Tuska on niin syvälle riipivää, että tuntuu kuin hukkuisin. Puristan peiton reunaa samalla kun kyyneleet jättävät uransa poskille. En edes muista milloin olen viimeksi itkenyt. Itkenyt turhautumista ja voimattomuutta siitä, kuinka yksinäiseksi tunnen itseni juuri nyt.
Minulla on sinut, mutta silti et ole siinä. Kuin välissämme olisi muuri, jonka seinämää peittää jatkuvasti villiintyvät okaruusut. En osaa kertoa, miten paljon kaipaan mennyttä. Kun oli aikaa vain pysähtyä ja olla. Painaa pää toisen rintaa vasten ja kuunnella unista hengitystä.
Pelkään sanoa ääneen, miten epäreilulta elämä toisinaan tuntuu. Ei niin, ettenkö olisi toisinaan onnellinen ja tuntisi kiitollisuutta siitä, mitä minulla on. Mutta kun hetkittäin tuntuu, että jatkuvasti joudun luopumaan jostain. Omista haaveista ja suunnitelmista.
Välillä mietin, että kuka enää olen tämän kaiken alla. Mitä edes haluaisin joskus tulevaisuudessa tehdä. Olenko jo kadottanut sen kaiken kipinän, joka kyti sisälläni kertomassa, mitä kaikkea elämä voisi antaa, kun vain seuraisin sydäntäni.