Severi on täsmällisesti kahtakymmentä vaille parkkipaikalla odottamassa, kun kurkkaan pikaisesti kämpän ikkunasta ulos ennen kuin nappaan eteisen lipaston päältä avainnipun sekä puhelimen, jota en ole näköjään muistanut ladata.
Sade vihmoo vaakasuunnassa kohti ja kastelee hiukset alta aikayksikön. Se niistä suoristetuista hiuksista. Severi työntää auton oven auki ja kompuroin etupenkille samalla pahoitellen mahdollista vesivahinkoa, jonka olen saattanut tuoda mukanani.
- Elä siitä stressaa. On tää kaara pahempiakin päiviä nähnyt.
Taputtelen märät kasvot etulokerosta löytyneeseen Hesen paperiin, jonka Severi ojentaa mulle ennen kuin se kaahaa kohti isoa tietä.
- Jos me myöhästytään niin saat syyttää mua. En tajunnut, että mulla menee vuosi suoristaa tää pehko, sanon ja alan nauraa nähdessäni Severin ilmeen, kun se yrittää etsiä edes yhtä suoraa kohtaa pörröisen kiharamereni keskeltä.
- Sano vaan, jos en jotenkin tajua kaikkia naisten juttuja, mutta oliko kaiken sen vaivan arvoista? se kysyy.
- Mä suoristan yleensä kerran vuodessa ja juuri tänään mun piti taas tajuta, etten omista sateenvarjoa millä olisin voinut pelastaa itseni tältä katastrofilta. Joten ei. Ei ollut. Sä voisitkin jatkossa muistuttaa mua, miten tässä viimeksi kävi niin ehkä jätän ens kerralla väliin.
Severin silmien ympärille tulee naururypyt, kun se hymyilee, ja jostain syystä ne muistuttaa mua siinä hetkessä isästä. Isästä, jonka ei koskaan pitänyt olla liian kaukana, mutta joka on nyt niin tavoittamattomissa, ettei sitä vieläkään pysty kunnolla käsittämään.
- Mitä sä mietit? Sun ilme valahti ihan sekunneissa.
Käännyn katsomaan sateen piiskaamaa kävelytietä, jolla mustaan viittaan pukeutunut pyöräilijä sinkuttaa eteenpäin.
- Sussa on jotain samaa kuin mun isässä.
Severi näyttää hämmentyneeltä, joten jatkan - Silleen hyvällä tavalla. Ihan pienen hetken näytit siltä kuin olisit voinut olla mun isä joltain 90-luvulta. Jossakin äidin ottamassa valokuvassa missä se nauraa niin, että silmät on melkein kiinni.
- Mä jo kerkesin pelätä, että sanot jotain hiusten ylikasvusta tai mun ryhdistä, se sanoo ja naurahtaa huojentuneena.
- Tuon mä pystyn ottamaan ihan kohteliaisuutena, vaikken olekaan nähnyt kuvia sun isästä nuorena.
Nähnyt.
Sana pyörii mun päässä kuin loppumaton kela. Mä en ole vieläkään nähnyt Jullea. En, vaikka se on ollut jo kohta pari viikkoa saman maan kamaralla ja etäisyys välillämme on vain joitakin kymmeniä kilometrejä. En välillä tiedä itsekään mikä mua estelee. Sekö, että pelkään niitä kaikkia epämääräisiä tunteita, joita edes sen ihmisen nimen kuuleminen aiheuttaa. Vaiko se, etten tiedä, onko se enää oma itsensä. On liian helppo pyrkiä vain etäämmälle kuin kohdata mitään, mikä tuntuu edes hitusen epämiellyttävältä ja ahdistavalta. Mikä meidän välillä lopulta muuttui.
Kaikki.
- Nyt sä olet taas omissa ajatuksissasi, Severin ääni hätkähdyttää mut takaisin tähän hetkeen.
- Anteeksi... On vaan kaikkea mielen päällä, sanon ja pudistelen päätäni kuin karkottaakseni hetki aiemmin pyörineet ajatukset muualle.
- Ei se mitään. On tässä itsekin uitu aika syvissä vesissä viime viikot. Pitänyt yrittää sopeutua uuteen arkeen, vaikka välillä normaalit arjen rutiinit jo tuottaa hankaluuksia. Tekis vaan mieli toisinaan jäädä makaamaan aamulla sänkyyn ja kokeilla seuraavana päivänä uudestaan.
Käännyn katsomaan Severiä. Se näyttää tosiaan väsyneeltä. Siltä, että sillä on mennyt yöunet sivusuun.
- Miten sä jakselet? kysyn, kun en tiedä miten muutenkaan lähestyä eroa ilman, että se tuntuu liian tungettelevalta.
- Riippuu ihan päivästä. Tai tunnista. Tai minuutista. En mä ole parhaimmassa jamassa, mutta se kai kuuluu ihan asiaan. Jospa se jossakin kohtaa alkaa helpottaa.
- Ihan varmasti, vaikka ei vielä pitkään aikaan siltä tuntuiskaan. Lopulta sitä lakkaa elämästä menneiden muistojen kanssa ja tyytyy luomaan uusia. Enkä mä tarkoita, etteikö sais muistella. Mä ainakin välillä mietin niitä hyviä ja ihania hetkiä, mitä meillä oli Matiaksen kanssa. Kyllä se yhteinen aika jotain opetti ja antoi mun elämään, vaikka ei silloin eron jälkeen sitä halunnut uskoa.
- Niin. Mä jotenkin sisimmässäni luotan, että kyllä tässä pärjäillään ja kaikki vielä järjestyy, vaikka välillä mietin, mikä tarkoitus tälläkin nyt oli. Just nyt on hankala hyväksyä, että oma tulevaisuus ei ole lopulta kuitenkaan omissa käsissä.
Niihin sanoihin on helppo yhtyä. Miten usein olinkaan miettinyt elämäni aivan toisella tavalla eteenpäin ja kuitenkin moni asia oli jäänyt toteutumatta tai oli tapahtunut jotain, mitä en ollut osannut edes kuvitella.
- Ehkä me sitten 70-vuotiaina tavataan keskiviikkokerhossa ja mietitään, että tuossahan on se Severi sieltä rippikoulusta. Että eikö se ollut ihan kiva tyttö jo silloin. Ja sitten me päädytään naimisiin, kun ei haluta enää elää yksin tahoillamme, naurahdan ja saan Severin purskahtamaan nauruun.
- Ehkä. Eihän sitä koskaan tiedä, se sanoo pilke silmäkulmassa ja jatkaa sitten - Ottaisitko edes mun sukunimeä?
- Ei, kun me otettais yhdessä joku uniikki. Keksittäis ihan uus. Joku ihan hullunkurinen.
- Ai niinku millainen esimerkiksi?
- No joku semmonen ku Taivaanhaituva tai Vedensini.
- Mä, kun kuvittelin, että joku oikeasti outo. Niinku Törähdys tai Tonttunen.
- Hah. En mä ihan semmoiseen kuitenkaan suostuis, vastaan sille naurun vielä kupliessa sisälläni.
- Eihän sitä koskaan tiedä, minkälainen sitä vanhana on. Jos vaikka haluaiskin olla ihan "erilainen nuori".
Pukkaan Severiä olkapäähän ja se vaan jatkaa nauramista.
- Kiitos, että oot olemassa, se sanoo, kun viimein saamme rauhoituttua.
- Kuin myös, sanon sille ja tarkoitan sitä täydestä sydämestäni.
