varjele kaikelta pahalta #45

Syvän sinisistä silmistä heijastuu kaikki ne tunteet, joiden olemassaoloa olen samaan aikaan pelännyt ja toivonut. Kipu ja tuska puristavat rintakehääni. Jokainen hengenveto vaatii enemmän voimia kuin yleensä. 

Joudun pakottamaan itseni pitämään katseeni ylhäällä sillä kukaan tai mikään ei voi pelastaa minua enää tulevalta. Tähän on nyt päädytty. Enkä todellakaan tiedä, miten saisin rinnassani takovan sydämeni rauhoittumaan.

- Lili.

Hiljainen, mutta samaan aikaan soinnukas ja lempeä ääni ravistelee minut pois ajatuksistani.

Matias pitelee yhä kädestäni kiinni. Olen melko varma, että kämmeneen on painautunut kynsieni jäljet sillä puristin siitä hetki sitten lujemmin kuin oli ollut tarkoitus. Hetken verran olin kuvitellut, että joku lausuisi nimeni ja vavahtuisin hereille unesta.

Siinä Matias kuitenkin on. Täysin todellisena ja elävänä. Eikä silläkään tunnu olevan tarvetta kaikota paikalta.

Annan Matiaksen painaa kämmenen poskilleni ja pyyhkiä peukalollaan osittain kuivuneet kyyneleeni pois. Jokainen sipaisu saa vatsassani muljahtelemaan, enkä kykene toivomaan mitään muuta kuin sitä, että sen silmät eivät lakkaisi katsomasta omiani niin kuin olisin ainoa ihminen maailmassa.

- Mä olen ollut idiootti, se lopulta huokaisee ja vilkaisee taivaanrannasta kohovia tumman puhuvia pilviä.

Jokainen ajatus. Jokainen lause. Ja jokainen sana tuntuu siltä kuin yrittäisin kiivetä maailman jyrkimmän vuoren rinteelle, mutta en koskaan pääsisi perille asti.

- Sä varmaan vihaat mua... 

Puristan viileältä tuntuvaa kättä hellästi. 

- Ei. En mä taida vihata, sanon ja tarkoitan sitä todella. 

Sen silmissä paistaa tuska. Sama tuska, jota olen kantanut kuukausia. 

- Ehkä sun pitäisi. 

- Pitäisi mitä? kysyn hiljaa, vaikka ehkä aavistankin, mitä Matias aikoo sanoa. 

Se katselee mua pitkään ennen kuin jatkaa. 

- Kaiken sen jälkeen, mitä mä sanoin. Ja mitä mä jätin sanomatta. Olisin ansainnut sen. 

- Matias... 

Tällä kertaa on minun vuoroni olla pahoillaan. 

- Sä et olisi voinut tehdä mitään eri tavalla. Mä olisin lähtenyt itse joka tapauksessa. Ehkä vähän myöhemmin, mutta kuitenkin. Mitkään sanat eivät olisi muuttaneet sitä. 

Matiaksen katseessa on surua. 

- Oliko se niin kamalaa? se kysyy niin hiljaa, etten ole ensin kuulla sen sanoja. 

Pudistan päätäni samalla kun kyyneleet alkavat valua noroina poskilleni. 

Hetkeen emme kumpikaan sano mitään. 

- Mä pelkäsin... Pelkäsin niin paljon, etten riitä. Että mä en ole sulle tarpeeksi hyvä... Pelkäsin, että mä menetän sut...

Ja kun saan ne sanat sanottua, kroppani päättää alkaa tärisemään. 

Matias laskee vapaana olevan kätensä selälleni ja silittää sitä pitkin ja hitain vedoin. 

- Ja niin siinä sitten lopulta kävi, Matias sanoo tuskallisen kuuloisena ja nielaisee. 

Nyökkään itku kurkussa. 

Olemme jälleen hiljaa, mutta tällä kertaa hiljaisuus tyynnyttää mieleni ja jossain kaukaisuudessa valon säteet läpäisevät paksun pilviverhon. 

Mitkään sanat eivät voi muuttaa mennyttä. Mitkään teot eivät todellisuudessa vaikuta mitenkään. 

On vain tämä hetki. Sanat, jotka pakotan viimein huulilleni. 

- Tiesitkö sä, että isä...

En kykene sanomaan lausetta loppuun. 

Sisälläni kahlittuna ollut suru vyöryy päälleni liekkimeren lailla. Juuri nyt mikään ei enää pidättele sitä. Millään ei ole merkitystä. Riittää, että Matias vain seisoo vieressäni. 

Näen kyynelten kohoavan sen silmiin. 

- Ei, en mä tiennyt... 

Vedän Matiaksen lähelleni ja sen kädet kiertyvät ympärilleni. Painan pääni sen rintaa vasten ja annan sen tasaisten ja vahvojen sydämenlyöntien rauhoittaa itseni hiljalleen. 

- Voi Lili, Matias kuiskaa korvaani lempeällä äänellä ja siirtää hellästi silmilleni valahtaneet suortuvat korvan taakse. 

Ja jostain syystä tiedän, ettei tämä ole loppu vaan alku jollekin uudelle, jota kumpikaan meistä ei voi vielä aavistaa.