varjele kaikelta pahalta #42 (Matias)

Kolea tuuli vinkuu metsänvihreän telttakankaan nurkissa. Raapaisen tulitikun toisensa jälkeen kuluneen askin kylkeen ja alan jo vaipua epätoivoon, kun niiden päät katkeavat syttymisen sijaan. Yöstä on tulossa kolea, eikä muutama aikuisen mittaan venähtänyt miehenalku saa mitenkään lämmitettyä puolijoukkuetelttaa pelkällä ruumiinlämmöllä.

Ovatkohan äiti ja isä jo tulleet pienten kanssa.

Näen mielessäni niiden innosta hehkuvat kasvot vasten auton ikkunoita, joiden pintaa pitkin valuu suuria pulleita vesipisaroita, jotka yrittävät ottaa toisiaan kiinni.

Joku sisaruksista huikkaa nähneensä valkoisen taivasta vasten jylhänä kohoavan teltan, jonka sisällä tuhatpäisen seurakansan laulu kajahtelee niin kauniina, että takarivin mummot pyyhkivät kyyneliään huomaamattomasti nenäliinoihin ja jokunen ohikulkija pysähtyy hetkeksi kuuntelemaan sanoja, jotka kertovat siitä elämän tärkeimmästä.

Raapaisu. Tulitikku syttyy sihisten ja kirkas oranssina loimottava liekki saa kasvoni loistamaan hämärässä. Koivuklapeista revityt kaarnan palat saavat viimein puutkin palamaan ja savu alkaa kohota kohti piippua ja taivasta, jonka tähdistä ei sinä kesäisenä yönä näy jälkeäkään.

Jere ja Severi vetelevät tyytyväisinä unia, mutta Kasper tuijottelee elottoman näköistä puhelintaan todennäköisesti viestin toivossa. Viime aikoina on vaikuttanut siltä, että sen ja Maijun juttu raastaa sen sydäntä. En ole kuitenkaan halunnut painostaa sitä puhumaan sillä uskon, että se puhuu meille sitten, kun on itse valmis.

- Menen käymään sätkällä. Tuutko seuraksi?

Käännyn hieman yllättyneenä kohti Kasperia, jonka silmien alle on painunut tummat varjot. Joskus olen hukkua siihen ajatukseen, että kipuilemme jokainen omien asioidemme kanssa ja murehdimme toisistamme, mutta emme kuitenkaan uskalla avata suutamme muiden kuullen.

- Tulen ihan kohta perässä, sanon, vaikka jokainen soluni tuntuu huutavan minulle sitä, että en osaa tälläkään kertaa sanoa mitään järkevää.

Kasper nousee ja katoaa oviaukosta ulos. Hiljaa iloisesti paukahtelevan tulen loimussa annan ajatusteni viimein virrata vapaana.

Havahdun vasta siihen, kun kuulen Kasperin keskustelevan teltan ulkopuolella jonkun kanssa. En kykene erottamaan kuin sanan sieltä täältä.

Hetken kuluttua Kasper palaa takaisin sisälle ja tuo mukanaan tuulahduksen kosteaa yöilmaa.

- Joku tyttö kyseli kiiloja. Olivat unohtaneet kotiin. Sanoin, ettei meillä ole ylimääräisiä.

Kuvittelen itseni ulos tihkuiseen vesisateeseen ja sillä samalla sekunnilla ajatus pälkähtää päähäni kirkkaampana kuin milloinkaan näkemäni auringon valo.

- Joko se meni? Tajusin just, että Severihän otti sen pikkuteltan mukaan varulta. Siinä ois pussillinen kiiloja.

Kasper katselee mua yllättyneenä.

- No ala mennä sen perään, se huikkaa ja alkaa penkoa teltan ainoassa vapaassa nurkassa olevaa kassia, jonka uumenista se lopulta nostaa pienen pussukan ja heittää sen minulle.

Työnnän oviaukon syrjään ja näen sumeana siluetin vesimassan läpi.

- Odota. Oli meillä sittenkin!

Ääneni kantautuu tytön korviin, mutta hetken ajan näyttää siltä, että kääntymisen sijaan se vain pysähtyy ja lukkiutuu paikoilleen.

Nanosekunnilta tuntuneen ajan jälkeen tummaan huppariin pukeutunut hahmo kääntyy ja tuntuu kuin verta suoniin pumppaava sydämeni lakkaisi lyömästä. Hetkeen en ole varma, olenko elossa vai en. Jalkani ja käteni päättävät kuitenkin toimia, vaikka aivoni tuntuvat tyhjentyneen joka ikisestä järkevästä ajatuksesta sillä huomaan käveleväni eteenpäin ja ojentavani pussin ojennettuun käteen.

Työnnyn takaisin telttaan ja lysähdän istumaan lämpöä hohkaavan kamiinan eteen. Tuijottelen eteeni, enkä saa enää mistään mitään irti. Jokainen sydämeni lyönti vahvistaa kuitenkin epäilykseni valheellisiksi, enkä voi kuin jatkaa hengittämistä sisään ja ulos.

- Mikä sulle oikein tuli? Näytät siltä ku olisit nähnyt aaveen.

En pysty kohtaamaan Kasperin katsetta. En, kun jokainen syvälle sisimpääni piilotettu tunne vyöryy nyt kahta kertaa vahvempana sisälläni.

Ilo, suru, toivo, pettymys ja rakkaus.

Mutta suurin niistä on rakkaus.