torstai 1. lokakuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #46 (Julle)

Auringon kelmeä valo on langennut seurakentän ylle ja peltojen reunustaman metsikön puut huojuvat tuulessa. Tungen kohmeessa olevat sormeni Lililtä saamieni lapasten lämpöön ja puikkelehdin sitten valkoiseen telttaan kiemurtelevia jonoja kohti.
Lili ja Matias ovat siellä jossain. Tai ainakin ne ovat luvanneet ilmestyä paikalle sen varjolla, että olen luvannut tarjota niille pitsat. 
En tiedä myöntäisinkö sitä ikinä kenellekään, mutta olen salaa syvällä sisimmässäni ehkä vähän omahyväinenkin siitä, että asiat tuntuvat loksahdelleen paikoilleen niiden kahden välillä.
Ylpeä isoveli. 
Sitäkö tämä tunne on.
Ylpeyttä. 
Joku kohdalle sattunut vanhanpäivän tuttu kyselee, mikäs on saanut Leivon Juliuksen tulemaan suvijuhlille. Nyökkään vain teltan oviaukon yläpuolella hiljalleen heiluvan kyltin suuntaan ja jatkan matkaani. 
Jos jotain en ole ikävöinyt niin porukkaa, jossa vuosia sitten kuljin. 
Jätkien itsetunto rakentui sen mukaan, montaako tyttöä oli pyörittänyt samasta kaveriporukasta tai miten monta kevyt olutta pystyi vetämään porukoiden huomaamatta saunailloissa firmalla käynnin jälkeen. 
Kaksoiselämä. Siksi kai sitä yleisesti kutsuttiin. 
Että oli toinen jalka maailmassa.
Ehkä se oli hetkellisesti tuntunutkin hyvältä. Saada elää elämää, jossa ei ollut ollut rajoituksia. Ei päätöksiä, jotka muuttaisivat muiden käsityksen sinusta. Ei tarvetta selitellä, miksi ei jaksanut ajatella kaikista asioista samalla tavalla kuin muut. 
Ja kuitenkin sitä oli pelännyt. 
Pelännyt iankaikkisuutta. Pelännyt kadotusta. 
Isällä oli ollut tarve pitää perheen mainetta yllä. Kasata kulisseja, jos ne olivat meinanneet romahtaa. 
Kukapa sitä olisi halunnut kuulla oman poikansa päätyneen tekemään ratkaisun, joka saattaisi viedä myöhemmin pienemmätkin sisarukset mukanaan. 
Ehkä isäkin oli lopulta pelännyt. Pelännyt menettävänsä meidät kaikki. 
Ja niin se oli sitten rangaissut. Myöhään venyneistä illoista, seuroissa käymättä jättämisistä ja monesta muustakin. Kai se oli ollut ainoa tapa, millä se oli luullut osaavansa suojella meitä. 
Matiaksen käsi nykäisee mut jonon keskivaiheille. Lili seisoskelee sen vieressä ja vaikuttaa jotenkin vaisulta. Pistän sen mielessäni väsymyksen piikkiin, mutta toivon, ettei taustalla ole jotain muutakin. Jotain, johon voisin jotenkin vaikuttaa. Sillä juuri nyt en jaksa ajatella ketään tai mitään. 
- Mikä sulla kesti? Matias kysyy ja pukkaa mua leikkisästi olkapäähän. 
- Oisko ollut vaikka joku semmonen ku Maiju? Lili heittää perään ja olen näyttää sille rumaa käsimerkkiä ennen kuin tajuan, missä oikein olemme. 
- Kylläpä te jaksatte aina piristää, sanon ja tyydyn hymyilemään epämääräisesti kaikkialle muualle paitsi heidän suuntaansa. 
- Me kerettiin tässä jo miettiä, että mikä on meidän plääni, jos sua ei ala näkymään. Ja päädyttiin siihen, että pistetään kolehti pystyyn, että saadaan pitsat maksettua, Matias vielä jatkaa. 
- No mäpä tästä sitten lähdenkin, kun vaikuttaa siltä, että te pärjäätte ihan hyvin ilman mun epätäydellisen täydellistä olemustanikin, sanon ja pyörähdän näyttävästi paikallani ympäri. 
- Julle... Lilin ääni tavoittaa mut. 
- Mitä nyt? kysyn vähän turhankin lujalla äänellä.
- Eikö tuo ole teidän mutsi?
Tuijottelen Lilin epämääräisesti heiluvaa kättä, joka osoittaa jonnekin päin kenttää.
Ihmisiä on yllättävän vaikea löytää pimenevässä yössä. Varsinkin, kun suurinosa on pukeutunut samankaltaiseen mustaan kevyttoppatakkiin.
Mutta jostain sieltä bongaan kuitenkin äidin verkalleen etenevän hahmon, jonka kädestä pitelee kiinni lapsen hentoinen käsi.
Puristan silmiä kiinni. 
Hetken ajan olen kerennyt tuntea veden kihoavan silmiini. Enkä haluaisi itkeä. En tässä kaikkien nähden.
- On se mutsi. Ja Mette, Matias sanoo hiljaa ja näen senkin katseen seuraavan ihmismassassa pujottelevan parivaljakon menoa.
Sydäntä riipaisee. 
Tunne on niin epämääräinen, että luulen jo hetken kuvitelleeni kaiken, mutta sitten tunnen vihlaisun uudelleen. Syvemmällä ja vahvempana. 
Kaipaus entiseen. Kauas sinne aikaan, kun ei osannut vielä pelätä huomista. Kun äidin syli oli koko maailma ja elämä oli vain ohikiitäviä hetkiä, jotka myöhemmin menettäisivät merkityksensä. 
- Ehkä sun pitäisi mennä... Lili ehdottaa varovasti. 
En kykene sanomaan sanaakaan. Nyökkään vain kerran. 
Toisaalta en usko, että kukaan kaipaa selityksiä juuri nyt sillä joskus elämässä tulee vain tilanteita, joissa tuntee tietävänsä, mitä pitää tehdä. Enkä siksi jää aikailemaan vaan pyrähdän kevyeen hölkkään samalla kun etsin kaukaisuudessa häämöttävän kiintopisteen silmiini. 
Meten oranssina pimeydessä vilkkuvan takin. 
Saan heidät kiinni vasta aivan kentän laidalla. Hidastan hölkän verkkaiseen kävelyyn ja pysähdyn lopulta muutaman metrin päähän heidän taakseen. 
Rykäisen kämmeneeni ja katselen kuin hidastettuna filminä, miten harmaaseen villapuseroon sonnustautunut nainen kääntyy edessäni. 
Katseessa ei ole vihaa. Eikä katkeruutta. 
- Äiti... 
Jokainen kirjain saa kurkkuuni kohonneen palan nousemaan yhä ylemmäksi ja ylemmäksi. 
Äidin silmiin on syttynyt valo. Se sama valo, joka tuikki niissä aina ennen. Aina ennen tätä kaikkea. 
Mette on pyristellyt irti äidin otteesta ja ryntää halaamaan jalkojani. Heilautan sen kevyesti syliini ja silitän sen vaaleita kiharoita. 
Äiti ottaa hitaasti askeleet luokseni. Ikään kuin varmistaakseen ensin, että se olen varmasti minä. Poika, jonka on jo luullut kadottaneensa. 
Ja sitten äiti purskahtaa itkuun. 
Kierrän vapaana olevan käteni äidin ympärille ja halaan sitä kömpelösti. Äiti hytkyy ja tärisee itkun voimasta. 
- Äiti mikti tinä ikket? 
Meten sointuva ääni saa kyynelpatoni avautumaan. 
- Tiedätkö Mette, kun äiti on vain niin onnellinen, kuulen äidin sanovan itkun lomasta. 
Mette tyytyy vastaukseen ja alkaa vuorostaan silitellä lyhyeksi ajeltua päätäni. 
Pitkältä tuntuneen ajan päästä äiti irroittautuu otteestani ja astuu askeleen taaksepäin.
Seisomme siinä vastakkain ja olemme vain hiljaa. 
Ja sitten se iskee. 
Pakottava tarve sanoa ne sanat. 
Kysyä. 
- Äiti saanko mä vielä uskoa? 
Eikä mikään ole koskaan lohduttanut mua enempää kuin se katse, jonka äiti muhun sillä hetkellä luo. Tai ne maailman rakkaimmilta ja tärkeimmiltä tuntuvat sanat, jotka äiti lopulta lausuu.
- Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit anteeksi. 

6 kommenttia:

  1. ❤️❤️❤️ niin ihana, voi että mä oon odottanut tätä!joka päivä käyn päivittää sivun onko tullu uusia tekstejä haha 😍

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos! ❤️❤️ Oon halunnu ihan mielettömän paljon jatkaa tätä, mutta työt ja muut kiireet on vieny välillä ajan ja luovuuden ihan kokonaan. Mutta ihana kuulla, että oot tykännyt näistä! ☺️

      Poista

Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤