varjele kaikelta pahalta #44

Hävitän Jullen katseestani pujotellessamme ihmismassan keskellä, josta on muodostunut tiiviimpiä porukoita ympäri kenttää. Vilkuilen sinne ja tänne, mutta en saa sinistä anorakkia silmiini.

Mihin pahukseen se on jo kerennyt ehtiä.

Ilma on alkanut viilenemään, vaikka päivä oli ollut helteinen. Olimme istuneet tallaamattomalla heinikolla Jullen ja sen muutaman lapsuuden ystävän kanssa. Ne olivat olleet myös verestelemässä lapsuuden kesiä. Sieltä täältä oli kuulunut - Ostakaa jäätelöä! Ja päivällisajan mentyä ohitse, ravintolan edustalle oli alkanut muodostua käärmemäisiä jonoja odottamaan, että saisi kantaa kädessään vihreissä pahvipakkauksissa olevia pitsoja, jotka maistuivat joka kerta ihan yhtä hyvälle.

Pyörin kentän päästä päähän ja yritän samalla kuumeisesti soittaa Jullen puhelimeen, mutta yhteys tökkii, enkä pääse edes linjoille.

- Läsnäoloasi kaipaan, lohdutusta tarvitsen.

Laulu kantautuu kentän ylitse suurista valkoisista kaiuttimista. Rintaa puristaa. Ahdistaa ajatus yksin jäämisestä tuntemattomien ihmisten keskellä.

Koko päivän olen kymmeniä ellen satoja kertoja luullut nähneeni vilauksen Matiaksesta, mutta jokainen kääntynyt pää tai eteenpäin otettu askel on saanut mut pettymään. Ihan kuin maailma olisi imaissut sen sisäänsä. Leivon jätkillä taitaa olla joku paha tapa kadota juuri niinä hetkinä, kun niiden läsnäoloa kaipaisi eniten.

Olen huomaamattani päätynyt isonteltan vierustalle. Järjestyksenvalvoja kohottaa oviaukon edessä narua luullessaan, että olen menossa sisään.

- Vasemmalla keskiosassa on vielä vähän tilaa.

Kampean itseni narun ali, vaikka mieleni tekisi juosta juuri päinvastaiseen suuntaan ja olla tulematta enää ikinä takaisin.

Kenen loisto idea oli ylipäänsä tulla tänne. Kaikista maailman paikoista. Juuri tänne, keskelle tätä laulavaa seurakansaa, joka istuu olkapäät alas painettuina ja odottaa kuulevansa lohdullista sanomaa syntien anteeksi saamisesta.

Jos äiti ja isä näkisivät sydämeeni, he varmaan rukoilisivat puolestani. Rukoilisivat mulle ymmärrystä ja halua uskoa. 

Mustaan puvuntakkiin pukeutunut mies on saapunut korokkeella olevan mikin eteen. Se painaa päänsä alas ja ympärilläni olevat ihmiset yhtyvät esirukoukseen. 

Ristin käteni. Tottumuksestako vai tunteesta, että joku tuijottaisi, jos en tekisikään niin. Arvostelisi ehkä. Kysyisi mielessään, mikä oli saanut mut tulemaan. Ehkä miettisi, oliko tämä kaikki minulle uutta. Olinko ehkä ensikertalainen. Ohikulkumatkalla ollut, joka oli hetkeksi pysähtynyt ja tullut ihmettelemään, mikä sai näin suuren joukon kokoontumaan joka vuosi samaan aikaan suurille peltoaukioille, joiden heinä tamppaantui muutamissa tunneissa ja jonka varsille ajettiin kuormittain haketta, jonka tuoksu oli aina yhtä tuttavallinen. Ikään kuin se olisi toivottanut tulijat tervetulleiksi. 

- Uskovainen äiti pyytää esirukousta alkoholisoituneelle pojalleen, jotta tämä raitistuisi ja saisi palamisen armon. Uskovainen nuori pyytää esirukousta itselleen, että saisi lohtua ahdistavaan elämäntilanteeseensa ja että perhe saisi säilyä uskomassa. Rakas taivaallinen Isä, sinä kuulet rukouksemme. Ole lohduttamassa hädän ja epätoivon keskellä. Anna toivoa kiusausten keskelle, jotta usko saisi säilyä. Anna koteihin anteeksi pyytämisen ja - antamisen mieltä. Rohkaise heikkoja, tue horjuvia. Sinun käsiisi jätämme elämämme. Aamen. 

Jokainen sana on kuin tikarin isku sydämeen. Maistan huulillani suolaiset kyyneleet, jotka ovat huomaamattomasti matkanneet tiensä poskilleni. 

Varjelisiko taivaan Isä minuakin. 

Heikkoa ja uskosta osatonta. 

Siihen kysymykseen en ollut kyennyt löytämään vastausta. 

Keskittymiseni perjantai-illan alustukseen herpaantuu täysin, kun muutaman penkkirivin päässä edessäni okran värisiin shortseihin ja t-paitaan pukeutunut jätkä kääntyy ja näen sen sivuprofiilin.

Matias.

Olen melkein tukehtua ja yritän väkisin saada nielaistua, jotta kurkussani tuntuva pala katoaisi. 

Ei se voi olla. 

Ei vain voi. 

Mutta siinä se on. Istuu kyynärpäät polviensa päällä ja nojaten päätään käsiinsä. Aivan siinä. Melkein kosketusetäisyydellä. 

En tiedä, mitä se tekisi, jos se päätyisi jossakin vaiheessa kääntämään katseensa oviaukon suuntaan ja huomaisi minut. Kääntäisikö se päänsä äkkiä takaisin. Kuiskaisi vieressään istuville kavereilleen jotain ja nousisi sitten. Katoaisi ovesta ulos vilkaisematta kertaakaan ja sanomatta sanaakaan. 

Niin se varmaan tekisi. 

En tiedä, miksi ajatus satuttaa niin paljon. Olen yrittänyt viimeisten kuukausien aikana unohtaa. Unohtaa jokaisen hetken, jonka vietimme toistemme kanssa. Unohtaa sen lämmön, joka hehkui sen silmissä. Unohtaa käsien sileän pinnan, kun se puristi hellästi sormeni sen kämmenien sisään. Unohtaa jokaisen roihuavan katseen, joka sai perhoset lentämään sisälläni. Unohtaa, miltä tuntuu rakastaa ja olla rakastettu. 

Hiljaisuus muuttuu lopulta ihmisten äänten sorinaksi ja tasaisten askelten rummutukseen. Iltalaulukin on jo laulettu. Ihmiset alkavat nousta vierestäni ja toivottelevat toisilleen hyvää yötä ja Jumalan rauhaa. 

Olo on levoton. 

Nousen kiireesti ja suuntaan ihmisjoukon sekaan päämääränäni päästä ulos ja löytää se yksi tomppeli, josta ei vieläkään ole kuulunut mitään. 

Joudun pysähtelemään, jotta äidit ja isät saavat työnnettyä lastenrattaansa pois väentungoksessa. Kun viimein pääsen taas etenemään, tunnen jonkun puristavan jämäkästi käteni omansa sisään. Sisälläni kipinöi ja sydämeni on räjähtää kivusta. 

Kyyneleet tulvivat silmiini ja annan sen jonkun johdattaa minut ulos lepattelevien kangaspalojen ohitse. 

Pitkältä tuntuneen ajan jälkeen pysähdymme. Silmäni ovat yhä täynnä kyyneleitä ja yritän pyyhkiä niitä paidan hihaan. Ja nostaessani lopulta katseeni, olen melko varma, että sydämeeni halkeaa yksi uusi uurre.