varjele kaikelta pahalta #43 (Julle)

Herään aamulla hiostavaan kuumuuteen ja vedän jumissa olevaa vetoketjua niin pitkään, että se lähtee taas liukumaan normaalisti eteenpäin. Lili vaikuttaa nukkuvan, joten nappaan kassini sivutaskusta hammastahnan ja - harjan ja lähden talsimaan vessoja kohti. 

On vielä aikainen aamu ja vain muutama yksittäinen perheenisä kävelee kanniskellen ämpäriä mukanaan. Varmaankin hakemassa aamupuuroa lapsilleen. Huokaisen ja toivon, etten törmäisi isään juuri nyt. En ole henkisesti valmis näkemään ihmistä, joka ei koskaan osannut rakastaa. Ei ainakaan sillä tavalla, että olisin voinut kertoa saaneeni rakkautta. 

Äitiin en ole pitänyt pitkään aikaan mitään yhteyttä sillä pelkään, että se olisi vain turhaan kantanut huolta vanhimmasta lapsestaan, jonka elämän suurimmat alamäet eivät koskaan johtuneet sen sanomista sanoista tai tehdyistä teoista. Vaikka joskus musta kyllä tuntuu siltä, että se huolehtii joka tapauksessa. Äidit kai ruukaavat olla sellaisia. 

Mietin edeltävää yötä ja eriskummallista tapahtumaa, jota olin saanut olla todistamassa. Olin ollut palaamassa takaisin teltalle tyhjin käsin koputeltuani ensin muutamien asuntovaunujen oviin, kun olin nähnyt kahden ihmisen siluetit taivaalta tihkuttavassa vesisateessa. Lilin olin tunnistanut pään yli vedetystä hupusta, mutta toinenkin ihminen oli vaikuttanut jotenkin tutulta. En ollut kuitenkaan keksinyt henkilöllisyyttä ennen kuin Lili oli palannut takaisin kädessään pussillinen kiiloja ja vaikuttaen jotenkin oudolta. Se ei ollut puhunut sanaakaan kohtaamisesta, enkä ollut alkanut utelemaan. Kömpiessäni viimein makuupussin sisälle ja sulkiessani silmäni en ollut voinut olla yhdistämättä kahta asiaa toisiinsa. Outo tunnelma ja tutun oloinen hahmo. Ei siihen oikein ollut jäänyt vaihtoehtoja. Olin kyllä tiennyt, että Matias olisi kavereineen suviseuroissa, mutta että vielä samalla alueella mun ja Lilin kanssa. Ja että ne törmäisisivät toisiinsa ihan sattumalta. Kai siinä oli ollut jotain suurempaa johdatusta. 

Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa.

Laulu sykähdytti sydäntä. 

Muisto lapsuuden kesistä, kun olimme Matiaksen kanssa juosseet peltojen poikki pellavapäisinä pikkupoikina. Lippalakin lippa takaraivoa kohti osoittaen ja pepsodent hymyn kanssa, josta oli puuttunut muutama valkea tiiliskivi. Silloin ei ollut ollut vielä tietoakaan epäilyksistä tai taakoista, jotka veisivät hiljalleen pois sen turvallisen joukon keskeltä. Kun varjelus muuttuisikin käsitteenä Harry Potterissa mainittuihin kuoleman varjeluksiin. 

Kuolemanpelko.

En ollut koskaan halunnut elää ikuisesti, mutta silti ajatus maatuvasta ruumiista puisessa arkussa hytisytti. Kai piikittäminen oli saanut mut hetkellisesti uskomaan, että olisin kuolematon. Kukaan ei voisi viedä multa elämää pois. En edes minä itse. 

Rangaistuksenkaan ankaruus, ei voi armoa peittää.

Lili ei ollut kysellyt mun äkillisestä innostuksesta palata vuosien jälkeen takaisin tänne. Näiden ihmisten ympäröimäksi, kuulumatta enää kuitenkaan siihen joukkoon, jonka oli lapsena uskonut olevan sen ainoan ja oikean uskon omistavia. En ollut oikeastaan tiennyt itsekään. Joku, oliko se sitten vaisto, oli sanonut, etten tällä kertaa tuntisi olevani hyljeksytty tai tuhoon tuomittu muiden silmissä. Ehkä sydämeni etsi edelleen rauhaa. Ja jos jostain sen voisi löytää niin täältä.