varjele kaikelta pahalta #47 (Matias)

Ihmiset hajaantuvat edestämme valkoisten ehtoollispöytien eteen riveihin. Useimmat heistä halaavat toisiaan ja pyytävät siunausta. Osan silmiin on kohonnut kyyneliä. Penkeissä istuvat laulavat virsiä ja osa jonossa olevista yhtyy tuttujen laulujen  sanoihin ulkomuistista.

Puristan kädet nyrkkiin ja avaan ne sitten. En ymmärrä, miksi tilanne ahdistaa. Yleensä kun en juuri jaksa ahdistua mistään.

Lili vaihtelee painoa puolelta toiselle ja vilkuilee ympärilleen ikään kuin etsiäkseen reittiä ihmismassan läpi ovelle, josta pääsisi pakoon tätä tunnelmaa, joka on samaan aikaan äärettömän herkkä, mutta myös raskas.

Jos jossain niin täällä, ehtoollisella suviseuroissa, alkaa ajattelemaan uskon omakohtaisuutta ja elämänsä valintoja. Sitä, mikä odottaa tämän kaiken maallisen taivalluksen jälkeen, kun vain vielä hetken jaksaisi kilvoitella.

Väsymys alkaa painaa päälle. Nukkumaanmeno oli venähtänyt keskustelujen jatkuessa aamuyön tunneille saakka. Ilmassa oli ollut paljon kysymyksiä, mutta vähemmän vastauksia.

Lili oli halunnut tietää kaiken. Tai enemmänkin.

- Millainen ihminen pääsee taivaaseen? se oli kysynyt yllättäen.

Olin mennyt lukkoon. Ajatellut, etten ikinä osaisi sanoa sille mitään järkevää. Mikä mä olin edes sanomaan mitään. Hyvä, kun jaksoin itse juuri ja juuri pysyä uskomassa.

Usko oli tuntunut heiveröisemmältä kuin aikoihin. Kuin elävä liekki olisi hiipunut melkein hiilloksille asti.

- Kyllä sitä haluaa uskoa ja ajatella, että kun on synnit anteeksi ja rauha Jumalan kanssa niin on matkalla taivaaseen. 

Sen jälkeen Lili oli vaipunut hiljaisuuteen.

Jullekin oli aistinut sen, mutta ei ollut alkanut utelemaan sen enempää. Ehkä oli ollut tarpeellista antaa toiselle tilaa omien ajatusten kanssa.

Puvuntakkiin pukeutunut mies ohjaa meidät uusiksi riveiksi ja jäämme odottamaan vuoroamme.

- Herramme Jeesuksen Kristuksen veri, sinun puolestasi vuodatettu. 

Katselen, miten ihmiset nostavat pienet muoviset pikarit huulilleen papin niitä ojentaessa.

- Matias... 

Lilin ääni on tuskin kuiskaustakaan kuuluvampi. 

Käännän katseeni ja olen musertua sen surun alle, joka heijastuu Lilin silmistä. 

- Matias miten mä voin ottaa ehtoollisen vastaan, kun mä en ole uskomassa...

Kierrän käteni Lilin ympärille ja vedän sen lähelleni. 

- Lili... sanon hiljaa ja jatkan sitten - Sä saat uskoa kaikki synnit, kiusaukset ja epäilyksetkin anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Ja saat olla vapain ja turvallisin mielin. 

Tunnen paitani kostuvan kyynelistä, mutta en jaksa välittää ovatko ne sitten omiani vai Lilin. Juuri nyt millään ei ole mitään merkitystä. Ei millään paitsi sillä, haluaako Lili ottaa tarjoamani sanat vastaan. 

Menee hetki. Ja toinenkin. 

Halaan yhä edelleen vapisevaa Liliä, mutta tunnen sen hiljalleen rauhoittuvan ja rentoutuvan. 

- Sä taisit olla silloin oikeassa, se lopulta sanoo. 

Hämmennyn.
Mulla ei ole hajuakaan, mistä Lili puhuu. 

- Kun sä puhuit niistä enkeleistä siellä metsässä, se sanoo ja jatkaa sitten - Että haluat olla yksi niistä.
Mietin, enkä meinaa päästä puusta pitkälle. 

Mutta sitten muisto välähtää mielessäni kirkkaana kuin tuli. 

- No mä ainakin toivon. Toivon, että voin olla sulle sellainen. Kun ei meistä kukaan kuitenkaan jaksa yksin. 

Päästän varovaisesti Lilistä irti. 

Hento hymy kohoaa sen huulille ja saa sen kasvot loistamaan ilosta. Enkä ole ehkä koskaan nähnyt mitään kauniimpaa.
Sydämessäni läikähtää niin suuri onni sillä hetkellä, kun polvistumme vierekkäin ja puristamme kädet ristiin. 

- Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis, sinun puolestasi annettu. 

Ja siinä hetkessä elämän suurimmatkin murheet  alkavat tuntua mitättömiltä.