varjele kaikelta pahalta #98

Naisen ääni on lempeä ja turvallinen. Se on niitä harvoja asioita, joihin takertua tässä vieraassa paikassa, jossa olen loukussa. Kun on samaan aikaan kaikkialla, mutta ei silti missään. En ole löytänyt pakoreittiä. En edes tiedä onko sellaista olemassa. Olen kadottanut ajankulun, vaikka välillä tiedän milloin on yö ja milloin päivä. Yöllä on niin hiljaista, että välillä kuulen jopa oman hengitykseni. Ajatukseni ovat jälleen karanneet kauas siitä mihin juuri hetki aiemmin olin yrittänyt keskittyä. Ääneen, joka kaukaisesti tuntuu tutulta. Se on ollut täällä jo jonkin aikaa. Päiviä, ehkä viikkoja. Välillä pelkään, ettei se enää palaa.

Tänään nainen kertoo kotona odottavista lapsista ja miehestään. Kertoo veljestä, joka on myöskin ollut täällä, mutta joutunut sitten lähtemään pois töiden vuoksi. Se kertoo ikävästä, jota koko perhe tuntee, samalla kun se viileä käsi tarttuu kädestäni kiinni. Nainen pidättelee itkua sen jatkaessa kertomalla tytöstä nimeltä Lili.

Harpon jälleen metsäaukiolla kohti hahmoa, joka seisoo sen toisella laidalla aivan liian suurissa saappaissa ja katselee metsän suuntaan tummalle pilvien peittämälle taivaalle. Olin herännyt hetki aiemmin selässä tuntuneisiin vihlaisuihin siirtyäkseni viimein laverille muiden viereen, mutta huomannut sitten yhden paikan olleen tyhjä. En ollut jäänyt odottelemaan vaan olin vetänyt makuupussin vetoketjun auki ja lähtenyt perään kirpeään pakkasilmaan.

Lili.

Aukiolla seisova hahmo on Lili.

Ja sitten olen takaisin tyhjyydessä, jossa tunnen naisen edelleen pitelevän kädestäni kiinni. Eikä ole epäilystäkään, ettenkö enää tietäisi miksi naisen ääni on niin turvallinen.

Jostakin syystä äiti on täällä. Äiti, joka oli vuosien jälkeen kesken suviseurojen ottanut tuhlaajapoikansa avosylin vastaan. Äidin lohduton ääni tekee mut surulliseksi. Tulee tarve lohduttaa. Auttaa sitä ymmärtämään, että olen yhä täällä, vaikka en tiedä miten. Yritän pakottaa sormet puristamaan äidin kättä, mutta en tiedä onnistunko siinä. Äidin ääni hiljenee. Ei kai se vaan ole taas lähdössä pois. Juuri kun vasta tajusin, että se todella on äiti. Puristan yhä lujempaa, vaikka tuntuu edelleen siltä kuin mitään ei tapahtuisi.

- Julius?

Äidin äänestä on kadonnut se surumielinen sointi.

Yritän vastata, mutta sanoja ei kuulu. Ei, vaikka yritän miten kovasti tahansa.

- Julius, äiti tässä. Minä tiedän, että sinä kyllä palaat vielä meidän luokse.

Haluaisin sanoa äidille, etten tiedä onnistuuko se. Etten tiedä miten täältä tyhjyydestä voi palata, mutta sanat juuttuvat kurkkuuni, joka tuntuu yhtä karhealta kuin hiekkapaperi. Tekisin melkein mitä vain, että saisin juoda lasillisen vettä.

Aallot paiskaavat mut yhä uudelleen ja uudelleen kohti rantaa. Yritän kauhoa kohti pintaa, mutta suuntavaisto on kadonnut. On vain massoittain vettä, joka riepottelee mua mihin sattuu. Tunnen miten happi alkaa loppua ja vedän siinä samalla keuhkoihini vettä. Ja sitten en enää jaksa uida vastaan.

varjele kaikelta pahalta #97

Ilta-auringon valo siivilöityy ohuiden pellavaverhojen takaa. Se leikittelee sairaalahuoneen seinillä ja sängyssä liian sileiltä näyttävillä valkoisilla lakanoilla, jotka ovat Jullen peitteenä. Vilkaisen puhelimen kelloa, joka näyttää puolta kahdeksaa. Aika on käymässä vähiin tältä päivältä sillä vierailijoiden pitää poistua ennen iltapalan jakelua. Matias on lähtenyt jo aiemmin. Sillä oli kiire bussiin, jolla se kerkeäisi jäkistreeneihin.

Nieleksyttää. Painostava tunne meinaa taas laskeutua kurkusta alas, mutta en haluaisi antaa sille tilaa. On jo tarpeeksi kamalaa yrittää esittää vahvaa aina kun hoitaja käy tarkistamassa, että kaikki on kunnossa samalla kun kirjaa laitteissa olevat lukemat ylös. Välillä pelkään, että osa minusta haluaisi lakata elämästä. Että se pieni ääni sisälläni saisi mut uskomaan, että joskus kannattaa vain luovuttaa ja lakata odottamasta ihmettä tapahtuvaksi sillä sellaista ei kuitenkaan ole tulossa. Tähän asti olen pystynyt sulkemaan korvani siltä ja olen yrittänyt sen sijaan keskittyä hoitajien sanoihin, joissa elää yhä toivo. Ainakin toistaiseksi.

Olen vajonnut niin syvälle ajatuksiini, että multa jää melkein huomaamatta liike, joka saa Jullen silmäluomet värisemään. Pomppaan niin äkisti tuolilta, että se liukuu hetken taaksepäin samalla kun veri alkaa kohista korvissani. Ennätän juuri hakea katseellani punaista nappulaa kutsuakseni hoitajan, kun tutut kasvot jo ilmestyvät ovensuuhun.

- Mitä tapahtui? hoitaja kysyy sujuvalla englannilla.

Vilkaisen Jullea, joka näyttää taas siltä kuin olisi sikeässä unessa.

- Silmät, saan vaivoin vastattua sillä olen edelleen epävarma kuvittelinko vain omassa päässäni sen pienen hetken.

Sitten alkaa piristä. Pirinä on niin voimakasta, että sen on pakko tulla läheltä, mutta en millään löydä sen lähdettä. Ääni tunkeutuu unen läpi ja repii mut säpsähtäen hereille. Räpyttelen kostuneita silmiä ja kurotan kohti puhelinta, joka soi edelleen kuin vaatien, että nyt olisi viimeistään hyvä hetki vastata. Liu'utan vihreää painiketta oikealle ja nostan puhelimen korvalle.

- Julle! ääni sanoo henkeään haukkoen toisesta päästä.

- Lili täällä. Kenelle sä oikein kuvittelit soittavasi? kysyn ja yritän ravistella viimeiset unen rippeet päästäni.

- Eikun Julle! Tajuatko?!?

Työnnän peiton syrjään ja kampean itseni ylös. Kesken jäänyt uni lipuu jo kaukana, kun todellisuus rävähtää päin kasvojani niin lujaa, että olen pudottaa puhelimen kädestäni.

- Mitä siitä?? Matiasko siellä?? kysymykset tulevat ennen kuin kerkeän edes ajatella sanovani niitä.

- Äiti soitti just!! Julle oli käynyt hetken hereillä!!

Uni... Sen on pakko olla olla se sama uni. Luulin heränneeni, mutta ei, olen yhä unessa. Laitan puhelun kaiuttimelle ja yritän nipistää itseäni käsivarresta niin lujaa kuin pystyn. Kipu on yhtä todellinen kuin tärinä, jonka keho on saanut juuri aikaiseksi. Yritän pitää käsivarret paikallaan, mutta ne eivät lakkaa tärisemästä.

- Lili?!? Oletko sä vielä siellä?!?

Matiaksen äänestä kantautuu huoli, joka saa mut jälleen tarttumaan puhelimeen ja pitelemään sitä tärisevin ottein käsivarren mitan päässä.

- Mitä sä oikein sanoit Jullesta? kysyn, sillä haluan kuulla ne sanat uudelleen.

- Että se oli hetken hereillä. Äiti on sen luona ja se soitti just. Julle saattaa vielä toipua, tajuatko!?

Ei, en mä tajua. Tekisi mieli sanoa se Matiakselle, mutta en mä voi.

- Oletko sä nyt missä?

Ei tee mieli olla yksin. Ei nyt, kun maailma on juuri hypännyt pois raiteiltaan.

- Sisäpihalla. Avaatko kohta oven?

Vasta nyt kuulen askelten äänet, jotka ovat peittyneet hengästyneen puheen alle. Matias on tainnut juosta koko matkan parin korttelin päästä.

Ovipuhelin soi. Ryntään etuovelle ja painan nappia kuullakseni kilahduksen, joka on merkki siitä, että ulko-ovi on auennut. Ja sitten Matias on siinä. Rappukäytävässä edessäni astumassa asuntooni samalla kun pidän sille ovea auki. Se ei vaivaudu riisumaan takkia tai ottamaan kenkiä jalastaan. Se vain kumartuu hetkeksi nojaamaan käsillään polvia vasten ja yrittää tasoittaa hengitystään. Katselen vain vierestä samalla kun miljoona kysymystä sinkoilee mielessäni edestakaisin.

Milloin Julle oli hereillä. Entä miten pitkään. Puhuiko se mitään. Tajusiko se missä se oli tai mitä sille on tapahtunut.

- Anteeksi, kun mä tälleen ryntäsin varoittamatta. Mä en tiennyt minne muuallekaan olisin mennyt. Tuntu, että mä en saa happea omalla kämpällä, ja tiesin, että sä haluat kuulla heti, jos jotakin tapahtuu.

Matiaksen silmissä on anova ja samaan aikaan pahoitteleva katse, kun se nousee koko pituuteensa ja siirtää katseensa muhun. Joskus aikoinaan tuo katse olisi saattanut saada sydämeni tykyttämään orastavasta ihastumisesta, mutta nyt jätän takertumatta menneisiin ja keskityn siihen, että saan kokonaisen lauseen puserrettua suustani ulos.

- Älä ole pahoillasi, sanon ja jatkan sitten - Sulla oli hyvä syy tulla, vaikka kyllä sä muutenkin olisit ollut tervetullut.

Matiaksen kasvoilla käy väsynyt hymy. Se puhaltelee muutaman kerran syvään sisään ja ulos.

- Äiti oli pitänyt Jullea kädestä kiinni ja jutellut samalla sille. Kertonut, että me kaikki ollaan siitä huolissaan. Isäkin, vaikka sen on kuulemma vaikea näyttää sitä. Oli se puhunut sustakin. Siitä, että miten paljon se tuntee kiitollisuutta, kun Jullella on tuollainen ystävä, joka on pitänyt siitä huolta. Ja sitten...

Matias sulkee silmät, jotka ovat täyttyneet kyynelistä.

- Sitten se... Sitten Julle oli puristanut sitä kädestä.

Tuntuu kuin en saisi happea. Peruutan muutaman askeleen taaksepäin, jotta voin ottaa tukea seinästä. Ehkä taju ei sentään mene, mutta ihan vain varmuuden vuoksi.

- Entä mitä sitten tapahtu?! saan sanottua.

- Ei muuta, Matias vastaa ja pyyhkii kyyneleet takinhihaan.

- Hoitajat oli kuitenkin sanonu, että se on hyvä merkki.

- Onko teidän äiti vielä siellä? kysyn, sillä haluan tietää kaiken. Kuulla kaiken.

- On. Se odottaa, jos jotain vielä tapahtuis. Hoitajat oli sanonut, että sen kannattaa jatkaa juttelemista, koska Julle on hyvinkin saattanut kuulla sen äänen.

Vilkaisen vastakkaisella seinällä olevaa taulua, jossa on nukkuva joutsen. Uni! Miten olen voinut unohtaa unen.

- Mä näin unta Jullesta, kun sä soitit, sanon hiljaa.

Matias kallistaa päätään ja siristää silmiä.

- Ai, millaista?

Tuntuu jotenkin vaikealta sanoa se ääneen. Liian intiimiltä. Ikään kuin se olisi Matiaksesta todella outoa, että näen unia sen veljestä.

- Olin sairaalassa sen luona ja mietin kaikenlaista, kun mä näin sivusilmällä, että sen silmäluomet liikku. Hoitaja ryntäs sinne huoneeseen. Se oli kai nähnyt monitoreista jotain. Mä en kerennyt jutella kunnolla sen kanssa, koska heräsin sun soittoon.

Matias näyttää mietteliäältä, mutta se ei sano mitään. Mä sen sijaan alan pohtia olisiko pitänyt vain kerrankin pitää suu kiinni.

- Mitä jos se oli enneuni?

Katson sitä pitkään ja yritän tulkita, että nauraako se mulle, mutta sen ilme pysyy vakavana.

- En mä tiedä uskonko mä sellaisiin, vastaan lopulta.

- Saattoi se hyvinkin olla. Mun mummo ruukas kertoa mun lapsuudessa tarinaa siitä, miten sen hyvän ystävän kuolinyönä useampi tän ystävän sisarus oli nähnyt tismalleen samaa unta, jossa ne jätti hyvästejä sille. Ei ne tietysti tienneet silloin, että lopullisesti. Asia valkeni niille vasta aamulla, kun sen ystävän mies ilmoitti suru-uutisen.

- Meinaatko, että se mun näkemä uni tarkoitti sitä, että Julle...

- En, Matias sanoo keskeyttäen mun lauseen ja jatkaa - Meinasin, että entä jos se oli enneuni siitä, että Julle herää? Tai siis että äitihän on nyt todistanut, että se oli ainakin hetken hereillä.

- En mä tiedä. Ehkä sitten, jos sä sanot niin.

- Ei kun ihan tosi. Saattoi se hyvinkin olla.

Matias hymyilee mulle. Se on niin täynnä iloa, että se tarttuu. Hetken on jopa helpompi hengittää.

- Uskotko sä, että Julle herää vielä ihan kunnolla? kysyn siltä.

- Kyllä mä ainakin haluan uskoa. Eihän sitä koskaan tiedä. Ja niin kauan kuin ei voida todistaa toisin, meillä on vielä toivoa.

Toistan Matiaksen viimeiset sanat mielessäni. Ehkä mäkin tuudittaudun siihen ajatukseen.

Meillä on vielä toivoa.

varjele kaikelta pahalta #96

Lammen pinta on tyyni, vaikka tuuli pöllyttää hentoisia lumihiutaleita päin mun kasvoja. Pysähdyn katselemaan siipiensä suojiin kääriytyneitä sorsia, jotka päiväsaikaan uiskentelevat lampea päästä päähän ja nokkivat satunnaisten ohikulkijoiden niille heittämiä leipäpaloja. Hiljaisuus on korvia huumaavaa. Kaukana kuuluu vain autojen suhina, kun ne liittyvät moottoritielle. Jostakin puistoalueen reunamilta lähestyy lenkkeilijä, jonka nastakengät naputtavat tasaiseen tahtiin ohutta jääkerrosta, joka peittää soratien ainakin vielä hetken näkyvistä. Kevät on tuloillaan. Sen voi aistia aurinkoisina päivinä lämmöstä, joka tuntuu sivelevän poskipäitä ja saa silmät siristelemään niin, että niihin kohonneet kyyneleet estävät viimeistään näkemästä kunnolla eteenpäin. Kuitenkin se kaikki ilo, jota keväinen sää normaalisti mussa herättää, tuntuu nyt toissijaiselta. Jotenkin saavuttamattomalta.

Olen lakannut ajattelemasta tulevaa sillä kukaan ei voi enää luvata mitään. Ja lopulta tyhjiksi osoittautuneet lupaukset tuntuvat pahemmilta kuin loputon hiljaisuus, joka täyttää mieleni jokaisen sopukan. Se on kaivautunut niin syvälle, etten enää löydä pakoreittiä muuta kuin nukkuessa, joka sekään ei lopulta ole kovin lohdullinen helpotus. Herään joka ikinen yö hikisenä sängystäni muistaakseni vain miten hetkeä aiemmin olin seisonut avuttomana Jullen sairaalahuoneen seinustalla ja katsellut, miten lääkäri oli irrottanut piuhat, jotka pitivät Jullen elintoiminnot käynnissä. Katsellut, miten sen keho lakkasi liikkumasta hengityksen tahtiin. Enkä kestä ajatella, että niin voi hyvinkin käydä lopulta.

Annan askelteni raahustaa takaisin tulosuuntaan samalla kun mietin, teenkö vain vahinkoa itselleni, kun kelaan mielessäni niitä hetkiä, joita kukaan ei voi koskaan viedä multa pois. 

Jullen silmät näyttävät yhtä tummilta kuin ikkunan takana katuvalojen himmeässä valossa loimottava taivas, kun se kääntää katseensa muhun. 

Sanat juuttuvat kurkkuuni. Huoneen täyttää hiljaisuus, joka tuntuu pysäyttäneen jopa seinällä roikkuvan kellon viisarit heilumaan vain paikoillaan edestakaisin. Sydän takoo niin lujaa rinnassa, että pelkään sen riuhtovan itsensä irti. Mikään ei ole valmistanut mua tähän hetkeen. Ei mikään. 

Mistä asti? 

Ajatus on niin kirkas, että luulen jo hetken päästäneeni ne sanat huuliltani, mutta suu tuntuu edelleen rutikuivalta. 

Jullen koko olemus muuttuu. Se näyttää hetken siltä kuin puntaroisi mielessään kannattaako tätä ääneen lausumatonta keskustelua jatkaa vai ei, mutta sitten sen silmiin tulee hitusen lämpöä ja se laskee käden hetkeksi ovenkahvalta. 

Voin lukea vastauksen sen kasvoilta ennen kuin lämpö katoaa sen silmistä yhtä nopeasti kuin on tullutkin ja se painaa hetki aiemmin avatun oven perässään kiinni. 

- Alusta. 

varjele kaikelta pahalta #95

Matias toistaa sanat uudelleen, mutta en halua kuulla niitä, joten yritän pakottaa itseni keskittymään viherkasviin, joka on nuupahtamaisillaan osaston ikkunalaudalla. Järki sanoo, että tietysti Matias on oikeassa, mutta sisimmässäni on niin syvä kolo, etten tiedä miten pärjään sen kanssa, jos joudun pakottamaan itseni ulos tästä haavemaailmasta, jossa aika on unohdettu käsite ja jossa velvollisuudetkaan eivät paina takaraivossa.

Olen loputtoman väsynyt ristiriitaan, että vietän päivät aamusta iltaan Matiaksen kanssa vähän niin kuin ennen vanhaan, mutta olemme silti yhä vain kauempana toisistamme. En enää tiedä millä sanoilla lohduttaa, mutta en myöskään osaa kertoa, miksi liian lähellä oleminen ahdistaa. Tai varmasti osaisin, jos vain kykenisin siihen. Tämä kaikki on vain niin sekavaa, että on parempi olla hiljaa. En halua, että siihen sattuu yhtään enempää.

- Lili, kuunteletko sä mua yhtään? Matias kysyy varmaan kolmatta kertaa. 

Pudistan sille päätäni ja nousen ruskealta muovituolilta, jonka jalat vinksottavat siihen malliin, että se on pian hajoamassa liitoksistaan.   

- Meidän täytyy lentää takaisin suomeen. Kyllähän sä sen tiedät. Ei me voida loputtomasti vaan pitää sairaslomaa töistä. Meillä on elämä siellä, vaikka Julle on täällä. Täytyy vaan osata keskittyä siihen, ettei me voida tehdä enempää sen hyväksi, vaikka kuinka haluttais. Eihän me edes tiedetä, herääkö se koskaan. Äitikin on sitä paitsi tulossa tänne. Se selvittää Jullen asiat kuntoon. 

Matiaksen sanat tuntuvat kylmiltä, mutta kun käännän katseeni sen kostuneisiin silmiin, tiedän, että kaiken tuon ääneen sanominen tekee sillekin pahaa.

Tänne tullessa me varattiin meno-paluuliput sillä oletuksella, ettei meidän kummankaan esimies hyväksyisi kovin pitkää poissaoloa töistä. Huominen tuntuu nyt kuitenkin tulevan liian varhain. Jullen tila ei ole edennyt neljän päivän aikana lainkaan. Se pieni toivonkipinä, joka meille annettiin tullessamme ensimmäistä kertaa katsomaan sitä, tuntuu lepattavan aina vain himmeämmin. Välillä jopa huomaan ajattelevani, että ehkä hoitajat eivät vain uskalla sanoa totuutta. Että mitä jos toivoa ei oikeasti enää ole ja vielä joskus tulee se päivä, jolloin läheisiltä kysytään ovatko he valmiita päästämään irti. Jo pelkkä ajatus vihlaisee sisintä ja olen jälleen kerran purskahtaa itkuun. 

- Mä en haluaisi jättää Jullea yksin tänne, huomaan sanovani ääneen. 

Matias lakkaa pyörimästä käytävällä ympyrää ja sulkee hetkeksi silmänsä yrittäessään pidätellä kyyneliä.

- En minäkään. Se ei tunnu jotenkin oikealta, mutta me ei voida enää jäädä pidemmäksi aikaa. Julle on kuitenkin vain muutaman päivän täällä yksin ennen äidin tuloa. Eihän me voida edes tietää, tajuaako se  meidän olemassa oloa. Mä kyllä haluaisin uskoa, että tajuaa. Muuten tää kaikki tuntuu vaan vielä kauheammalta.

Matias puistelee päätään ja kuivaa sitten poskelle valuneen märän juovan paidan hihaan.

Jostakin syystä mieleeni palaa kuva minusta ja Jullesta tarpomassa polulla rinkat selässä. Se tulee niin kirkkaana, että tuntuu hetken siltä kuin olisin oikeasti siellä ja kävisimme sen saman keskustelun uudelleen. 

Julle jättäytyy muista jälkeen ja alkaa kävellä rinnalla. Se katselee mua ja kohottaa kulmiaan.

Anna mun hetki kuvitella, ettei tää kaikki koskaan pääty, ajattelen ja toivon koko sydämestäni, että se ymmärtäisi.

Sen ripsille sataa lumihiutaleita, kun se vielä kerran vilkaisee mua ennen kuin ottaa muut kiinni.

Lili, sä tiedät, ettei sellaista maailmaa ole olemassa. 

Jos voisin, vastaisin sille, että ehkä jonain päivänä on sellainenkin maailma, jonka en toivoisi koskaan päättyvän. 

varjele kaikelta pahalta #94 (Julle)

Olen varma, että olen kuullut väärin. Yritän pinnistellä, jotta saisin seuraavista sanoista selvää, mutta niitä ei enää kuulu. Olen taas yksin ja se surettaa. Tuntuu samalta kuin lapsena, kun äiti palasi töihin, eikä kotona ollut kukaan odottamassa mua koulupäivän jälkeen. En vieläkään tiedä miksi se tuntui niin tärkeältä. Kuvittelinko silloin, että edes äiti pysyisi vierelläni eikä muuttuisi niin etäiseksi kuin isä oli vuosien mittaan muuttunut.

Olen  jo unohtaa, että hetki sitten kuulemani ääni tuntuu tutulta. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan on jotain muutakin mistä tarttua kiinni kuin se laulu, jonka sanat osaan jo ulkoa. 

Takaisin.

Ihan kuin joku olisi pyytänyt jotain, mutta keneltä. Takaisin, mutta minne. Tai miksi. En vieläkään tiedä miten täältä pääsee pois. Miksi en lakkaa kuulemasta outoa kieltä, jota en ymmärrä. 

Muistot lapsuudesta pyörivät keloina edestakaisin. Välillä olen rakentamassa puumajaa Matiaksen kanssa. Toisessa hetkessä juoksen vihaista isää karkuun takapihalla. Joissakin muistoissa olen selvästi vanhempi sillä seison kirkkaan tähtitaivaan alla lumisella aukiolla, jonka perällä seisoo joku selkä minuun päin, ja aina kun yritän päästä sen luokse, hahmo katoaa ja jään vain yksin katselemaan, miten suuret lumihiutaleet peittävät tähdet näkyvistä. En ole vieläkään saanut selville miksi se valkoiseen villapaitaan pukeutunut hahmo palaa aina uudestaan.