varjele kaikelta pahalta #94 (Julle)

Olen varma, että olen kuullut väärin. Yritän pinnistellä, jotta saisin seuraavista sanoista selvää, mutta niitä ei enää kuulu. Olen taas yksin ja se surettaa. Tuntuu samalta kuin lapsena, kun äiti palasi töihin, eikä kotona ollut kukaan odottamassa mua koulupäivän jälkeen. En vieläkään tiedä miksi se tuntui niin tärkeältä. Kuvittelinko silloin, että edes äiti pysyisi vierelläni eikä muuttuisi niin etäiseksi kuin isä oli vuosien mittaan muuttunut.

Olen  jo unohtaa, että hetki sitten kuulemani ääni tuntuu tutulta. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan on jotain muutakin mistä tarttua kiinni kuin se laulu, jonka sanat osaan jo ulkoa. 

Takaisin.

Ihan kuin joku olisi pyytänyt jotain, mutta keneltä. Takaisin, mutta minne. Tai miksi. En vieläkään tiedä miten täältä pääsee pois. Miksi en lakkaa kuulemasta outoa kieltä, jota en ymmärrä. 

Muistot lapsuudesta pyörivät keloina edestakaisin. Välillä olen rakentamassa puumajaa Matiaksen kanssa. Toisessa hetkessä juoksen vihaista isää karkuun takapihalla. Joissakin muistoissa olen selvästi vanhempi sillä seison kirkkaan tähtitaivaan alla lumisella aukiolla, jonka perällä seisoo joku selkä minuun päin, ja aina kun yritän päästä sen luokse, hahmo katoaa ja jään vain yksin katselemaan, miten suuret lumihiutaleet peittävät tähdet näkyvistä. En ole vieläkään saanut selville miksi se valkoiseen villapaitaan pukeutunut hahmo palaa aina uudestaan. 

sinulle, joka rikoit minut

On hetkiä, jolloin muistan elävästi sen kaiken mitä silloin vuosia sitten tapahtui. Onneksi aika on tuonut tilaa unohdukselle sillä en aina jaksaisi kantaa sitä taakkaa, jonka laskit hartioilleni tuona syksyisenä päivänä. Elämä oli jo muutenkin raskasta. Olin yrittänyt sinnitellä aivan liian kauan. Sinnitellä läpi koulupäivien ja iltojen, joiden tyhjyyden täytin uppoutumalla kirjojen kuvitteellisiin maailmoihin ja nukkumalla kaiken sen kivun pois toivoen, ettei minun enää koskaan tarvitsisi tuntea mitään. Toisinaan ajattelen, että ehkä sinäkin olit omalla tavallasi rikki. Särjetty. En vain tiedä miksi tai että kuka sen sinulle teki.

En ole osannut antaa anteeksi, vaikka sitäkin olen tehnyt sellaisille ihmisille, jotka pilasivat yhden kokonaisen vuoden elämästäni. Näin yhden heistä joskus sattumalta kaupungin hämyisellä kadulla. Vaihdoin heti toiselle puolelle ja toivoin, ettei hän tunnistaisi minua. Päästessäni viimein seuraavasta kulmauksesta toiselle kadulle, mieleeni tuli ajatus, että ehkä heissäkin oli mennyt joskus jotain rikki. Annoin mielessäni anteeksi ja toivoin, että vielä jonain päivänä he katuisivat sitä mitä tekivät minulle. Se olisi isoin anteeksipyyntö, jonka he voisivat tehdä.

Tulen muistamaan sinut aina siitä illasta. Sateesta ja pimeydestä, joka lankesi sen tuppukylän ylle. Sillasta, jolla seisoin ja katselin sen alla virtaavaa vettä, joka kuljetti ruskansävyisiä lehtiä mukanaan. Sen pienen hetken elämä ei tuntunut elämisen arvoiselta. Vain sen pienen hetken.

Mielessäni pyöri sinun sanasi, jotka olivat viimeiset minulle kirjoittamasi sanat, jotka koskaan luin. Ainoat, jotka tulen koskaan muistamaan. Huomaan miettiväni, että tietäisitpä miten iso vaikutus yhdellä lauseella voi olla. Jos olisit silloin tiennyt, ehkä mitään sellaista ei olisi päässyt tapahtumaan.

Sinä rikoit minut. Rikoit sen pienen lapsen, jonka hymy kuihtui vuosiksi pois. Rikoit sen teinin, joka lakkasi uskomasta parempaan huomiseen. Rikoit minut ja sait minut uskomaan, etten enää koskaan löytäisi niitä osia itsestäni takaisin.

Sitä aikaa ei enää koskaan saa takaisin. Ei, vaikka pyytäisit anteeksi tuhansia kertoja tai lupaisit, etten enää koskaan kuule sinusta sanaakaan. Sitä ehjää minua ei enää ole, eikä tule olemaan.

varjele kaikelta pahalta #93

Ilta-aurinko värjää sairaalasängyn oranssin eri sävyihin ja saa kyyneleet polttelemaan silmäkulmia. En tiedä uskallanko mennä peremmälle sillä sydämeni on särkyä jo pelkästä ajatuksesta, että Julius makaa kaikkien niiden peitteiden alla kymmeniin eri piuhoihin kytkettynä. Tummahiuksinen sairaanhoitaja vilkaisee mua ja sen katseessa on jotain sellaista lempeyttä, että se saa mut edes hetkeksi rauhoittumaan. Matias menee edeltä peremmälle huoneeseen. Kuulen, miten sen hengitys tihenee ja askeleet muuttuvat raskaammiksi. Se laskee käden sängyn kaiteelle ja sulkee silmät kuin toivoen, että tämä kaikki olisi vain pahaa unta. En voi lakata toivomasta samaa. Annan Matiakselle aikaa kasata itsensä ennen kuin lähestyn sitä.

Mikään ei voi valmistaa näkyyn, jonka kohtaan pysähtyessäni Matiaksen vasemmalle puolelle. Olen purskahtaa itkuun, mutta jokin painava möykky tukkii kurkun, ettei sieltä kuulu pihahdustakaan. Koko maailma tuntuu pysähtyvän tähän hetkeen. Matiaksen käsiin, jotka ovat hellästi puristaneet Jullen käden sisäänsä. Tyynyllä lepääviin kasvoihin, jotka tuntuvat samaan aikaan niin tutuilta, mutta kuitenkin vierailta.

Löydän itseni ajattelemasta, että kumpa Julle kuulisi meidät ja heräisi, mutta syvällä sisimmässäni tiedän, ettei niin tule tapahtumaan. Kukaan ei voi luvata varmaksi, että Julle tulee toipumaan. Kukaan ei voi luvata, että Julle enää koskaan näkee meistä ketään.

Matias pyyhkii kyyneleitään paidanhihaan ja siirtyy askeleen taaksepäin, jotta voin hetken ajan olla aivan Jullen vierellä. En kuitenkaan kykene tarttumaan sitä kädestä. Pelkään, että se tuntuisi samalta kuin hyvästelisi jo täältä ajasta lähteneen, enkä halua sellaista muistoa viimeiseksi. En myöskään tiedä, miten kehoni reagoisi. Haluan vain pitää itseni kasassa, jotta Matiasta ei sattuisi vielä enemmän. Tämä ei ole helppoa meistä kummallekaan, mutta en voi ehkä koskaan jakaa rehellisesti mielessä pyöriviä ajatuksiani sen kanssa. Julius on ainoa, joka voisi ymmärtää, ja samaan aikaan ainoa, joka ei ehkä koskaan tule kuulemaan niitä sanoja.

Sairaanhoitaja pitää meihin etäisyyttä, mutta on kuitenkin läsnä kertoakseen, ettemme ole yksin. Meidän ei tarvitse olla. Kysymykset, jotka hetki aiemmin tulivat mieleeni, ovat jo kadonneet. En tiedä haluanko kuulla niihin vastauksia. En tiedä uskallanko kohdata totuutta. Haluanko todella tietää, miten asiat oikeasti ovat. Mitä voi odottaa tässä tilanteessa.

- Julius, tuuthan vielä takaisin?

Kuiskaukseni on niin hiljainen, etten meinaa itsekään saada puheestani selvää. Tiedän vain, etten kykene sanomaan enempää sillä loput sanat kuihtuvat huulilleni. On vain märät juovat poskillani, jotka kertovat, että viimeinenkin kasassa oleva osa minua alkaa hiljalleen särkyä.

varjele kaikelta pahalta #92 (Julle)

Laulu soljuu sisälläni. Se muistuttaa lapsuuden leikeistä ja niistä hetkistä, kun tummat pilvet eivät vielä olleet laskeutuneet kotimme ylle. Kaipaus katosi ajan myötä. Liian kipeät kokemukset veivät kauniit muistot pois. Ulospäin piti näyttää kaiken olevan kunnossa, vaikka keho kantoi vain jäljellä olevia sirpaleita.

Äidin kasvoilla valuneet kyyneleet olivat lopulta se merkki, jonka jälkeen en enää kestänyt. En vaiettuja tekoja, enkä loputonta tuskaa, joka repi koko perheemme kappaleiksi. En kyennyt suojelemaan muita, vaikka uhrasin itseni toisten puolesta toivoen, että jonain päivänä olisin niin vahva, ettei minua enää voisi satuttaa.

Sanat kaikuvat jostain kaukaa ja pinnistellessäni kovemmin kuullakseni ne, tuntuu kuin laulu vaimenisi yhä vain. Se on ollut ainoa turva ja lohtu jo pidemmän aikaa. Ainoa tuttu asia, josta pitää kiinni, kun kaikki muu on vain sohjoa, joka liukenee otteessani. En tunnista muita ääniä. En tuoksuja tai puheensorinaa, joka toisinaan tulee lähemmäksi vain lähteäkseen pian pois.

Olen nähnyt tätä unta jo pitkään. Se alkaa aina vain uudestaan ja uudestaan muistuttaakseen, ettei siitä ole pois pääsyä. Olen jumissa, mutta en tiedä missä. Ei ole mitään tai ketään. On vain ne laulun sanat, jotka yritän muistaa, vaikka en edes tiedä teenkö sillä tiedolla mitään. Jostakin syystä se kuitenkin tuntuu tärkeältä.

varjele kaikelta pahalta #91

Musta auto hiljentää kohdalle ja kuski nousee avaamaan takakonttia, jotta saamme matkalaukut kyytiin. Matias nostaa ensimmäisenä omansa ja huomaan siinä sivussa sen käsien tärisevän hillittömästi. En kuitenkaan kommentoi sille siitä, koska voin vain kuvitella miten kovasti se yrittää peittää pelkoa, joka on levittäytynyt meidän molempien kehoon. Otan puhelimen taskusta ja yritän varmaan sadatta kertaa saada Julleen yhteyttä, mutta puhelu ei vieläkään mene läpi vaan katkeaa itsestään. Miten todennäköistä on, että voimme ylipäänsä löytää oikean sairaalan vieraassa maassa ja kaiken lisäksi nähdä vielä Jullen elävien kirjoissa. Puistelen ajatuksen pois mielestäni ja keskityn laittamaan turvavyötä paikoilleen.

Matias ei puhu matkalla sanaakaan, joten päätän itsekin olla hiljaa. En oikeastaan edes keksi mitään, mitä tässä tilanteessa voisi puhua. Ei tee mieli sanoa ääneen yhtäkään niistä mielikuvista, jotka vilahtelevat edestakaisin silmieni edessä. Kuski tyytyy kääntämään radion volyymia kaakkoon peittääkseen musiikin alle autoon langenneen ahdistavan hiljaisuuden. 

Maisemat vilahtelevat ohi. Jossain kaukana horisontissa vilahtelee auringon valossa välkkyvän meren pinta ja se saa jostakin syystä mut miettimään, miten julma se voi toisinaan olla. Ei tarvita kuin muutamia sekunteja ja aallot voivat muuttua niin suuriksi, ettei ihminen kykene enää taistelemaan niitä vastaan. Vain yksi epäonnistunut yritys päästä rantaan, kun aalto kerkeää napata mukaansa ja heittää päistikkaa takaisin veden syvyyksiin. 

Viimein kuski pysäyttää auton valkoisen sairaalarakennuksen läheisyyteen. Kiitämme kyydistä ja jäämme seisoskelemaan pääportin edustalle auton kiihdyttäessä pois parkkipaikalta takaisin liikenteen sekaan. 

- Mitä me nyt tehdään? Matias kysyy levitellen samalla käsiään. 

- Ei kai tässä auta muu kuin mennä sisälle ja kysyä, että onko niillä tietoa Juliuksesta, vastaan sille ja johdatan sen perässäni oville.

Vastaanottotiskillä oleva nainen puhuu pelkästään espanjaa, joten emme ymmärrä toisiamme. Nainen kääntyy ja poistuu tiskin takaa, joten jäämme Matiaksen kanssa odottelemaan, jos joku toinen englannin kieltä osaava työntekijä saapuisi palvelemaan meitä. Nainen palaakin pian takaisin työkaverinsa kanssa, joka alkaa kysellä meiltä millä asialla oikein olemme. Selitämme tilanteen niin hyvin kuin kykenemme, vaikka molempien ääni ei jaksa kantaa normaalilla tavalla vaan hiipuu ajoittain päälle iskevän epätoivon ja surun alle. 

Hoitaja pyytää meitä näyttämään henkilöllisyystodistukset ja kysyy, mitä sukua olemme kyselemällemme mahdolliselle potilaalle. Matias kertoo olevansa Jullen veli ja että minä puolestaan olen hänen tyttöystävänsä. Hätkähdän vastausta ja vilkaisen Matiasta hämmentyneenä, mutta tämä vain pudistelee huomaamattomasti päätään ja yrittää elehtiä, etten puutu keskusteluun. Seuraan sivusta keskustelua, joka etenee siihen, että sen niminen potilas kuin Julius Leivo on tuotu kyseiseen sairaalaan kaksi päivää aiemmin, ja että Juliuksen tila on edelleen kriittinen. 

Lamaannun paikoilleni ja yritän ajatella selkeästi, mutta siitä ei tule mitään. Koko pää tuntuu raskaalta ja ajatukset ovat yhtä puuroa.

- Mutta Julius on elossa, eikö niin? Matias kysyy, kun olemme viimein ymmärtäneet, mitä hoitaja on juuri sanonut. 

Silmäkulmat tuntuvat kosteilta ja koitan räpytellä silmiä, jotta en alkaisi itkeä. 

- Hän taistelee tällä hetkellä hengestään, hoitaja vastaa ja tarjoaa nenäliinaa, kun näkee poskilleni juuri valuvat  kyyneleet.

- Voidaanko me mennä katsomaan Juliusta? kysyn, kun Matias rutistaa mua pikaisesti ja keho alkaa hiljalleen rauhoittua. 

- Teidän täytyy odottaa hetki, kun selvitän onko se vielä mahdollista. Istukaa hetkeksi tuonne penkeille niin tulen kohta ilmoittamaan voinko päästää teitä sinne. 

Vedämme matkalaukut perässämme lähimpien penkkien viereen. Istun ruskeaan muovituoliin samalla kun Matias alkaa hermostuneen oloisena pyöriä vieressäni ympyrää.

- Tajuatko sä, että me just löydettiin Julius? Että se on oikeasti täällä? kysyn siltä hiljaa sillä pelkään ääneni pettävän.

- Tajuan. Tai en. Tää on ihan hullua. Mitä me nyt tehdään? se kysyy ja pysähtyy eteeni. 

- Ei kai tässä auta kuin odottaa ja toivoa yhä parasta, sanon ja hipaisen sen kättä, jotta se malttaisi istua alas. 

- Niin  kai... En vaan pysty olemaan ajattelematta mitä se hoitaja sanoi. Kriittinen tila, ja että taistelee hengestään...

- En mäkään, vastaan sille ja painan pään käsien väliin. 

Missään ei ole juuri nyt mitään järkeä. Ei missään. Tuntuu kuin olisin painajaisessa, joka vain jatkuu ja jatkuu, enkä löydä keinoa herätä siitä.