En voi uskoa, että isä seisoo siinä. Aivan ulko-oveni edessä, jonka maali on hiljalleen rapisemassa betoniselle kynnykselle, jos sitä edes sellaiseksi voi kutsua. Isä katsoo mua hetken silmiin ja kääntää sitten katseensa pois. Ehkä sillä tekee pahaa katsoa mua, omaa poikaansa.
- Sä sitten tulit? kysyn niin lujalla äänellä kuin kehtaan sillä en jaksaisi sitä, että naapurin Else-rouva ilmestyisi vastapäisen talon ikkunaan tarkkailemaan, mitä naapurustossa tällä kertaa tapahtuu.
Isä ei vastaa. Se vain vilkaisee nopeasti olkani taakse kuin varmistaakseen minulta, olenko pyytämässä sitä sisälle vai en.
- Jos sä ajattelit tulla jatkamaan sitä samaa saarnaa, jota vedit sinä kesänä ennen kuin lähdin kotoa niin sulla ei ole mitään asiaa mun kotiin, sanon välinpitämättömästi, käännän sille selkäni ja alan vetää ovea takanani kiinni.
- Ei, Julius. Odota.
Isän ääni on outo. Ihan kuin sillä olisi hätä.
Työnnän ovea hitusen enemmän auki ja lompsin edeltä keittiöön.
- Sä varmaan ymmärrät, etten oo kovin innokas keittämään sulle kahvia, huikkaan sille, kun se riisuu talvisaappaansa eteiseen ja jää seisoskelemaan keskelle olohuonetta.
Isä ei taaskaan reagoi mitenkään.
- No millastakohan asiaa sulla sitten oli, jos saan kysyä? kysyn ja heitän samalla pöydällä lojuneen ja jo homehtuneen rieskan roskiin.
Isä työntää käden takkinsa taskuun ja ojentaa sitten rutistunutta paperia mua kohti.
Avaan paperin, joka näyttää vanhalta ja tuntuu hapraalta.
Ja sitten näen ne.
Tutuilla harakanvarpailla kirjoitetut sanat, jotka saavat padot auki silmäkulmissani ja myrskyn repeämään sisälläni. Eikä mikään koskaan. Ei koskaan. Ole tuntunut siltä kuin juuri siinä hetkessä syvällä sisimmässäni tuntuu.
Kun on samaan aikaan ehjä ja särkynyt. Surullinen ja vihainen. Katkera ja heikko.
- Sinä kirjoitit tämän, eikö niin? isän ääni kuuluu kysyvän jostain pauhaavan aallokon ja repivän tuulen takaa.
En kykene vastaamaan.
Sanat, jotka ovat hetki sitten eläneet sisälläni ovat kuihtuneet ja lakanneet olemasta.
- Julius katso minua...
Isä ei kysy vaan pyytää. Anelee.
Ja minä annan kyynelten sumentamien silmieni katsoa vielä kerran sitä ihmistä, joka on käskenyt kymmeniä kertoja mua lakata itkemästä.
- Annatko tämän kaiken minulle anteeksi?
Viisi sanaa ja isä joutuu pitämään jokaisen välissä pitkän tauon.
Sen jykevä leuka värisee ja äänestä on kaikonnut se sille niin ominainen uhkaavuus. Kysymys ei ole vaatimus vaan pyyntö. Eikä sitä ole tarkoitus esittää uudelleen. Ei tällä kertaa.
Osat ovat vaihtuneet siitä, mitä ne olivat vuosia sitten. Tänään minä olen se, jolla on valtaa ja isä ottaa vain vastaan kaiken, mitä annetaan. Niin hyvässä ja pahassa.
Jokainen kela pyörii alusta loppuun mielessäni. Jokainen hetki. Jokainen muisto, jolloin muhun sattui.
Isä käskemässä mua kiskomaan paita ylös. Isä kohottamassa nahkaista vyötä. Heilahdus ja sivalluksen ääni, kun lyönti osui kohteeseen. Ja kipu. Tykyttävä ja lopulta turruttava kipu, joka sai melkein ilmat katoamaan keuhkoista.
Ja sitten ensimmäiseksi kuulen sen. Sisältä tukahdetun itkun, joka ei ole enää pidäteltävissä. Ja pakotan itseni katsomaan toisen silmiä, joihin kihonneet kyyneleet valuvat noroina poskia pitkin.
- Isä? kuiskaan hiljaa sillä ääneni meinaa pettää hetkenä minä hyvänsä.
Katseemme kohtaavat sekunnin murto-osan ajan.
- Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit, kiusaukset ja pahat teotkin anteeksi.
Ja sitten en enää tiedä, kumpi meistä rusentaa toisen halaukseensa. Eikä sillä oikeastaan ole mitään väliä.