varjele kaikelta pahalta #40

Tammesta veistetty radio nököttää valkoisella pinnatuolilla, jonka maali on ajan myötä alkanut rapistua ja yötaivaalta tuttu tumma miltein mustalta näyttävä sininen pinta kuultaa maalikerroksen läpi. Vedän raskaat lattiaa hipovat pimennysverhot suurten kattoon asti yltävien ikkunoiden edestä ja annan auringon valon tulvia huoneeseen. Puistelen untuvatyynyt ja peiton, jonka rypyt isä on aikanaan silittänyt kädellään suoraksi ja annan katseeni kiertää ympäri huonetta. Kaikki on tismalleen samalla tavalla kuin ennen isän lähtöä. 

- Isä tänään alkaisi suviseurat...
Ääneni hiljainen sointi hiipuu olemattomiin kyynelten kohotessa silmiini. 

Kastan luutun lämpöiseen veteen ja pyyhin pinnoille kertyneen pölyn. Käännän metallista kahvaa ja työnnän reunimmaisen ikkunan auki. Pian huoneessa tulvii raikas sitruunan tuoksuinen pesuaine ja leuto kesäinen tuuli. Vääntelen radion kuluneita nappuloita ja kuulen särisevän äänen toivottavan kaikki tervetulleiksi alkaviin seuroihin. 

Kurkussa tuntuu karhealta. 

Vilkaisen elottomalta vaikuttavan puhelimeni näyttöä siinä toivossa, että joku olisi laittanut viestiä, mutta himmeällä näytöllä vilkkuvat vain kellon viisarit ja punainen patterin kuva, joka kertoo akun olevan hiljalleen loppumassa. Pesuhuoneella tyhjennän pyykit koriin ja ripustan ne ulkona seinänvierustalle ripustetuille naruille kuivumaan. 

Lämmitän jääkaapin alahyllyltä löytyneessä rasiassa olevan makaronilaatikon lopun ja valutan hanasta vettä niin kauan, että se tuntuu hyiseltä. Mieli täyttyy kuvista yksi toisensa perään. Jokainen muisto vihloo sydäntä enemmän kuin mikään. 

Säpsähdän siihen, kun taskussani alkanut värinä voimistuu. Painan vihreää kuvaketta ja nostan puhelimen korvalleni. 

- Lili mä sain juuri loisto idean! 

Jullen ääni saa mut hymyilemään. Miten olenkaan kaivannut sitä. 

- Mitä sä nyt meinaat? kysyn siltä epäilevänä. Sen jutut kun ei yleensä meinaa kestää päivänvaloa. 

- Me lähdetään suviksiin! 

Sisälleni eksynyt möykky kovertaa rintaani. 

- Mä luulin, että sä et halua näyttää naamasi siellä. Et sen jälkeen, kun...

Olen hetken sanoa - teidän, mutta päätänkin lauseen - Kun sun isä sanoi, ettet sä ole enää tervetullut siihen porukkaan. 

- No se oli silloin. Ei sillä ole enää valtaa mun asioihin. Päätän itse omasta elämästäni. Mä olen varma, että säkin Lili viihtyisit siellä. Mentäis yhdessä. 

En sano hetkeen sanaakaan. 

Suviseurat. 
Matias saattaisi olla siellä.

- Julle mä en oikeasti tiedä. Ei meillä taida olla edes telttaa, sanon hiljaa, vaikka sydämeni hakkaa kiivaasti ja tunnen pakottavaa tarvetta keksiä jonkin keinon, jotta voisimme oikeasti lähteä. 

- Se kyllä hoituu. Voit luottaa muhun. 

Nyökkään, vaikka tajuankin samalla hetkellä, että edes Julle ei voi nähdä sitä. 

- Milloin... milloin me lähdettäis? kysyn ja toivon samalla, ettei ääneni tärisisi niin paljon. 

- Tänä iltana. Pakkaa kamat valmiiksi niin tulen hakemaan. 

Tuuttaus kaikuu ympäri huonetta. 

Tavanomaista Jullea päättää puhelu ennen kuin toinen on edes kerennyt vastata. 

Mä olen lähdössä. Mä oikeasti lähden sinne.
Enkä voi kuin toivoa, että tällä kertaa en tuntisi oloani muukalaiseksi lammasjoukon keskellä.