes minun, enkä voi toisaalta syyttää sitä siitä. Ymmärrän ihan tarpeeksi hyvin, ettei meidän kummankaan elämä ole helpoimmasta päästä. Ja vaikka se olisi joskus hetken aikaa sitä ollut, ei se ole sitä enää.

Olen niin ajatuksissani, etten tajua Matiaksen odottaneen mun vastausta ennen kuin se tökkää mua kyynärpäällä kylkeen. Olen ansainnut kivun, joka hetkellisesti lävistää alueen heti kylkiluideni alla.

- Anteeksi.. Multa meni ihan ohi, että sä kysyit jotain, sanon.

Häpeä kuumottaa poskia, jotka ovat jo valmiiksi punertavat kuumuudesta, joka tukahduttaa kaiken sen ihmismassan keskellä. Olen niin epämukavuusalueella, kun joudun tilanteisiin, joissa on liikaa tuntemattomia ihmisiä.

Matias pudistelee päätään ja hymähtää jotain sen suuntaista, että ei sillä niin väliä. Jotenkin musta silti tuntuu, että se ei pidä paikkaansa.

- Matias tuletko sä?

Käännyn katsomaan vaaleahiuksista naista muutaman tyypin päässä meistä, joka katselee nyt Matiaksen suuntaan.

- Riippuu ihan siitä, että mihin te päädyitte?

Matias vilauttaa niin lämpimän hymyn, etten voi olla miettimättä, että onko noiden kahden välillä jotain.

- Me mennään jatkamaan Capperiin. Nuilla on kuulemma sudennälkä, nainen sanoo ja huitoo kädellään Severiin ja mulle tuntemattomaan nahkatakkiin pukeutuneeseen mieheen päin, joka voisi olla kuin suoraan jostain mallitoimiston listoilta.

- Tuo oli nyt kyllä ihan liian aliarviotua. Voisin syödä vaikka karhun tältä istumalta, Severi huikkaa, huomaa sitten mut ja iskee nopeasti silmää.

Sentään edes joku tässä porukassa ei saa mua hermostuneeksi.

- Lili, lähtisitkö mukaan?

Matias näyttää siltä kuin se tietäisi, mitä olen vastaamassa, joten se jatkaa ennen kuin kerkeän edes avata suuta sanoakseni, että taidan tällä kertaa jättää väliin.

- Se vois tehdä sulle ihan hyvää.

Yllätyn niin paljon, että hetken jopa luulen kuulleeni väärin. Pyörittelen päässäni miljoonaa eri lausetta, jota voisin heittää sille takaisin, mutta sanat juuttuvat kurkkuun, kun tajuan kaikkien ringissä olevien kääntyneen tuijottamaan mua. Nythän tästä vasta tulikin helppoa.

- Lähde nyt vaan niin mun ei tarvi kuunnella Matiaksen umpisurkeita vitsejä.

Severi on ilmestynyt viereeni ja pukee siinä samalla mustaa Fjällrävenin takkia ylleen.

Olisin voinut jopa perustella itselleni miksi kieltäytyisin Matiaksen ehdotuksesta. Liika hengaaminen yhdessä ei ainakaan tee kummankaan elämää helpommaksi, mutta Severille olen velkaa ihan vain siitä syystä, että se ei ole hylännyt mua tai ottanut Matiaksen puolta eromme jälkeen.

- Kai mä sitten tulen, sanon osoittamatta sanojani sen enempää Severille kuin Matiaksellekaan.

Vasta ahtautuessani Severin Audin takapenkille kahden muun naisen kanssa, mietin, että olen kyllä harvinaisen typerä. Matias ei nimittäin juuri koskaan heitä vitsejä. Oli ne sitten umpisurkeita tai ei.

Arvonta

Aloitin tän blogin kirjoittamisen lokakuussa 2014. En ois silloin uskonut, että yli kymmenen vuotta myöhemmin tämä sama blogi on edelleen olemassa ja että joku vielä lukee näitä mun tekstejä. Kirjoittaminen on tavallaan aika yksinäistä puuhaa. Kukaan ei velvoita siihen, eikä kukaan myöskään lue mun tekstejä etukäteen ennen julkaisua niin kuin kirjaa kirjoittaessa. Sitä itse päättää onko teksti julkaisukelpoinen ja on itse vastuussa siitä tuottaako uutta tekstiä vaiko ei. 

Välillä kaipaan niitä aikoja, kun oli yöt aikaa kirjoittaa, koska silloin mun luovuus on suurimmillaan. Monesti nukkumaan mennessä mietin uusia juonikuvioita tarinoihin, mutta lopulta päätän valita pidemmät yöunet kirjoittamisen sijaan ja aamulla ne yöllä muhineet ideat on kaikonneet kuin tuhka tuuleen. 

Teillä lukijoilla on ollut aina ihan super iso merkitys mulle. Oon lukenut joka ikisen kommentin sydän täynnä lämpöä ja miettinyt, että oon niin kiitollinen niistä. Ilman palautetta blogin kirjoittaminen ois varmaan kuihtunut jo aika päivää sitten. Vaikka rakastan kirjoittaa, ei se poista sitä, ettei sitä tee mieli tehdä vain itseä varten. 

Kiitoksena näistä vuosista haluankin arpoa yhden mun Huomisen laulu - kirjan teille lukijoille. Voit osallistua arvontaan jättämällä mulle kommentin, jossa kerrot milloin suunnilleen löysit mun blogin pariin ja mikä teksti/tarina sulle on jäänyt erityisesti mieleen ja miksi. 

Arvonta on päättynyt ja voittajaan on oltu yhteydessä! ❣️

Kiitos vielä, että ootte olleet osa tätä mun blogimatkaa! ❤️

varjele kaikelta pahalta #100 (Julle)

Kirkon maalattujen lasi-ikkunoiden läpi tulvii auringon valoa. Istun alttarin oikealla puolella Severin kanssa, joka katselee tarkkaavaisesti puisille parioville, jotka ovat vielä suljettuna. Ahdistus, joka on pesiytynyt rintaani laskeutuu yhä vain alemmaksi ja tuntuu täyttävän koko kehon. En tiedä onko musta tähän. Ei vain taida enää olla mitään keinoa päästä pois. En voi sanoa tai tehdä mitään, mikä muuttaisi tilanteen. Tiedän, etten vain voi. On jo tarpeeksi kamalaa, että edes mietin sellaista, kun kyse on kuitenkin lopulta muista kuin minusta. Tai ainakin yritän uskotella itselleni niin.

Parvella kanttori aloittaa soiton, johon huilisti yhtyy. Sävel on surumielinen ja lisää vain painostavaa tunnelmaa sisälläni. Tuntuu kuin olisin hautajaisissa sanomassa viimeisiä hyvästejä. Suntion avatessa ovet, penkeissä istuneet vieraat nousevat ylös minä ja Severi mukaan lukien. Ja sitten näen ovensuussa seisovan parin. Matiaksen, joka on pukeutunut mustaan pukuun ja metsän vihreään rusettiin. Ja Lilin. Käännän katseeni pois ja yritän räpytellä kyyneliä, jotka puskevat väkisin pintaan. Severi taputtaa mua muutaman kerran kevyesti hartiaan kuin sanoakseen, että se tietää miltä musta tuntuu. Mutta ei se tiedä. Ei se tiedä, että nämä kyyneleet ovat kaikkea muuta kuin miltä ne näyttävät.

Annan itselle luvan katsoa takaisin käytävän päähän, enkä voi olla miettimättä, että Lili näyttää kuin enkeliltä sen valkoisessa mekossa, jonka kangas laskeutuu sen kehoa vasten niin kuin se ei painaisi juuri mitään. Osa sen hiuksista on nostettu ylös päälaelle ja loput laskeutuvat selkää pitkin kauniina kiharoina kuin vesiputous.

Lilin katse kiertää penkkiriveissä kuin se etsisi jotakin tai jotakuta. Sitten se lopulta kohtaa omani. Voisin väittää, että sen silmissä on surua, vaikka en näekään tänne asti. Jotenkin vain voin aistia sen. Ja kaikista maailman ihmisistä juuri Lilin ei pitäisi olla surullinen. Ei tänään. Ei täällä, kun kymmenet sen ja Matiaksen läheiset ovat tulleet tänne todistamaan niiden elämän yhtä onnellisinta päivää.

Matias vilkaisee Liliä kuin sanoakseen, että nyt on aika lähteä liikkeelle, kun samaan aikaan musiikin pauhu yltyy ja saavuttaa lopulta huippunsa. En voi kieltää, etteikö kappale olisi kaunis, mutta kaikki tässä tuntuu vain niin väärältä, että en pysty nauttimaan siitäkään. Seison vain lamaantuneena paikoillani ja mietin, miten kestän tämän loppuun asti.

- Julle?

Silmissä sumenee. Kirkon käytävä häviää näkyvistä, enkä enää seiso Severin vieressä.

- Julle?

Ääni on nyt kovempi ja tuntuu tulevan jostain läheltä. Ääni, joka repii mut lopullisesti pois. Äidin ääni.

Jostain kajastaa valoa. Onko se kuitenkin se kirkon seinustalla oleva ikkuna, josta aurinko yhä paistaa kirkkaasti. Mutta ei se voi olla, koska alan hiljalleen tajuta nähneeni juuri hetki sitten unta. Onko tämä toinen uni. Uni, joka toistuu aina vain uudelleen. Uni, jossa äiti kertoo mitä maailmalla ja kotona tapahtuu. Valo häikäisee niin kovasti, että se melkein sattuu. Yritän räpytellä silmiä, että se menisi pois, mutta sen sijaan se vain tulvii joka suunnasta ja heijastuu kaikkialle ympärilläni. Jotain painavaa iskeytyy mua vasten, enkä pysty liikkumaan. Hengitys on raskasta, mutta tunnen raikkaan ilmavirran, joka kulkeutuu joka hengenvedolla sisälleni. Silmät tuntuvat kuivilta, mutta niihin osuva valo saa ne silti vuodattamaan kyyneliä. Jossakin etäällä tummat hahmot liikahtavat ja tulevat lähemmäksi. Mitä enemmän ne lähestyvät, sitä tarkemmaksi ääriviivat muuttuvat. Toisella on tummat melkein mustat hiukset, jotka on vedetty kireälle pompulalle ja toisella taas vaaleat olkapäille ylettyvät kiharat. Tummahiuksinen on pukeutunut t-paitaan ja housuihin, jotka on ommeltu samanlaisesta sinisestä kankaasta. Vaaleahiuksisella on mustat farkut ja valkoinen neulepaita. Ja jotenkin, kaiken sen epämääräisen sekamelskan keskellä tunnistan ne toiset kasvot, joille huoli on piirtänyt uurteita.

Räpytän silmiä. Olen yhä unessa. Mutta jostakin syystä edessäni oleva näkymä ei silti haihdu eikä häily pois.

Äiti on nyt ihan vieressä. Niin lähellä, että voisin koskettaa sen käsivartta, mutta kun yritän, ei tapahdu mitään. Koko kehoni on jämähtänyt paikoilleen, ja se on kamalampaa kuin voisi koskaan edes kuvitella.

- Julle, sulla ei ole mitään hätää. Kaikki järjestyy, kun otat nyt vaan ihan rauhassa.

Äidin sanat tunkeutuvat kaiken sen kaaoksen keskellä päähäni.

Avaan suuni vastatakseni sille, mutta kurkusta tulee pelkkää epämääräistä pihinää. Jotain on nyt pahasti vialla. Olen läpikotaisin rikki. Kehoni on lakannut toimimasta, ja se saa paniikin vellomaan mielessäni. Miksi en jo herää tästä kammottavasta painajaisesta. Ei kai tämä voi ikuisuuksia jatkua.

Sinipukuinen nainen on ollut hetken poissa ja palaa nyt kädessään tarjotin, jolla on vesilasi. Äiti ottaa tarjottimen ja laskee sen vieressäni olevalle pöydälle.

- Sulla on varmasti hirveä jano, se sanoo ja katsoo mua aavistus surua silmissään.

En kykene miettimään mistä se voisi johtua. Yritän vastata sille, mutta sanoja ei vieläkään tule. Kurkku on niin kuiva, että se tekee ihan kipeää. Äiti on jo kuitenkin nostanut lasin huulilleni ja kallistaa sitä varovasti. Huuleni kostuvat ja muutama pisara valuu kurkkuun asti. Nielaisen ennen kuin äiti kallistaa lasia uudelleen.

- Julle sun kannattaa nyt levätä. Ei ole kiire mihinkään. Kaikki järjestyy. Lupaan olla täällä, kun heräät.

Päässä tuntuu raskaalta. Suljen silmät ja mietin, että ehkä äiti on oikeassa sillä en enää pysty ajattelemaan selkeästi. Toivon vain, että tämä kaikki on pian ohi, kunnes pimeys nielaisee mut mukaansa.

varjele kaikelta pahalta #99

Eteisen lipaston päällä on kasa maksamattomia laskuja, mutta en kykene tekemään asialle mitään. Matias on juuri lähtenyt takaisin omalle kämpälleen valmistautuakseen töihin. Huokaan helpotuksesta, että tänään sattuu olemaan vapaa päivä. Ei musta ole töihin tässä kunnossa. Ei musta ole ollut hetkeen, mutta olen silti raahautunut sinne jo useampana peräkkäisenä päivänä palattuamme Espanjasta Matiaksen kanssa. En tiedä uskonko sen puheisiin enneunista, vaikka toivon koko sydämestäni, että Julle vielä herää. Ajatus sen menettämisestä on niin raadollinen, että olen yrittänyt paeta sitä olemalla pysähtymättä. Jos en lakkaa liikkumasta, en joudu ajattelemaan. Mutta silti löydän juuri nyt itseni istumasta eteisen lattialta.

Olen yrittänyt uskotella päivä toisensa jälkeen, että kaikki ne epämääräiset tunteet, jotka tuntuvat korventavan sisintäni sydäntä myöten ovat vain huolta siitä, että toipuuko Julle ennalleen.

Räpyttelen silmiini nousseet kyyneleet pois ja nousen viimein lattialta. En kestä tätä epätietoisuutta, enkä sitä, että joudun olemaan yksin tässä tyhjässä asunnossa.

Kallio on paljastunut lumen alta, mutta meri on vielä jäässä. Maaliskuun loppu ei ole koskaan tuntunut näin hämmentävältä. On ollut epätavallisen lämmintä ja valoisaa, ja jostain syystä se tekee ennemmin kipeää. On ristiriitaista olla keskellä epätietoisuutta ja surua, kun luonto on heräämässä hiljalleen täyteen loistoonsa. Puissa on jo pieniä silmuja muistuttamassa, että kesään ei ole enää pitkästi.

Olen ollut täällä kerran Jullen kanssa. Ja kun tarkemmin mietin, on jopa yllättävää, ettemme koskaan muulloin sattuneet tänne samaan aikaan, vaikka tiedänkin sen käyneen täällä usein. Julle on itseasiassa se, joka aikanaan kertoi tämän paikan olemassaolosta mulle. Muistan sen sanoneen, että täällä sen oli jotenkin helpompi hengittää. Yhdyn kyllä siihen ajatukseen, vaikka juuri tässä hetkessä tuntuukin, että lähinnä haukon happea, jotta en purskahtaisi itkuun. En edes tiedä miksi itken jatkuvasti. Teenkö jo valmiiksi surutyötä, ettei luopuminen olisi niin raskasta, jos kaikki meneekin lopulta huonosti. Vaikka sisälläni olen eksynyt pimeisiin vesiin, kylmällä kalliolla istuminen tuo lohtua. Tuntuu, että olen jollakin ihmeellisellä tavalla lähempänä Jullea. Ehkä sen muiston kautta, jolloin istuimme tällä samalla paikalla viltin päällä ja puhuimme alkavasta kesästä ja Siljan rippijuhlista. Jo silloin toivoin, että Julle tulisi. Että se kaikesta huolimatta päättäisi hetkeksi unohtaa kaiken sen kaunan isäänsä kohtaan ja osoittaisi sisaruksilleen kuinka paljon se niitä rakastaa. Osa lapsista oli niin pieniä Jullen lähtiessä pois, etteivät ne muista sitä kunnolla. Sitä, että Julle ei enää ollut oma itsensä. Silja kuitenkin oli ollut jo sen ikäinen, että se oli tiedostanut mitä kotona oli tapahtunut ja silti se oli pyytänyt Jullea tulemaan. Muistan, että yritin selittää sitä Jullelle. Että sen sisko kaipasi isoveljeään ihan yhtä paljon kuin se ikävöi pikkusiskoaan.

Kylmyys pureutuu housujen läpi iholle, mutta en jaksa välittää. Pahin surun piikki on jo mennyt ohi. Suljen silmät ja hengitän muutaman kerran syvään. Julle ei haluaisi, että itken silmät päästäni sen vuoksi. Mutta toisaalta se ei myöskään pyytäisi olla itkemättä. Se sanoisi, että surun pitää antaa tulla ja sitten kun siihen on valmis, myös lopulta mennä. Tuntuu melkein siltä kuin se sanoisi ne sanat vieressäni sillä voin melkein nähdä miten sen silmien väri tummuisi, kun se katsoisi mua hiukan pää kallellaan ja huokaisisi syvään mun vastatessa sille, ettei mulla ole hajuakaan, miten surusta voi päästää irti.

varjele kaikelta pahalta #98 (Julle)

Naisen ääni on lempeä ja turvallinen. Se on niitä harvoja asioita, joihin takertua tässä vieraassa paikassa, jossa olen loukussa. Kun on samaan aikaan kaikkialla, mutta ei silti missään. En ole löytänyt pakoreittiä. En edes tiedä onko sellaista olemassa. Olen kadottanut ajankulun, vaikka välillä tiedän milloin on yö ja milloin päivä. Yöllä on niin hiljaista, että välillä kuulen jopa oman hengitykseni. Ajatukseni ovat jälleen karanneet kauas siitä mihin juuri hetki aiemmin olin yrittänyt keskittyä. Ääneen, joka kaukaisesti tuntuu tutulta. Se on ollut täällä jo jonkin aikaa. Päiviä, ehkä viikkoja. Välillä pelkään, ettei se enää palaa.

Tänään nainen kertoo kotona odottavista lapsista ja miehestään. Kertoo veljestä, joka on myöskin ollut täällä, mutta joutunut sitten lähtemään pois töiden vuoksi. Se kertoo ikävästä, jota koko perhe tuntee, samalla kun se viileä käsi tarttuu kädestäni kiinni. Nainen pidättelee itkua sen jatkaessa kertomalla tytöstä nimeltä Lili.

Harpon jälleen metsäaukiolla kohti hahmoa, joka seisoo sen toisella laidalla aivan liian suurissa saappaissa ja katselee metsän suuntaan tummalle pilvien peittämälle taivaalle. Olin herännyt hetki aiemmin selässä tuntuneisiin vihlaisuihin siirtyäkseni viimein laverille muiden viereen, mutta huomannut sitten yhden paikan olleen tyhjä. En ollut jäänyt odottelemaan vaan olin vetänyt makuupussin vetoketjun auki ja lähtenyt perään kirpeään pakkasilmaan.

Lili.

Aukiolla seisova hahmo on Lili.

Ja sitten olen takaisin tyhjyydessä, jossa tunnen naisen edelleen pitelevän kädestäni kiinni. Eikä ole epäilystäkään, ettenkö enää tietäisi miksi naisen ääni on niin turvallinen.

Jostakin syystä äiti on täällä. Äiti, joka oli vuosien jälkeen kesken suviseurojen ottanut tuhlaajapoikansa avosylin vastaan. Äidin lohduton ääni tekee mut surulliseksi. Tulee tarve lohduttaa. Auttaa sitä ymmärtämään, että olen yhä täällä, vaikka en tiedä miten. Yritän pakottaa sormet puristamaan äidin kättä, mutta en tiedä onnistunko siinä. Äidin ääni hiljenee. Ei kai se vaan ole taas lähdössä pois. Juuri kun vasta tajusin, että se todella on äiti. Puristan yhä lujempaa, vaikka tuntuu edelleen siltä kuin mitään ei tapahtuisi.

- Julius?

Äidin äänestä on kadonnut se surumielinen sointi.

Yritän vastata, mutta sanoja ei kuulu. Ei, vaikka yritän miten kovasti tahansa.

- Julius, äiti tässä. Minä tiedän, että sinä kyllä palaat vielä meidän luokse.

Haluaisin sanoa äidille, etten tiedä onnistuuko se. Etten tiedä miten täältä tyhjyydestä voi palata, mutta sanat juuttuvat kurkkuuni, joka tuntuu yhtä karhealta kuin hiekkapaperi. Tekisin melkein mitä vain, että saisin juoda lasillisen vettä.

Aallot paiskaavat mut yhä uudelleen ja uudelleen kohti rantaa. Yritän kauhoa kohti pintaa, mutta suuntavaisto on kadonnut. On vain massoittain vettä, joka riepottelee mua mihin sattuu. Tunnen miten happi alkaa loppua ja vedän siinä samalla keuhkoihini vettä. Ja sitten en enää jaksa uida vastaan.

varjele kaikelta pahalta #97

Ilta-auringon valo siivilöityy ohuiden pellavaverhojen takaa. Se leikittelee sairaalahuoneen seinillä ja sängyssä liian sileiltä näyttävillä valkoisilla lakanoilla, jotka ovat Jullen peitteenä. Vilkaisen puhelimen kelloa, joka näyttää puolta kahdeksaa. Aika on käymässä vähiin tältä päivältä sillä vierailijoiden pitää poistua ennen iltapalan jakelua. Matias on lähtenyt jo aiemmin. Sillä oli kiire bussiin, jolla se kerkeäisi jäkistreeneihin.

Nieleksyttää. Painostava tunne meinaa taas laskeutua kurkusta alas, mutta en haluaisi antaa sille tilaa. On jo tarpeeksi kamalaa yrittää esittää vahvaa aina kun hoitaja käy tarkistamassa, että kaikki on kunnossa samalla kun kirjaa laitteissa olevat lukemat ylös. Välillä pelkään, että osa minusta haluaisi lakata elämästä. Että se pieni ääni sisälläni saisi mut uskomaan, että joskus kannattaa vain luovuttaa ja lakata odottamasta ihmettä tapahtuvaksi sillä sellaista ei kuitenkaan ole tulossa. Tähän asti olen pystynyt sulkemaan korvani siltä ja olen yrittänyt sen sijaan keskittyä hoitajien sanoihin, joissa elää yhä toivo. Ainakin toistaiseksi.

Olen vajonnut niin syvälle ajatuksiini, että multa jää melkein huomaamatta liike, joka saa Jullen silmäluomet värisemään. Pomppaan niin äkisti tuolilta, että se liukuu hetken taaksepäin samalla kun veri alkaa kohista korvissani. Ennätän juuri hakea katseellani punaista nappulaa kutsuakseni hoitajan, kun tutut kasvot jo ilmestyvät ovensuuhun.

- Mitä tapahtui? hoitaja kysyy sujuvalla englannilla.

Vilkaisen Jullea, joka näyttää taas siltä kuin olisi sikeässä unessa.

- Silmät, saan vaivoin vastattua sillä olen edelleen epävarma kuvittelinko vain omassa päässäni sen pienen hetken.

Sitten alkaa piristä. Pirinä on niin voimakasta, että sen on pakko tulla läheltä, mutta en millään löydä sen lähdettä. Ääni tunkeutuu unen läpi ja repii mut säpsähtäen hereille. Räpyttelen kostuneita silmiä ja kurotan kohti puhelinta, joka soi edelleen kuin vaatien, että nyt olisi viimeistään hyvä hetki vastata. Liu'utan vihreää painiketta oikealle ja nostan puhelimen korvalle.

- Julle! ääni sanoo henkeään haukkoen toisesta päästä.

- Lili täällä. Kenelle sä oikein kuvittelit soittavasi? kysyn ja yritän ravistella viimeiset unen rippeet päästäni.

- Eikun Julle! Tajuatko?!?

Työnnän peiton syrjään ja kampean itseni ylös. Kesken jäänyt uni lipuu jo kaukana, kun todellisuus rävähtää päin kasvojani niin lujaa, että olen pudottaa puhelimen kädestäni.

- Mitä siitä?? Matiasko siellä?? kysymykset tulevat ennen kuin kerkeän edes ajatella sanovani niitä.

- Äiti soitti just!! Julle oli käynyt hetken hereillä!!

Uni... Sen on pakko olla olla se sama uni. Luulin heränneeni, mutta ei, olen yhä unessa. Laitan puhelun kaiuttimelle ja yritän nipistää itseäni käsivarresta niin lujaa kuin pystyn. Kipu on yhtä todellinen kuin tärinä, jonka keho on saanut juuri aikaiseksi. Yritän pitää käsivarret paikallaan, mutta ne eivät lakkaa tärisemästä.

- Lili?!? Oletko sä vielä siellä?!?

Matiaksen äänestä kantautuu huoli, joka saa mut jälleen tarttumaan puhelimeen ja pitelemään sitä tärisevin ottein käsivarren mitan päässä.

- Mitä sä oikein sanoit Jullesta? kysyn, sillä haluan kuulla ne sanat uudelleen.

- Että se oli hetken hereillä. Äiti on sen luona ja se soitti just. Julle saattaa vielä toipua, tajuatko!?

Ei, en mä tajua. Tekisi mieli sanoa se Matiakselle, mutta en mä voi.

- Oletko sä nyt missä?

Ei tee mieli olla yksin. Ei nyt, kun maailma on juuri hypännyt pois raiteiltaan.

- Sisäpihalla. Avaatko kohta oven?

Vasta nyt kuulen askelten äänet, jotka ovat peittyneet hengästyneen puheen alle. Matias on tainnut juosta koko matkan parin korttelin päästä.

Ovipuhelin soi. Ryntään etuovelle ja painan nappia kuullakseni kilahduksen, joka on merkki siitä, että ulko-ovi on auennut. Ja sitten Matias on siinä. Rappukäytävässä edessäni astumassa asuntooni samalla kun pidän sille ovea auki. Se ei vaivaudu riisumaan takkia tai ottamaan kenkiä jalastaan. Se vain kumartuu hetkeksi nojaamaan käsillään polvia vasten ja yrittää tasoittaa hengitystään. Katselen vain vierestä samalla kun miljoona kysymystä sinkoilee mielessäni edestakaisin.

Milloin Julle oli hereillä. Entä miten pitkään. Puhuiko se mitään. Tajusiko se missä se oli tai mitä sille on tapahtunut.

- Anteeksi, kun mä tälleen ryntäsin varoittamatta. Mä en tiennyt minne muuallekaan olisin mennyt. Tuntu, että mä en saa happea omalla kämpällä, ja tiesin, että sä haluat kuulla heti, jos jotakin tapahtuu.

Matiaksen silmissä on anova ja samaan aikaan pahoitteleva katse, kun se nousee koko pituuteensa ja siirtää katseensa muhun. Joskus aikoinaan tuo katse olisi saattanut saada sydämeni tykyttämään orastavasta ihastumisesta, mutta nyt jätän takertumatta menneisiin ja keskityn siihen, että saan kokonaisen lauseen puserrettua suustani ulos.

- Älä ole pahoillasi, sanon ja jatkan sitten - Sulla oli hyvä syy tulla, vaikka kyllä sä muutenkin olisit ollut tervetullut.

Matiaksen kasvoilla käy väsynyt hymy. Se puhaltelee muutaman kerran syvään sisään ja ulos.

- Äiti oli pitänyt Jullea kädestä kiinni ja jutellut samalla sille. Kertonut, että me kaikki ollaan siitä huolissaan. Isäkin, vaikka sen on kuulemma vaikea näyttää sitä. Oli se puhunut sustakin. Siitä, että miten paljon se tuntee kiitollisuutta, kun Jullella on tuollainen ystävä, joka on pitänyt siitä huolta. Ja sitten...

Matias sulkee silmät, jotka ovat täyttyneet kyynelistä.

- Sitten se... Sitten Julle oli puristanut sitä kädestä.

Tuntuu kuin en saisi happea. Peruutan muutaman askeleen taaksepäin, jotta voin ottaa tukea seinästä. Ehkä taju ei sentään mene, mutta ihan vain varmuuden vuoksi.

- Entä mitä sitten tapahtu?! saan sanottua.

- Ei muuta, Matias vastaa ja pyyhkii kyyneleet takinhihaan.

- Hoitajat oli kuitenkin sanonu, että se on hyvä merkki.

- Onko teidän äiti vielä siellä? kysyn, sillä haluan tietää kaiken. Kuulla kaiken.

- On. Se odottaa, jos jotain vielä tapahtuis. Hoitajat oli sanonut, että sen kannattaa jatkaa juttelemista, koska Julle on hyvinkin saattanut kuulla sen äänen.

Vilkaisen vastakkaisella seinällä olevaa taulua, jossa on nukkuva joutsen. Uni! Miten olen voinut unohtaa unen.

- Mä näin unta Jullesta, kun sä soitit, sanon hiljaa.

Matias kallistaa päätään ja siristää silmiä.

- Ai, millaista?

Tuntuu jotenkin vaikealta sanoa se ääneen. Liian intiimiltä. Ikään kuin se olisi Matiaksesta todella outoa, että näen unia sen veljestä.

- Olin sairaalassa sen luona ja mietin kaikenlaista, kun mä näin sivusilmällä, että sen silmäluomet liikku. Hoitaja ryntäs sinne huoneeseen. Se oli kai nähnyt monitoreista jotain. Mä en kerennyt jutella kunnolla sen kanssa, koska heräsin sun soittoon.

Matias näyttää mietteliäältä, mutta se ei sano mitään. Mä sen sijaan alan pohtia olisiko pitänyt vain kerrankin pitää suu kiinni.

- Mitä jos se oli enneuni?

Katson sitä pitkään ja yritän tulkita, että nauraako se mulle, mutta sen ilme pysyy vakavana.

- En mä tiedä uskonko mä sellaisiin, vastaan lopulta.

- Saattoi se hyvinkin olla. Mun mummo ruukas kertoa mun lapsuudessa tarinaa siitä, miten sen hyvän ystävän kuolinyönä useampi tän ystävän sisarus oli nähnyt tismalleen samaa unta, jossa ne jätti hyvästejä sille. Ei ne tietysti tienneet silloin, että lopullisesti. Asia valkeni niille vasta aamulla, kun sen ystävän mies ilmoitti suru-uutisen.

- Meinaatko, että se mun näkemä uni tarkoitti sitä, että Julle...

- En, Matias sanoo keskeyttäen mun lauseen ja jatkaa - Meinasin, että entä jos se oli enneuni siitä, että Julle herää? Tai siis että äitihän on nyt todistanut, että se oli ainakin hetken hereillä.

- En mä tiedä. Ehkä sitten, jos sä sanot niin.

- Ei kun ihan tosi. Saattoi se hyvinkin olla.

Matias hymyilee mulle. Se on niin täynnä iloa, että se tarttuu. Hetken on jopa helpompi hengittää.

- Uskotko sä, että Julle herää vielä ihan kunnolla? kysyn siltä.

- Kyllä mä ainakin haluan uskoa. Eihän sitä koskaan tiedä. Ja niin kauan kuin ei voida todistaa toisin, meillä on vielä toivoa.

Toistan Matiaksen viimeiset sanat mielessäni. Ehkä mäkin tuudittaudun siihen ajatukseen.

Meillä on vielä toivoa.

varjele kaikelta pahalta #96

Lammen pinta on tyyni, vaikka tuuli pöllyttää hentoisia lumihiutaleita päin mun kasvoja. Pysähdyn katselemaan siipiensä suojiin kääriytyneitä sorsia, jotka päiväsaikaan uiskentelevat lampea päästä päähän ja nokkivat satunnaisten ohikulkijoiden niille heittämiä leipäpaloja. Hiljaisuus on korvia huumaavaa. Kaukana kuuluu vain autojen suhina, kun ne liittyvät moottoritielle. Jostakin puistoalueen reunamilta lähestyy lenkkeilijä, jonka nastakengät naputtavat tasaiseen tahtiin ohutta jääkerrosta, joka peittää soratien ainakin vielä hetken näkyvistä. Kevät on tuloillaan. Sen voi aistia aurinkoisina päivinä lämmöstä, joka tuntuu sivelevän poskipäitä ja saa silmät siristelemään niin, että niihin kohonneet kyyneleet estävät viimeistään näkemästä kunnolla eteenpäin. Kuitenkin se kaikki ilo, jota keväinen sää normaalisti mussa herättää, tuntuu nyt toissijaiselta. Jotenkin saavuttamattomalta.

Olen lakannut ajattelemasta tulevaa sillä kukaan ei voi enää luvata mitään. Ja lopulta tyhjiksi osoittautuneet lupaukset tuntuvat pahemmilta kuin loputon hiljaisuus, joka täyttää mieleni jokaisen sopukan. Se on kaivautunut niin syvälle, etten enää löydä pakoreittiä muuta kuin nukkuessa, joka sekään ei lopulta ole kovin lohdullinen helpotus. Herään joka ikinen yö hikisenä sängystäni muistaakseni vain miten hetkeä aiemmin olin seisonut avuttomana Jullen sairaalahuoneen seinustalla ja katsellut, miten lääkäri oli irrottanut piuhat, jotka pitivät Jullen elintoiminnot käynnissä. Katsellut, miten sen keho lakkasi liikkumasta hengityksen tahtiin. Enkä kestä ajatella, että niin voi hyvinkin käydä lopulta.

Annan askelteni raahustaa takaisin tulosuuntaan samalla kun mietin, teenkö vain vahinkoa itselleni, kun kelaan mielessäni niitä hetkiä, joita kukaan ei voi koskaan viedä multa pois. 

Jullen silmät näyttävät yhtä tummilta kuin ikkunan takana katuvalojen himmeässä valossa loimottava taivas, kun se kääntää katseensa muhun. 

Sanat juuttuvat kurkkuuni. Huoneen täyttää hiljaisuus, joka tuntuu pysäyttäneen jopa seinällä roikkuvan kellon viisarit heilumaan vain paikoillaan edestakaisin. Sydän takoo niin lujaa rinnassa, että pelkään sen riuhtovan itsensä irti. Mikään ei ole valmistanut mua tähän hetkeen. Ei mikään. 

Mistä asti? 

Ajatus on niin kirkas, että luulen jo hetken päästäneeni ne sanat huuliltani, mutta suu tuntuu edelleen rutikuivalta. 

Jullen koko olemus muuttuu. Se näyttää hetken siltä kuin puntaroisi mielessään kannattaako tätä ääneen lausumatonta keskustelua jatkaa vai ei, mutta sitten sen silmiin tulee hitusen lämpöä ja se laskee käden hetkeksi ovenkahvalta. 

Voin lukea vastauksen sen kasvoilta ennen kuin lämpö katoaa sen silmistä yhtä nopeasti kuin on tullutkin ja se painaa hetki aiemmin avatun oven perässään kiinni. 

- Alusta.