keskiviikko 29. tammikuuta 2020

yhteen punotut #11

Ovet avautuvat yhä uudelleen ja uudelleen. Matkustajat ryntäävät halaamaan sukulaisiaan ja ystäviään. Vaihdan painoa jalalta toiselle ja tunnen olevani hermoraunio. Nieleskelen kurkkuun noussutta palaa ja yritän hillitä paniikkia, joka saa minut melkein juoksemaan takaisin autolle ja ajamaan suorinta tietä kotiin. Yritän muistaa Tylerin sanat, jotka hän kuiskasi korvaani hetki ennen kuin lähdin ajamaan lentokentälle.
- Abbie. Muista hengittää.
Ja siinä minä seison hengittelemässä typerän näköisenä sisään ja ulos joidenkin ihmisten katsellessa minua oudosti. Tällä kertaa en jaksa välittää.
En tiedä osaanko selittää, miltä minusta juuri nyt tuntuu. Kun ikävä on meinannut saada minut hulluksi useampaankin otteeseen ja sydämeeni on tullut säröjä, jotka tekevät kipeää. Ja miten olen vetänyt ainakin kilon lähikaupan irtokarkkeja yrittäessäni paikata sitä.
Ovet avautuvat jälleen. Kurkottelen nähdäkseni päiden ylitse ja pusken itseni lähemmäs nauhoja, jotka estävät ihmisiä tukkimasta oviaukkoa.
Näen miehen, joka roikottaa perässään rääkyvää tytärtään, sekä naisen, joka vilkuttelee iloisesti vähän joka suuntaan.
Ja sitten hän on siinä.
Rekisteröin ensimmäisenä hänen hiuksensa, jotka ovat venähtäneet pituutta, sekä ihon, joka on kerännyt itseensä huomattavasti väriä. Ja sitten hänen silmänsä löytävät minut ihmisten seasta, enkä kerkea laskea edes kolmeen, kun hän on jo nostanut minut syliinsä ja kuulen hänen mutisevan jotain myöhästyneestä lennosta.

Jaden tarttuu käteeni kävellessämme parkkipaikalle. Vähän väliä annan itselleni luvan vilkaista hänen kasvojaan, jotka ovat yhtä hymyä, ja tunnen kihelmöintia alavatsani seuduilla. Pysähdyn lopulta auton vierelle etsimään laukustani avaimia. Jaden kuitenkin keskeyttää homman kaappaamalla minut syliinsä ja kuulen, kuinka hänen tasaiset sydämensä lyönnit yhtyvät omiini.
- Abb? 
- Niin Jaden? 
Hänen huulensa löytävät korvalleni ja ne neljä pientä sanaa saavat koko kroppani kramppaamaan.
- Taidan olla rakastunut sinuun.
Ja viimeistään silloin kaikki pelkoni katoavat ja annan itselleni luvan laskea kaikki ympärilleni kasatut muurit sanoessani hänelle - Minäkin taidan olla rakastunut sinuun. 
Hänen silmänsä tuikkivat. Minun alkavat muodostaa kyyneleitä.
Hän siirtää kätensä poskelleni ja pudistaa päätään. Sitten Jaden suutelee jokaisen kyyneleeni pois. Ihoni on polttavan kuuma, mutta hänen suudelmansa jättävät viileät jäljet iholleni. Ja minä vannon itselleni pitäväni kiinni hänestä ikuisesti. 

6 kommenttia:

Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤