varjele kaikelta pahalta #95

Matias toistaa sanat uudelleen, mutta en halua kuulla niitä, joten yritän pakottaa itseni keskittymään viherkasviin, joka on nuupahtamaisillaan osaston ikkunalaudalla. Järki sanoo, että tietysti Matias on oikeassa, mutta sisimmässäni on niin syvä kolo, etten tiedä miten pärjään sen kanssa, jos joudun pakottamaan itseni ulos tästä haavemaailmasta, jossa aika on unohdettu käsite ja jossa velvollisuudetkaan eivät paina takaraivossa.

Olen loputtoman väsynyt ristiriitaan, että vietän päivät aamusta iltaan Matiaksen kanssa vähän niin kuin ennen vanhaan, mutta olemme silti yhä vain kauempana toisistamme. En enää tiedä millä sanoilla lohduttaa, mutta en myöskään osaa kertoa, miksi liian lähellä oleminen ahdistaa. Tai varmasti osaisin, jos vain kykenisin siihen. Tämä kaikki on vain niin sekavaa, että on parempi olla hiljaa. En halua, että siihen sattuu yhtään enempää.

- Lili, kuunteletko sä mua yhtään? Matias kysyy varmaan kolmatta kertaa. 

Pudistan sille päätäni ja nousen ruskealta muovituolilta, jonka jalat vinksottavat siihen malliin, että se on pian hajoamassa liitoksistaan.   

- Meidän täytyy lentää takaisin suomeen. Kyllähän sä sen tiedät. Ei me voida loputtomasti vaan pitää sairaslomaa töistä. Meillä on elämä siellä, vaikka Julle on täällä. Täytyy vaan osata keskittyä siihen, ettei me voida tehdä enempää sen hyväksi, vaikka kuinka haluttais. Eihän me edes tiedetä, herääkö se koskaan. Äitikin on sitä paitsi tulossa tänne. Se selvittää Jullen asiat kuntoon. 

Matiaksen sanat tuntuvat kylmiltä, mutta kun käännän katseeni sen kostuneisiin silmiin, tiedän, että kaiken tuon ääneen sanominen tekee sillekin pahaa.

Tänne tullessa me varattiin meno-paluuliput sillä oletuksella, ettei meidän kummankaan esimies hyväksyisi kovin pitkää poissaoloa töistä. Huominen tuntuu nyt kuitenkin tulevan liian varhain. Jullen tila ei ole edennyt neljän päivän aikana lainkaan. Se pieni toivonkipinä, joka meille annettiin tullessamme ensimmäistä kertaa katsomaan sitä, tuntuu lepattavan aina vain himmeämmin. Välillä jopa huomaan ajattelevani, että ehkä hoitajat eivät vain uskalla sanoa totuutta. Että mitä jos toivoa ei oikeasti enää ole ja vielä joskus tulee se päivä, jolloin läheisiltä kysytään ovatko he valmiita päästämään irti. Jo pelkkä ajatus vihlaisee sisintä ja olen jälleen kerran purskahtaa itkuun. 

- Mä en haluaisi jättää Jullea yksin tänne, huomaan sanovani ääneen. 

Matias lakkaa pyörimästä käytävällä ympyrää ja sulkee hetkeksi silmänsä yrittäessään pidätellä kyyneliä.

- En minäkään. Se ei tunnu jotenkin oikealta, mutta me ei voida enää jäädä pidemmäksi aikaa. Julle on kuitenkin vain muutaman päivän täällä yksin ennen äidin tuloa. Eihän me voida edes tietää, tajuaako se  meidän olemassa oloa. Mä kyllä haluaisin uskoa, että tajuaa. Muuten tää kaikki tuntuu vaan vielä kauheammalta.

Matias puistelee päätään ja kuivaa sitten poskelle valuneen märän juovan paidan hihaan.

Jostakin syystä mieleeni palaa kuva minusta ja Jullesta tarpomassa polulla rinkat selässä. Se tulee niin kirkkaana, että tuntuu hetken siltä kuin olisin oikeasti siellä ja kävisimme sen saman keskustelun uudelleen. 

Julle jättäytyy muista jälkeen ja alkaa kävellä rinnalla. Se katselee mua ja kohottaa kulmiaan.

Anna mun hetki kuvitella, ettei tää kaikki koskaan pääty, ajattelen ja toivon koko sydämestäni, että se ymmärtäisi.

Sen ripsille sataa lumihiutaleita, kun se vielä kerran vilkaisee mua ennen kuin ottaa muut kiinni.

Lili, sä tiedät, ettei sellaista maailmaa ole olemassa. 

Jos voisin, vastaisin sille, että ehkä jonain päivänä on sellainenkin maailma, jonka en toivoisi koskaan päättyvän. 

varjele kaikelta pahalta #94 (Julle)

Olen varma, että olen kuullut väärin. Yritän pinnistellä, jotta saisin seuraavista sanoista selvää, mutta niitä ei enää kuulu. Olen taas yksin ja se surettaa. Tuntuu samalta kuin lapsena, kun äiti palasi töihin, eikä kotona ollut kukaan odottamassa mua koulupäivän jälkeen. En vieläkään tiedä miksi se tuntui niin tärkeältä. Kuvittelinko silloin, että edes äiti pysyisi vierelläni eikä muuttuisi niin etäiseksi kuin isä oli vuosien mittaan muuttunut.

Olen  jo unohtaa, että hetki sitten kuulemani ääni tuntuu tutulta. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan on jotain muutakin mistä tarttua kiinni kuin se laulu, jonka sanat osaan jo ulkoa. 

Takaisin.

Ihan kuin joku olisi pyytänyt jotain, mutta keneltä. Takaisin, mutta minne. Tai miksi. En vieläkään tiedä miten täältä pääsee pois. Miksi en lakkaa kuulemasta outoa kieltä, jota en ymmärrä. 

Muistot lapsuudesta pyörivät keloina edestakaisin. Välillä olen rakentamassa puumajaa Matiaksen kanssa. Toisessa hetkessä juoksen vihaista isää karkuun takapihalla. Joissakin muistoissa olen selvästi vanhempi sillä seison kirkkaan tähtitaivaan alla lumisella aukiolla, jonka perällä seisoo joku selkä minuun päin, ja aina kun yritän päästä sen luokse, hahmo katoaa ja jään vain yksin katselemaan, miten suuret lumihiutaleet peittävät tähdet näkyvistä. En ole vieläkään saanut selville miksi se valkoiseen villapaitaan pukeutunut hahmo palaa aina uudestaan. 

sinulle, joka rikoit minut

On hetkiä, jolloin muistan elävästi sen kaiken mitä silloin vuosia sitten tapahtui. Onneksi aika on tuonut tilaa unohdukselle sillä en aina jaksaisi kantaa sitä taakkaa, jonka laskit hartioilleni tuona syksyisenä päivänä. Elämä oli jo muutenkin raskasta. Olin yrittänyt sinnitellä aivan liian kauan. Sinnitellä läpi koulupäivien ja iltojen, joiden tyhjyyden täytin uppoutumalla kirjojen kuvitteellisiin maailmoihin ja nukkumalla kaiken sen kivun pois toivoen, ettei minun enää koskaan tarvitsisi tuntea mitään. Toisinaan ajattelen, että ehkä sinäkin olit omalla tavallasi rikki. Särjetty. En vain tiedä miksi tai että kuka sen sinulle teki.

En ole osannut antaa anteeksi, vaikka sitäkin olen tehnyt sellaisille ihmisille, jotka pilasivat yhden kokonaisen vuoden elämästäni. Näin yhden heistä joskus sattumalta kaupungin hämyisellä kadulla. Vaihdoin heti toiselle puolelle ja toivoin, ettei hän tunnistaisi minua. Päästessäni viimein seuraavasta kulmauksesta toiselle kadulle, mieleeni tuli ajatus, että ehkä heissäkin oli mennyt joskus jotain rikki. Annoin mielessäni anteeksi ja toivoin, että vielä jonain päivänä he katuisivat sitä mitä tekivät minulle. Se olisi isoin anteeksipyyntö, jonka he voisivat tehdä.

Tulen muistamaan sinut aina siitä illasta. Sateesta ja pimeydestä, joka lankesi sen tuppukylän ylle. Sillasta, jolla seisoin ja katselin sen alla virtaavaa vettä, joka kuljetti ruskansävyisiä lehtiä mukanaan. Sen pienen hetken elämä ei tuntunut elämisen arvoiselta. Vain sen pienen hetken.

Mielessäni pyöri sinun sanasi, jotka olivat viimeiset minulle kirjoittamasi sanat, jotka koskaan luin. Ainoat, jotka tulen koskaan muistamaan. Huomaan miettiväni, että tietäisitpä miten iso vaikutus yhdellä lauseella voi olla. Jos olisit silloin tiennyt, ehkä mitään sellaista ei olisi päässyt tapahtumaan.

Sinä rikoit minut. Rikoit sen pienen lapsen, jonka hymy kuihtui vuosiksi pois. Rikoit sen teinin, joka lakkasi uskomasta parempaan huomiseen. Rikoit minut ja sait minut uskomaan, etten enää koskaan löytäisi niitä osia itsestäni takaisin.

Sitä aikaa ei enää koskaan saa takaisin. Ei, vaikka pyytäisit anteeksi tuhansia kertoja tai lupaisit, etten enää koskaan kuule sinusta sanaakaan. Sitä ehjää minua ei enää ole, eikä tule olemaan.

varjele kaikelta pahalta #93

Ilta-aurinko värjää sairaalasängyn oranssin eri sävyihin ja saa kyyneleet polttelemaan silmäkulmia. En tiedä uskallanko mennä peremmälle sillä sydämeni on särkyä jo pelkästä ajatuksesta, että Julius makaa kaikkien niiden peitteiden alla kymmeniin eri piuhoihin kytkettynä. Tummahiuksinen sairaanhoitaja vilkaisee mua ja sen katseessa on jotain sellaista lempeyttä, että se saa mut edes hetkeksi rauhoittumaan. Matias menee edeltä peremmälle huoneeseen. Kuulen, miten sen hengitys tihenee ja askeleet muuttuvat raskaammiksi. Se laskee käden sängyn kaiteelle ja sulkee silmät kuin toivoen, että tämä kaikki olisi vain pahaa unta. En voi lakata toivomasta samaa. Annan Matiakselle aikaa kasata itsensä ennen kuin lähestyn sitä.

Mikään ei voi valmistaa näkyyn, jonka kohtaan pysähtyessäni Matiaksen vasemmalle puolelle. Olen purskahtaa itkuun, mutta jokin painava möykky tukkii kurkun, ettei sieltä kuulu pihahdustakaan. Koko maailma tuntuu pysähtyvän tähän hetkeen. Matiaksen käsiin, jotka ovat hellästi puristaneet Jullen käden sisäänsä. Tyynyllä lepääviin kasvoihin, jotka tuntuvat samaan aikaan niin tutuilta, mutta kuitenkin vierailta.

Löydän itseni ajattelemasta, että kumpa Julle kuulisi meidät ja heräisi, mutta syvällä sisimmässäni tiedän, ettei niin tule tapahtumaan. Kukaan ei voi luvata varmaksi, että Julle tulee toipumaan. Kukaan ei voi luvata, että Julle enää koskaan näkee meistä ketään.

Matias pyyhkii kyyneleitään paidanhihaan ja siirtyy askeleen taaksepäin, jotta voin hetken ajan olla aivan Jullen vierellä. En kuitenkaan kykene tarttumaan sitä kädestä. Pelkään, että se tuntuisi samalta kuin hyvästelisi jo täältä ajasta lähteneen, enkä halua sellaista muistoa viimeiseksi. En myöskään tiedä, miten kehoni reagoisi. Haluan vain pitää itseni kasassa, jotta Matiasta ei sattuisi vielä enemmän. Tämä ei ole helppoa meistä kummallekaan, mutta en voi ehkä koskaan jakaa rehellisesti mielessä pyöriviä ajatuksiani sen kanssa. Julius on ainoa, joka voisi ymmärtää, ja samaan aikaan ainoa, joka ei ehkä koskaan tule kuulemaan niitä sanoja.

Sairaanhoitaja pitää meihin etäisyyttä, mutta on kuitenkin läsnä kertoakseen, ettemme ole yksin. Meidän ei tarvitse olla. Kysymykset, jotka hetki aiemmin tulivat mieleeni, ovat jo kadonneet. En tiedä haluanko kuulla niihin vastauksia. En tiedä uskallanko kohdata totuutta. Haluanko todella tietää, miten asiat oikeasti ovat. Mitä voi odottaa tässä tilanteessa.

- Julius, tuuthan vielä takaisin?

Kuiskaukseni on niin hiljainen, etten meinaa itsekään saada puheestani selvää. Tiedän vain, etten kykene sanomaan enempää sillä loput sanat kuihtuvat huulilleni. On vain märät juovat poskillani, jotka kertovat, että viimeinenkin kasassa oleva osa minua alkaa hiljalleen särkyä.

varjele kaikelta pahalta #92 (Julle)

Laulu soljuu sisälläni. Se muistuttaa lapsuuden leikeistä ja niistä hetkistä, kun tummat pilvet eivät vielä olleet laskeutuneet kotimme ylle. Kaipaus katosi ajan myötä. Liian kipeät kokemukset veivät kauniit muistot pois. Ulospäin piti näyttää kaiken olevan kunnossa, vaikka keho kantoi vain jäljellä olevia sirpaleita.

Äidin kasvoilla valuneet kyyneleet olivat lopulta se merkki, jonka jälkeen en enää kestänyt. En vaiettuja tekoja, enkä loputonta tuskaa, joka repi koko perheemme kappaleiksi. En kyennyt suojelemaan muita, vaikka uhrasin itseni toisten puolesta toivoen, että jonain päivänä olisin niin vahva, ettei minua enää voisi satuttaa.

Sanat kaikuvat jostain kaukaa ja pinnistellessäni kovemmin kuullakseni ne, tuntuu kuin laulu vaimenisi yhä vain. Se on ollut ainoa turva ja lohtu jo pidemmän aikaa. Ainoa tuttu asia, josta pitää kiinni, kun kaikki muu on vain sohjoa, joka liukenee otteessani. En tunnista muita ääniä. En tuoksuja tai puheensorinaa, joka toisinaan tulee lähemmäksi vain lähteäkseen pian pois.

Olen nähnyt tätä unta jo pitkään. Se alkaa aina vain uudestaan ja uudestaan muistuttaakseen, ettei siitä ole pois pääsyä. Olen jumissa, mutta en tiedä missä. Ei ole mitään tai ketään. On vain ne laulun sanat, jotka yritän muistaa, vaikka en edes tiedä teenkö sillä tiedolla mitään. Jostakin syystä se kuitenkin tuntuu tärkeältä.