varjele kaikelta pahalta #41

Pyörittelen hermostuneena teltan osia kädessäni ja toivon, että teltta kohoaisi korkeuksiin jollain ihmeen keinolla. Jullesta ei paljon ole hyötyä sillä se on juuri hetki sitten painunut jonnekin metsän siimekseen suuntanaan yksi niistä valkoisista rakennelmista, jonne kiemurtelee valtavat jonot siivoojien sitoessa ovensuuhun - siivous menossa kylttejä. Olen siis yksin ja sillä hetkellä yksinäisyys tuntuu jotenkin syvempänä ja laajempana kuin koskaan aikaisemmin. Eihän kukaan edes odota mun olevan täällä.

Julle oli koko matkan hokenut jotain legendaarisesta suvispitsasta ja spagetista, mutta olen melko varma, että niiden lisäksi sillä oli jokin syvempi syy raahata itsensä ja mut tänne keskelle ei mitään, mutta samaan aikaan keskelle kaikkea.

Yön viileys on saanut heinänvarret kostumaan ja maa kimalteleekin pisaroista kuun himmeässä valossa. Sieltä täältä kuuluu kuitenkin edelleen nuorten ääniä, jotka kulkevat kohti kenttää, jonne kaikki heidän ikätoverinsa ovat levittäytyneet vilttien ja lentopallojensa kanssa. Ehkä jopa minä olisin saattanut olla siellä, jos elämä olisi mennyt toisella tavalla. Jos olisin varjeltunut kaikilta niiltä hetkiltä, kun usko parempaan huomiseen oli alkanut hiipua.

Lopulta Julle saapuu. Kädet hohkaten kylmästä hanavedestä ja posket punaisina hiljalleen jäätyvästä yöilmasta. Se tyrkkää jonkin kangasrievun käteeni ja toteaa, että teltan kokoaminen onnistuu varmaan paremmin siltä itseltään.

- Anna mennä vaan. Mä katselen ihan mieluusti vain vierestä, huikkaan sille, kun se poukkoilee kassilta toiselle ja näyttää etsivän jotakin.

- Oletko sä nähnyt sitä pientä pussia, missä on ne kiilat?

Pudistan päätäni.

- Mä luulin, että sä pakkasit kaiken mukaan.

Julle peittää kasvot käsillään. 

- Ääh. Taisin unohtaa ne lipaston päälle, kun purin vielä hetki ennen lähtöä tavaroita eteisessä, se sanoo surkeana.

- Mitä me nyt tehdään? kysyn, vaikka tilanne vaikuttaa jopa minusta toivottomalta.

Julle katselee vuoroin mua, vuoroin telttaa, joka lötköttää yhtenä myttynä maassa.

- Ei kai tässä auta muu kuin mennä kysymään olisko jollain antaa niitä lainaan? Äidit kun ruukaa pakata aina ylimääräistä kampetta mukaan. Ihan vain kaiken varulta.

- Oletko sä tosissasi? kysyn ja tunnen, miten hermostuneisuus ottaa kehostani vallan.

- Ei kai me voida mennä koputtelemaan kenenkään oveen tähän aikaan yöstä? jatkan.

Julle katsoo mua niin pitkään ja tiiviisti, että epäilykseni kaikkoavat, mutta jokin raskas ja puristava paine kasaantuu sisälleni.

- Hoidetaan tää homma kunnialla loppuun, kun kerta ollaan päästy näin pitkälle, se lopulta sanoo ja ehdottaa sitten, että jakaannumme eri suuntiin, jotta olemme nopeampia.

- Muuten tässä menee koko yö.

Lupaudun, mutta vasta sitten, kun tajuan täriseväni kylmästä ja alan kaivata makuupussin lämpöön.

Pehmeään maahan painuu jäljet. Jos olen jostain onnellinen niin siitä, ettei tänä kesänä taida tulla samanlaisia mutasuviseuroja kuin joskus lapsuudessa. Muistan edelleen elävästi, miten pienet punaisin mansikkakuvioin koristellut kumpparini juuttuivat mutaan kiinni ja joku naapurivaunusta juuri ulos tullut perheenisä kiskoi mut irti. 

En ole niin rohkealla tuulella, että uskaltaisin koputtaa tuntemattomien ihmisten vaunujen tai asuntoautojen oviin. Hyvin todennäköisesti juuri niissä majoittuvat henkilöt ovat jo parempien unten mailla työnneltyään ensin päivän lapsikatrasta vaunuissa karkkikioskilta jätskikioskille ja sitten vielä vessaan. Niinpä päädyn peltoalueen laitaan, jossa on yhtenä tasaisen tummana rykelmänä telttoja. 

Aloitan reunimmaisesta ja yritän kuunnella, onko kyseisen teltan sisällä mitään elämää. Teltta vaikuttaa kuitenkin hiljaiselta, joten siirryn seuraavan luo. 

Puolijoukkueteltasta nousee ohuena vanana savua, joka hetken pyörteilee ilmassa ennen kuin sulautuu hiljalleen taivaalta tihuuttavaan vesimassaan. Sisällä olevassa kamiinassa pidetään tulta, joten jonkun täytyy olla yhä hereillä. Seisahdun paikoilleni ja mietin, miten ihmeessä otan sisällä oleviin ihmisiin kontaktia. Teltan ovea on huomattavasti vaikeampi koputtaa kuin auton. En kuitenkaan kerkeä pohtia asiaa sen kummemmin, kun oviaukon edessä ollut kangas vedetään syrjään ja tulen loimottavasta valosta ilmestyy suunnilleen ikäiseni jätkän kasvot. 

- Anteeksi, sanon ja toivon, että voisin vajota hetkellisesti maanpinnan alapuolelle. 

- Mistä hyvästä? 

Lempeän näköisille kasvoille leviää virne. 

- Mun ajattelematon kaveri unohti ottaa kiilat mukaan. Mietin vain olisko teillä ollut muutamaa ylimääräistä antaa lainaan? kysyn, ja olen jo kaivaa puhelimen esille soittaakseni Jullelle onko tämä jo löytänyt tarvitsemansa, jotta nolo tehtäväni saisi mahdollisimman pian päätöksensä. 

- Oon pahoillani, mutta ei meillä taida olla mukana kuin nuo ja ne ovat käytössä. 

Käsi osoittaa maahan juuri siihen kohtaan, missä kiila on vetänyt valkoisen narun tiukasti kohti maata. 

- Ei se mitään. Kiitos kuitenkin, sanon ja yritän pitää ääneni vakaana, vaikka hampaani kalisevat hitusen. 

Käännyn palatakseni etsimään Jullen käsiini. Ehkä on sittenkin parempi, että Julle hoitaa puhumispuolen ja minä vain seuraan sivusta. 

Olen jo kerennyt edetä parisenkymmentä metriä tietä kohti, kun kuulen äänen huikkaavan takanani. 

- Odota! Oli meillä sittenkin. 

Ääni repii haavat auki sisälläni. Hetken ajan olen varma, etten aio kääntyä. Mikään tässä maailmassa ei voi saada mua enemmän pois tolaltaan kuin ne muutamat sekunnit, jotka matelun sijaan sujahtavat valtavalla nopeudella ohitse ja huomaan seisovani kasvot takaisin kohti sitä telttaa, jonka luota olen jo kerran lähtenyt tyhjin käsin. 

Ääni sisälläni sanoo, ettei minun pitäisi avata silmiäni. Puristan niitä yhä tiukemmin kiinni ja rukoilen, että pimeys voisi nielaista minut sisäänsä. 

Mutta mikään ei kestä ikuisesti. Ei edes pimeys. Ja joudun myöntämään itselleni, ettei minulla taida olla vaihtoehtoja. Tiesin, että näin kävisi lopulta. Peliä ei voi hävitä, jos sitä ei ole koskaan edes aloitettu. Mitään ei voi hävitä, jos on jo hävinnyt kaiken. 

Avaan silmäni, joihin kohonneet kyyneleet ovat saaneet ne kirvelemään. Tummaa taivasta vasten hahmo näyttää täyttävän koko katsekenttäni. Vaikka ehkä se johtuu ennemmin siitä, etten kykene juuri silloin ajattelemaan edes mitään muuta. 

Piinaava hiljaisuus. 

Kuulen toisen kiivaan hengityksen ja omien sydämeni kiihtyneiden lyöntien jylisevän korvissani kuin kiitotieltä taivaalle pian kohoavan lentokoneen moottori. 

Mikään ei ole voinut valmistaa mua tähän hetkeen. Ei mikään. Ei yhtikäs mikään. 

Näen pitkien silmäripsien räpäyttävän muutaman kerran. Kuulen kuin usvan läpi askelten tulevan kohdalle ja tunnen jonkin painautuvan kämmentäni vasten jättäen siihen painon tunteen. Ja sitten hahmo on poissa.