perjantai 30. syyskuuta 2016

arkea


Tunteet vaihtelee vähän laidasta laitaan. Nautin siitä, että elämään on tullut jälleen tasainen rytmi. Motivaatio koulua kohtaan on välillä pohjalla, mutta onneksi pikkuhiljaa noussut ylöspäin. Iltaisin olen istunu autokoulun teoriatunneilla, jotka on saaneet mut väsyneeksi raskaan koulujakson takia.

Oon myös ollut onnellinen, Ystävistä, joiden kanssa voi olla koulussa ja vapaa-ajalla. Levystä, joka tuli tänään postissa ja viime viikonlopusta Oulussa.

Opisto on ollut mielessä enemmän, ku olin ajatellut. Kaipaan takaisin niin paljon. Automatkoilla hiljaisuutta kuunnellessa tulee mieleen muistoja sieltä. Kun ajattelemalla ajattelee opistovuotta, tulee mieleen myös ne huonot hetket. Niiden avulla oon kasvanut ja vahvistunut. Olen ymmärtänyt, ettei tarvi jaksaa yksin. Aina viereltä löytyy joku, joka kulkee rinnalla yhtä matkaa. Joku, joka välittää, ja kertoo miten paljon maailmassa on hyvää.

Pienen lapsen nauru. Vanhuksen hymy, kun tervehdit sitä. Ystävän halaus, kun näette pitkästä aikaa. 

tiistai 13. syyskuuta 2016

pimeässä


Sammaloitunut kanto. Istun siihen ja painan pään polviani vasten. Annan silmien painua kiinni. Istun siinä ja haaveilen. Haaveilen asioista, jotka eivät voi koskaan toteutua. On yksinäinen olo. Yksinäisempi kuin pitkiin aikoihin, vaikka ympärillä on monta välittävää ja läheistä ihmistä. En osaa puhua ajatuksistani. Niistä mustista käärmeistä, jotka ovat ympärilläni minne tahansa kuljenkin. Jotka kuiskivat sanoja päähäni ja saavat minut uskomaan mitä tahansa. 

Mä haluaisin olla samanlainen kuin muut. Kaunis. Hyvä ystävä. Sellanen, joka vois olla jollekin se oikea. Haluaisin taas jaksaa elää. Mun ympärillä on ystäviä, mutten mä jaksa pitää niihin yhteyttä. Oon niin väsynyt kaikkeen. Puhumiseen ja olemiseen. Multa vaaditaan enemmän kuin mihin mä pystyn. Eikä kukaan ymmärrä, että niiden puheet satuttaa. Vie mua yhä syvemmälle pimeään. Enkä mä tiedä reittiä takaisin. 

Nousen. Pysähdyn katsomaan auringon säteitä, jotka hetken heijastuvat puiden takaa. Sitten painan pään alas ja kuljen metsäpolun takaisin kotiin. Kotiin, jossa odottaa pullantuoksuinen äiti ja pikkusisko, joka mutustaa onnellisena pullataikinan palasta.


teksti on fiktiivinen

tiistai 6. syyskuuta 2016

kuvittelin kaiken olevan jo ohi



Istun keittiössä. Pöydällä on kasa lukion kirjoja. Yritän lukea enkun sanakokeeseen, mutta teksti vaan sumenee mun silmissä. Kuulen miten ääni mun pään sisällä sanoo -Sä oot niin paska. Et tuu pääsemään ees kursseja läpi. Miksi sä edes yrität. Paska. Sellanen sä oot.
ja mä annan vaan sen äänen kuulua. Se turruttaa mun omat ajatukset. Pitää vaan jaksaa yrittää, mutta musta tuntuu ettei musta oo siihen. Yrittämiseen. Mihinkään. Kaikki päivät vaan kulkee hitaasti eteenpäin niinku höyryveturi, ja mä tuun kaukana perässä. Koulun jälkeen oon niin poikki henkisesti ja fyysisesti, että haluaisin vaan nukkua. Nukkua sen kaiken väsymyksen pois. Kaipaan kesälomaa. Sitä, ettei ollut unirytmillä ollut merkitystä. Jos ei illalla saanut unta, oli aina mahollista nukkua aamulla pitkään.

Tuijotan koulukirjoja ja pudistan mielessä päätäni. Miks mä kuvittelin, että lukio ois muka mun paikka. Miten mä kuvittelin, että mulla ois ollu motivaatiota opiskella. Miten mä kuvittelin, että kaikki ois ollu kevään jälkeen ohi.


En mie sitä etteikö se ois ollu mukava. Päin vastoin. 
Mutta mun päähän ei mahtunu sellasta ajatusta, 
että joku vois oikeesti olla hyvä ihminen.
Minulle.
En mie ansainnu sellasta kohtelua.
Mie, joka olin niin paha.
Mie, joka en koskaan osannu tehä mitään oikein.


En mä ollut toivonut tällaista elämää. Ahdistusta, joka oli kaikkea muuta vahvempi. Ei se yksi sana riittäisi koskaan kertomaan, kuinka pahoillani oikeasti olin. 

Ennen mä itkin, koska oli paha olla. Nyt mä itken, koska on niin jäätävä ikävä. Tajuatko ees, kuinka paljon susta välitän. Päivästä toiseen valtaat mun ajatukset. Et anna mulle ees rauhaa, ilmestyt mun uniin öisin. Kannan sua mun heikoilla olkapäillä. Hennoilla hartioilla. Kannan sua mukanani päivästä toiseen, vaikken aina jaksaiskaan. Tajuutko, teet mun elämästä vaikeen. Joskus mä mietin, löytäispä oikeen. Sit mä tajuun, et sehän olet sä. Kenen muunkaan mä tahtoisin vierelleni kävelevän. Pysyisit vierellä aina. Tänään ja huomenna.